Tankasta mangaan – miten suomentaa japanin kieltä & kulttuuria. Toim. Riikka Länsisalmi. Vastapaino, 2022. 342 s. Pehmeäkantinen kirja. Tekijänkappale.

Rakas lukija. Nyt, heinäkuun helteillä, Sinulla on käsissäsi kirja, joka kertoo kaiken mitä olet koskaan halunnut tietää japanin kielen suomentamisesta – ja enemmänkin. Kirjoittajia on viisitoista ja kukin valottaa kääntämistä omasta erikoisosaamisestaan käsin. Kaikki kirjoittajat työskentelevät japanin kielen ja kulttuurin alueella. Yksi kirjoittajista on japanilainen, joka kääntää suomalaista kirjallisuutta japaniksi; muut ovat suomalaisia. Kääntäjän roolin tärkeys tulee vahvasti esille kaikista kirjoituksista, oli sitten kysymys asiakääntämisestä tai kaunokirjallisuudesta, tulkkauksesta tai sarjakuvasta. Esipuheen teokseen on laatinut kokenut ja kiitetty kaunokirjallisuuden suomentaja Kristiina Drews.

Vaikka teoksen nimi Tankasta mangaan viittaa kaunokirjallisuuteen (runouteen ja sarjakuvaan) sisältää artikkeleiden kirjo paljon muutakin. Seuraavassa kirjoittajat aakkosjärjestyksessä ja heidän aiheensa.

Matti Huotari (auktorisoitu kääntäminen)
Markus Juslin (kaunokirjallisuuden suomentaminen)
Merja Karppinen (lukijan näkökulma)
Saana Kaurala (asiatekstit, kääntäjäyrittäjyys)
Joonas Kirsi (tulkkaus)
Pirjo-Riitta Kuusikko (suomennoskirjallisuuden historia)
Ritva Larva (kansansadut)
Riikka Länsisalmi (japanin kieli ja kirjoitusjärjestelmä)
Kai Nieminen (kaunokirjallisuuden suomentaminen)
Raisa Porrasmaa (kaunokirjallisuuden suomentaminen)
Miika Pölkki (sivellinkirjoitus ja tyylin kääntäminen)
Mayu Saaritsa (nykyrunouden suomentaminen)
Hiroko Suenobu (suomalaisen kirjallisuuden japanintaminen)
Antti Valkama (manga, japanilainen sarjakuva)
Pauliina Vuorinen (lasten kuvakirjallisuus)

Kirja lähtee luontevasti liikkeelle kielestä. Japanin kielen yliopistonlehtori Riikka Länsisalmi Helsingin yliopistosta on juuri oikea henkilö kertomaan, millainen kieli japani on. Mikä siinä on suomalaisille tuttua ja mikä taas aiheuttaa suurtakin päänsärkyä juurikin kääntäjälle. On selvää, että japanin monimutkainen kirjoitusjärjestelmä on kielen haastavin piirre. Tätä Länsisalmi valaisee kirjoituksessaan mielenkiintoisesti ja perusteellisesti. Myös japanin kielen kohteliaisuustasot ja kontekstisidonnaisuus tulevat selvitetyiksi. Länsisalmen sanoin ”mitään ei oikeastaan voi sanoa ottamatta kantaa keskustelijoiden välisiin suhteisiin ja asemaan kulloisessakin vuorovaikutustilanteessa”. Näin todellakin on, seikka joka suomalaisesta saattaa tuntua hyvinkin oudolta.

Tulkki on varmasti henkilö, joka joutuu aivovoimistelemaan monenlaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Joonas Kirsi, joka kutsuu itseään ”intohimoiseksi ammattitulkiksi” kuvaa elävästi tulkin työn haasteita. Kulloinkin tarvittavan erikoissanaston rautaisen hallitsemisen lisäksi on pystyttävä reagoimaan nopeasti esimerkiksi esille tulevaan vitsiin, jonka kääntäminen on mahdotonta. Tulkin työ on palveluammatti, johon voi liittyä myös eettisiä ongelmia.

Myös auktorisoitu kääntäjä on asiakaspalvelija, joka voi työssään joutua syvälle esimerkiksi japanilaisen perherekisterin (koseki, 戸籍) sokkeloihin. Auktorisoidun kääntäjän puoleen käännytään, kun tarvitaan virallista käännöstä japanilaisesta asiakirjasta. Kirjoituksessaan Matti Huotari kertoo kokemuksistaan näiden käännösten tekijänä ja niiden luomasta Japani-kuvasta suhteessa Suomeen.

Saana Kaurala kertoo artikkelissaan siitä miten hänen tiensä kulki ”yliopisto-opinnoista yrittäjyyskurssin kautta toiminimikääntäjäksi”. Artikkeli on hyödyllinen tietopaketti aiheesta, jota se valottaa monipuolisesti. Ihan must-luettavaa kääntäjäyrittäjyyttä harkitseville.

