Haruki Murakami: Vieterilintukronikka. Tammi, 2021. Suom. Antti Valkama. (Alkuteos: ねじまき鳥クロニクル, Nejimakidori kuronikuru, 1994–1995.) 872 s. Saatavana kirjana, e-kirjana ja äänikirjana. Arvostelukappale.

Kirjan kolmanneksi viimeisellä sivulla päähenkilö toteaa elämästään, että ”kunhan elää normaalisti, niin kaikenlaiset asiat kyllä sujuvat ihan hyvin. Vaikka eivät ne näemmä silti sujuneet. Ikävä kyllä.” Nämä sanat tuntuvat vähintäänkin lieviltä, kun ajattelee, mitä kaikkea päähenkilö (ja lukija) ovat näiden lähes 900 sivun aikana käyneet lävitse. Kun Murakamin kirjan saa loppuun, se on kuin heräisi unesta: hups, mitä se kaikki oikein oli!

Kirjan alkuasetelma on murakamimaisen tavallinen. On vuosi 1984. Tokiossa asuu 30-vuotias minäkertoja-mies, joka käyttää T-paitoja, farkkuja ja tennareita, juo kahvia ja olutta, tekee voilepiä, pesee pyykkiä, siivoaa. Tällä kertaa hänellä on nimikin: Tōru Okada, tai oikeammin Okada Tōru, sillä kääntäjän valinta on käyttää japanilaista tapaa sanoa sukunimi ensin. Kieltämättä se antaa tekstille japanilaista makua, ja sopii hyvin tähän teokseen.

Tämä tavallinen mies asuu Tokion Setagayassa (sukulaiselta edullisesti vuokratussa) omakotitalossa, hänellä on vaimo, Kumiko ja hänellä on kissa. Mutta tavallisuus on vain kulissi, joka pian repeää joka suuntaan. Asuinalueen puista kuuluu jokapäiväinen ääni griiii. Ääni kuuluu linnulle, jonka pariskunta on ristinyt vieterilinnuksi, mutta jota kukaan ei ole koskaan nähnyt. Eivätkä kaikki kuule sen ääntäkään. Ääni ennustaa pahaa. Ensin katoaa kissa ja sitten katoaa vaimo. Ja niin alkaa loputon etsintä, joka vie outoihin maailmoihin. Okada Tōru joutuu vahvasti mukavuusalueensa ulkopuolelle ja niin joutuu lukijakn.

Uskomaton henkilögalleria ja tietoisuuden rajat

Liisa pääsi ihmemaahan kaninkolon kautta, Okada Tōru pääsee tripille tyhjän kaivon syvyydessä. Siellä hän kohtaa oman tietoisuutensa ja sen rajat. Tarinan edetessä hän joutuu kohtaamaan myös uskomattoman henkilögallerian sekä tämänpuoleisessa että tuonpuoleisessa todellisuudessa. On lanko Wataya Noboru, yhteiskunnassa arvostettu, kyyninen oikeistopoliitikko ja nouseva tähti, joka edustaa kirjassa silkkaa pahuutta ja pimeyttä. On naapurintyttö, nuori viaton ja kuolemaa pohtiva Kasahara Mei, joka on eräänlainen valontuoja Tōrun elämässä. On Kanōn sisarukset Malta ja Creta yliluonnollisine kykyineen. Kolmannessa osassa Muskotti ja Kaneli tuovat kertomukseen uudet juonenkäänteet ja ulottuvuudet. On inhimillinen luutnantti Mamiya, jonka kertomuksen kautta tarina laajenee Japanin historiaan ja Mantŝuriaan. Mantŝukuon ja Ulko-Mongolian rajaselkkauksen julmien tapahtumien yhteydessä tavataan ensimmäisen kerran venäläisupseeri Boris. Nämä historian tapahtumat voidaan nähdä eräänlaisena paralleelina pääjuonelle. Hyvis Mamiya ja pahis Boris ovat kuin peili Tōrulle ja Wataya Noborulle. Sotamuisteloissa hyvä ei onnistu tuhoamaan pahaa. Miten käy päätarinassa?

Henkilöt ja tapahtumat muodostavat kirjavan kudelman ja on makuasia, haluaako sitä lähteä analysoimaan vai antautuuko vain flown vietäväksi. Murakami itse on kertonut kirjoittavansa ilman analysointia. Samanlainen lukutapa on toki mahdollinen, mutta mikään ei estä lukijaa analysoimasta henkilöiden välisiä yhteyksiä, sillä niitä on kyllä mahdollista löytää.

Murakami kuvaa ihmisen sisimmästä löytyvien voimien kamppailua. Hän tekee sen kuvaamalla erilaisia tietoisuuden tiloja, valvetta, unta, tajuttomuutta, kuolemaa, näkyjä, harhoja, minuuden rajojen häilyvyyttä. Tämä ei sinänsä ole uutta japanilaisessa kirjallisuudessa kuten ei myöskään universaalissa inhimillisessä kokemuksessa. Japanilaiset kirjailijat ovat kautta aikojen pystyneet tuomaan esiin inhimillisen kokemisen hienovaraiset liikkeet uskottavammin kuin monet länsimaalaiset kirjailijat. Eikä raja näkyvän ja näkymättömän välillä ole heille mitenkään jyrkkä. Voidaan sanoa, että jossain mielessä tämä tendenssi asettaa japanilaisen kirjallisuuden erikoisasemaan maailmankirjallisuudessa.

Tämän ulottuvuuden syistä voidaan olla montaa mieltä, mutta itse näen yhteyden buddhalaisuuteen ja miksei myös Japanin syntyperäiseen shintolaisuuteen. Onhan buddhalaisuuden perusajatuksia, että ns. todellisuus ei ole todellista. Ja kirjan henkilöiden kaivossa saatuja kokemuksia voisi hyvinkin verrata buddhalaisten meditoijien luolakokemuksiin. Tähän samaan tematiikkaan ehkä voi myös liittyä päähenkilön näennäinen passiivisuus, jolla hän kohtaa elämänsä tapahtumat. Loppujen lopuksi hän kuitenkin osoittaa sisäistä voimaa ja periksiantamattomuutta ennemmin kuin ulkoista uhoa.

Mantŝukuon nukkevaltio 1932–1945

Vieterilintukronikka sijoittuu Murakamin kirjallisella uralla hieman keskipaikkaa varhemmaksi. Se julkaistiin alunperin kolmena osana vuosina 1994–1995 ja Murakami kirjoitti sen Amerikan-vuosinaan. Sitä on sanottu hänen kunnianhimoisimmaksi työkseen ja se on nostettu jopa kulttikirjan asemaan. Murakamia on joskus syytetty yhteiskunnallisen ulottuvuuden puutteesta. Tätäkään teosta ei voi luokitella yhteiskunnalliseksi romaaniksi, mutta siinä on selvästi nähtävissä kriittisiä kannanottoja sekä Japanin politiikkaan että toisen maailmasodanaikaiseen militarismiin. Ehkä tästä syystä teos toi hänelle Yomiuri-kirjallisuuspalkinnon, jonka myönsi hänen aiempi kriitikkonsa nobelisti Kenzburō Ōe.

Mantŝuria on tänä päivänä Kiinan koillisosassa sijaitseva alue, jolla on pitkä ja monipolvinen historia liittyen rajanaapureihinsa Venäjään, Kiinaan ja Mongoliaan. Itse nimi Mantŝuria on kiistanalainen, sillä se liitetään Japanin silloisiin imperialistisiin pyrkimyksiin. Jo 1900-luvun alusta Japani oli ryhtynyt havittelemaan vaikutusvaltaa alueella sen raaka-ainevarojen takia sekä lisäalueena ylikansoitetuille kotisaarille. Vuonna 1919 perustettiin itsenäinen Kwantung-armeija, joka oli aluksi pieni mutta voimakkaasti politisoitunut ja joka koostui nuoren upseeriston kermasta. Vuonna 1931 tapahtui ns. Mantŝurian selkkaus, Manshû jihen 満州事変, jossa japanilaisten rautatiellä aiheuttama räjähdys pantiin kiinalaisten syyksi, ja sillä oikeudella Japani hyökkäsi ja valloitti Mukdenin. Seuraavana vuonna perustettiin Mantŝukuon nukkevaltio, jonka muodolliseksi hallitsijaksi kutsuttiin Kiinan viimeinen keisari Pu Yi. Tosiasiassa valtaa piti Kwantung-armeija, jonka edessä Tokion hallituskin oli voimaton.

Näistä asemista käsin Japani jatkoi Kiinan valloitusta niin, että vuoteen 1937 tultaessa voidaan puhua täysmittaisesta sodasta. Silloin tapahtui mm. Nankingin verilöyly, johon japanilaiset lähteet viittaavat nimellä Nankin jiken, 南京事件, Nankingin tapaus. Tämä ”tapaus” oli usean viikon kestävät joukkomurhien, kidutusten ja raiskausten orgiat, joissa sai surmansa yli 200 000 siviiliä. Luutnantti Mamiyan kertomuksessa Murakami sijoittaa kritiikkinsä kersantti Hamanon suuhun: ”…sotaa, jota nyt käymme täällä, ei millään ilveellä voi selittää asianmukaiseksi sodaksi…me tapamme joukoittain viattomia siviilejä…Nankingin seudullakin teimme aika kamalia juttuja…tälle sodalle ei ole mitään kunnon oikeutusta…Pelkkää tappotyötä tämä on ”