Oma artikkelini (Pirjo-Riitta Kuusikko) luo yleiskatsauksen japanilaisen kaunokirjallisuuden suomennosten historiaan. Tiedot alkavat 1800-luvun lopusta ja ne on päivitetty vuoden 2021 loppuun asti. Varhaiset käännökset olivat etupäässä satuja ja runoja ja ne olivat omiaan luomaan kuvan kaukaisesta ja eksoottisesta kulttuurista. Vuosikymmenten vieriessä käännösten kirjo monipuolistui ja Japani-kuva tuli yleisinhimillisemmäksi säilyttäen kuitenkin ominaislaatunsa. Kääntäminen tapahtui välikielten kautta, kunnes 1970-luvulta lähtien alettiin saada käännöksiä alkukielestä. 2010-luvulle tultaessa jo lähes 90 % käännöksistä tehtiin suoraan japanista. Tänä päivänä Japanin kirjallisuus on osa maailmankirjallisuutta ja kääntäjien uurastuksen ansiosta meillä suomalaisilla on luettavana omalla äidinkielellämme hieno kokoelma japanilaista kirjallisuutta. Käännöskirjallisuuden suuri merkitys on juuri siinä, että se tarjoaa näkymän vieraaseen maahan ja kulttuuriin antamalla kokemuksellista tietoa toiseudesta. Tässä kaunokirjallisuudella on erilaiset mahdollisuudet verrattuna pelkkään tietokirjallisuuteen.

Suomennosten historiaan liittyen Pauliina Vuorinen luo katsauksen lasten kuvakirjallisuuden suomennoksiin ja Ritva Larva valottaa kansansatujen (mukashibanashi, 昔話) suomennoshistoriaa omien tutkimustensa pohjalta.

Tänä päivänä japanilaista kirjallisuutta suomentaa aktiivisimmin kuusi kääntäjää, jotka kaikki esiintyvät käsillä olevassa teoksessa. Kai Nieminen ja Miika Pölkki ovat profiloituneet ennen kaikkea klassisen ja myös kiinaksi kirjoitetun japanilaisen kirjallisuuden tulkkeina, kun taas Raisa Porrasmaa ja Markus Juslin ovat kääntäneet modernia ja nykykirjallisuutta. Antti Valkama tunnetaan mangan (漫画) suomennoksista, mutta viime aikoina hän on suomentanut myös romaaneja. Mayu Saaritsa on erikoistunut nykyrunouteen ja lastenkirjallisuuteen.

Kai Nieminen osallistuu teokseen haastattelun muodossa, jonka on laatinut Raisa Porrasmaa kirjan kirjoittajien ja Helsingin yliopiston opiskelijoiden tekemien kysymysten pohjalta. Kokeneen kääntäjän vastaukset valottavat hienolla tavalla kääntämisen keskeisiä kysymyksiä. Intuitiota Nieminen kuvailee näin: ”Kääntäjä sanoo omalla kielellään sen, minkä kirjailija olisi sanonut, jos osaisi suomea.” Lisäksi Nieminen on kirjoittanut kirjaan selventävän katsauksen Pohdintoja japanin siirtokirjoituksesta. Siirtokirjoitus on japanin kielisen tekstin kirjoittamista länsimaisin kirjaimin.

Miika Pölkki luo filosofisesssa kirjoituksessaan näkymiä klassisen japanin ilmaisumuotoihin. Hän kuvailee sivellinkirjoituksen kehityskulkuja sekä sitä ”jännitteistä kaksoistodellisuutta” eli kiinan ja japanin ilmaisumuotojen vuorovaikutusta, jolta pohjalta japani kieli on muotoutunut. Heian-kauden onnade-hiraganakirjoitus teki mahdolliseksi kokemuksellisen ilmaisun ja tänäkin päivänä ”japanin kielen kolme kirjoitusmerkistöä edistävät monivivahteista, tilannekohtaista sävyvaihtelua painottavaa ilmaisumaailmaa”. Siinäpä kääntäjillä haastetta.

Raisa Porrasmaa on suomentanut toistakymmentä nykyjapanilaista romaania. Hän kertoo artikkelissaan japanin kielen epämääräisyydestä, kontekstisidonnaisuudesta ja monitulkintaisuudesta, jotka usein aiheuttavat kääntäjälle ongelmia. Esimerkit ovat hänen hänen omista käännöksistään, mutta viittauksia on myös klassiseen kieleen. Artikkelin otsikossa kirjoittaja kysyy: Kuka puhuu? Kysymys saattaa olla hyvinkin relevantti japanilaisessa lauseessa, jossa usein subjekti jätetään ilmaisematta. Se voi käydä ilmi kielen kohteliaisuustasosta tai sukupuolittuneesta ilmaisusta. Kääntäjä on monenlaisten valintojen edessä.