Murakamin kirjassa sotatapahtumat kulkevat alusta loppuun mukana eräänlaisena rinnakkaistarinana. Tapaus, josta näissä katkelmissa eniten kerrotaan, on Halhin-Golin taistelut vuonna 1939, joissa Japani kärsi katkeran tappion. Näihin taisteluihin viitataan eri lähteissä myös nimellä Khalkhin Gol tai, päätaistelun mukaan Nomonhanin tapaus, Nomonhan jiken, ノモンハン事件. Kyseessä oli Mantŝukuon rajalla tapahtunut Japanin Kwantung-armeijan rajasota Neuvostoliiton ja Ulko-Mongolian joukkoja vastaan. Murakamin romaanissa nousee keskiöön ennen varsinaisia taisteluita tapahtunut tutkimusmatkaksi naamioitu partioretki Ulko-Mongolian puolelle, jonka aikaiset tapahtumat liittyvät kiinteästi romaanin myöhempään juonikulkuun.

Kaikki tiedämme, miten toinen maailmasota Japanin osalta päättyi v. 1945. Tällöin myös Mantŝukuo lakkautettin. Murakami kuvaa Mamiyan kertomuksen kautta myös näitä sodan loppuvaiheita ihmisenkokoisesta perspektiivistä, kun ”Kwantung-armeija oli enää pelkkä paperitiikeri” ja Mantŝukuoon muuttaneet japanilaiset siirtolaiset palasivat henkensä kaupalla emämaahan. Tässä yhteydessä saamme myös tutustua henkilöihin, joilla tuli olemaan keskeinen rooli Okada Tōrun elämässä. Kaikki nivoutuu siis yhteen varsin taitavasti tässä uskomattomassa juonikudelmassa.

Onko ihmisellä vapaa tahto?

Murakami selkeästi tutkii tässä romaanissa Japanin historiallista syyllisyyden taakkaa. Mitä muita teemoja romaanissa voidaan nähdä? Mielestäni ainakin seuraavia: halu/himo ja niihin liittyvä addiktio, oli sitten kysymys seksuaalisesta himosta tai vallanhimosta. Seksuaalisuus on vahvasti läsnä kaikissa Murakamin teoksissa eikä tämä ole poikkeus. Näkökulma siihen on kuitenkin tässäkin perinteisen, jos nyt ei ihan toksisen, mieskatseen sävyttämä.

Voidaan myös sanoa, että Vieterilintukronikka on kirja hyvän ja pahan taistelusta, ihmisessä olevista sisäisistä voimista. Keskeiseksi voi nostaa kysymyksen: onko ihmisellä vapaa tahto? Onko sotilaalla vapaa tahto? Kuka on syypää sodan julmuuksiin, teot suorittanut sotilas vai hänet tehtävään komentanut esimies vaiko kaikki henkilöt aina komento/päätösketjun alkuun asti? Viime kädessä kirja kuitenkin tutkii mielestäni ihmisen identiteettiä, ihmisen minuutta ja sen rajoja. Kaikki tämä puettuna vetävän kertomuksen muotoon.

Mutta mikä se oikein on se vieterilintu? Tōrun sanoin:

Se on ihan oikea lintu. En tiedä, miltä se näyttää, koska en ole ikinä nähnyt niitä. Olen vain kuullut niiden ääntelevän. Vieterilinnut asettuvat lähiseudun puihin ja vähän kerrallaan virittävät maailman vietereitä. Siitä lähtee nirskuva ääni. Jos ne eivät tekisi niin, maailma pysähtyisi. Kukaan ei kuitenkaan ole siitä tietoinen. Kaikki kuvittelevat, että maailmaa pitää liikkeessä jokin paljon uljaampi, monimutkainen ja valtava järjestelmä. Mutta ei sen niin ole. Todellisuudessa vieterilinnut kulkevat paikasta toiseen ja virittävät pikkuruisia vietereitä yksi toisensa jälkeen.

Romaanin rakenne on kaoottinen ja pääjuonen lisäksi on sivujuonia, joista jotkut jäävät ilmaan. Jonkinlainen loppuratkaisu on kuitenkin kuviteltavissa ja sitä symboloi kissan paluu. Vieterilinnun ääntäkään ei enää kuulu. Voimme huokaista helpotuksesta ja sulkea kirjan.

---

Pahus, että kirjoitin taas liian pitkän blogikirjoituksen. Mutta lukekaa kirja niin huomaatte, että lyhyempi ei olisi ollut mahdollinen. Seuraava kirjoitus käsittelee Antti Valkaman suomennosta tästä kirjasta.