Markus Juslin debytoi kääntäjänä 2014, silloin nimellä Markus Mäkinen. Hänen töistään etenkin Yōko Ogawan Muistipoliisi (2021) on saanut huomiota. Artikkelissaan Juslin painottaa kokonaisvaltaisen tyylin ja sävyn tärkeyttä suomennoksessa, kokonaisuuden tasapaino ratkaisee. Hän havainnollistaa tätä antamalla esimerkkejä ensin kirjaimellisesta raakakäännöksestä ja sen jälkeen lopullisesta versiosta, jossa on käytetty suomen kielen työkaluja alkuperäisen tekstin tyylin välittämiseksi.

Manga Suomessa = Antti Valkama. Kuka voisikaan olla parempi suomentaja mangalle kuin niihin jo lapsena Japanissa tutustunut henkilö. Mangan suomentaminen alkoi jo 1980-luvulla, mutta pääsi todella vauhtiin vasta 2000-luvulla Dragon Ball -sarjan myötä. Valkaman kuvitettu artikkeli on mangan harrastajille herkkupala, jota en aio tässä mennä asiantuntemattomilla kommenteilla pilaamaan. Lukekaa ja nauttikaa!

On sanottu, että runouden suomentaminen on mahdotonta. Artikkelissaan Mayu Saaritsa kumoaa tämän lausahduksen. Jo artikkelin ensimmäinen lause on komea: ”Runous on kirjallisuudenlajeista vanhin, siitä kaikki alkoi. Se levittäytyy kaiken kirjallisuuden alla kuin sienirihmasto.” Edelleen saamme lukea katsauksen japanilaisen runon historiaan, joka siis todellakin on muutakin kuin tanka ja haiku. Saaritsan oma alue on nykyrunous, gendaishi 現代詩, jolla tarkoitetaan 1940-luvun lopulla alkanutta vapaarytmistä runoutta. Hän kertoo omasta käännösprosessistaan mielenkiintoisella tavalla. Onnistuneen käännöksen edellytys on ”hengittävä raakaversio” eikä hyvää käännöstä synny liialla erittelyllä vaan intuitiolla. Ja näin on syntynyt uusi runo, joka on alkuperäinen runo uudella kielellä, mutta myös täysin itsenäinen teos.

Merja Karppinen on todellinen moniottelija Suomen ja Japanin välillä. Artikkeli kertoo hänen ajatuksistaan ja kokemuksistaan japanilaisen kirjallisuuden lukijana. Japanin kielen taitoisena ja japanilaista kulttuuria tuntevana hän kutsuu itseään vaativaksi suomennosten lukijaksi. Siksi hänen havaintonsa ovat mukavaa luettavaa. Erityistä huomiota hän kiinnittää kulttuurin välittymiseen.

Lopuksi katse kääntyy toiseen suuntaan: Hiroko Suenobu on kääntänyt paljon suomalaista kirjallisuutta japaniksi, mm. Tove Janssonia ja Leena Krohnia. Hän kertoo, miten hän on löytänyt suomen kielestä ja kulttuurista jotakin tuttua: tietyn minättömyden, subjektin epämääräisyyden, jota usein ilmaistaan passiivimuodolla. Hän on myös viehättynyt suomen kielen ”ihmeellisen kauniista sointuvuudesta”.

Kirjan esipuheen kirjoittaja Kristiina Drews on eräässä lehtiartikkelissa luonnehtinut kaunokirjallisuuden kääntämistä seuraavasti:

Kielen ja kulttuurin tunteminen on ehdoton edellytys, mutta sanojen suomenkielisen vastineen etsiminen ei riitä: käännöksen on oltava oma kaunokirjallinen kokonaisuutensa, joka tavoittaa alkukielisen teoksen pinnanalaiset merkitykset.

Tästä ei varmaan kukaan kääntäjä ole eri mieltä. Kai Nieminen on puhunut siitä, miten kääntäminen on ajatusten, ei sanojen välittämistä. Kääntäjä-guru Tarja Roinila menee vielä pidemmälle sanoessaan, että käännöksen yksikkö on teos, ei yksittäinen sana tai ilmaus.

Hiroko Suenobu puhuu tekstissään siitä, miten japanilaiset katsovat maailmaa: kukaan ei voi olla olemassa erillään muista, vaan kaikki elävät suhteessa toisiinsa. Niin tämän kirjan kirjoittajat ja kirjoituksetkin ovat suhteessa toisiinsa, limittyen ja toisiaan täydentäen. Ja vaikka kirjoittajat lähestyvät kääntämisen teemaa eri kannoilta, muodostaa kirja kuitenkin ehjän kokonaisuuden.

Kirja on merkittävä tietopaketti japanin kielestä ja kulttuurista sekä kääntämisen moniulotteisuudesta ja haasteellisuudesta. Keskiössä on inhimillinen luovuus, jota kääntäjä edustaa.