Sanaka Hiiragi: Unohdettujen muistojen valokuvaamo. Minerva, 2024. Suom. Markus Juslin. 213 s.(Alkuteos: 人生写真館の奇跡, Jinsei shashinkan no kiseki, 2019) Saatavana kirjana, e-kirjana ja äänikirjana. Arvostelukappale.

Markus Juslinin edellisessä suomennoksessa Ennen kuin kahvi jäähtyy oli kahvila, joka ei ollut ihan tavallinen kahvila; tässä uusimmassa on valokuvaamo, joka ei ole ihan tavallinen valokuvaamo. Sitä pyörittää ystävällinen miekkonen Hirasaka, jolle saapuu säännöllisesti valokuvalähetyksiä. Samoihin aikoihin lähetysten kanssa ilmestyy valokuvaamon sohvalle seuraava asiakas, joka on hieman pyörällä päästään. Se johtuu siitä, että hän on juuri kuollut.

Valokuvaamo on välitila siirryttäessä tämänpuoleisesta tuonpuoleiseen ja Hirasaka toimii eräänlaisena oppaana tässä prosessissa. Hän pystyy valokuvien avulla viemään asiakkaansa aikamatkalle tämän menneisyyteen. Kahvila-kirjassa oli aikamatkailulle paljon sääntöjä; tässä kirjassa korostuu yksi tärkeä sääntö: opas ei saa muuttaa asiakkaanaan olevan ihmisen kohtaloa. Onko Hirasaka rikkonut tätä sääntöä ja onko sillä mahdollisesti ollut vaikutusta hänen omaan kohtaloonsa?

Kirjaa lukiessa tulee etsimättä mieleen Hirokazu Kore-edan elokuva After Life ( Wonderful Life, ワンダフルライフ) vuodelta 1998. Kirjan ja elokuvan teemoissa on hämmästyttävän paljon yhtäläisyyksiä. Kummassakin on keskiössä elämän ja kuoleman välinen välitila ja siellä toimiva opas. Siinä missä kirja johdattaa kuolleen aikamatkalle menneisyyteen valokuvan kautta, tekee elokuva sen – elokuvan avulla! Siinä vastakuolleet valitsevat elämästään yhden muiston, jonka he saavat mukaansa tuonpuoleiseen. Oppaan kohtalot molemmissa teoksissa muistuttavat paljon toisiaan. Kumpuavatko tämäntapaiset aiheet japanilaisten kollektiivisesta alitajunnasta?

Kirjan kolme lukua kertovat kukin yhden tapauksen: vanhan rouvan, miekan iskuun kuolleen yakuzan ja pahoinpidellyn lapsen. Äkkiseltään kirja saattaa tuntua vähän heppoisesti kokoonpannulta, mutta vähitellen siitä muodostuu kudelma, jossa eri palaset loksahtavat yhteen ja kuvaan hahmottuu myös historiallista perspektiiviä, yhteiskunnallisia kannanottoja ja humaaneja arvoja. Lopputulos on lämmin, inhimillinen ja kaunis.

Lapset ovat lahja maailmalle

Tämä teema kulkee punaisena lankana läpi kirjan, jonka ensimmäinen luku pohjautuu tositapahtumiin vuonna 1949. Sodanjälkeisessä Japanissa kaikesta oli pulaa ja työssäkäyvien äitien lapset olivat päivisin heitteillä päivähoidon puuttuessa. Nyt 92-vuotiaana kuolleella Hatsuella oli ollut ratkaiseva rooli kasvattajana ja opettajana yhden päiväkodin tarinassa. Hatsue kuolee tyytyväisenä ja tilittää elämäänsä Hirasakalle:

Kun olen nähnyt hoitolasten varttuvan osaksi yhteiskuntaa, olen ymmärtänyt yhden asian. Toiset ovat saavuttaneet menestystä, toiset eivät. Mutta jokaisen lapsen elämä on arvokas. Vaikkei heistä tulisi suurmiehiä. Vaikkei heistä tulisi kuuluisia.

Sōmatō (走馬灯), pyörivä kuvalyhty

Vanhat kamerat, valokuvaaminen ja kuvien kehittäminen ovat keskeisessä roolissa kirjassa. Tämä kertoo kirjailijan kiinnostuksesta ja asiantuntemuksesta ja on omiaan luomaan rauhallista nostalgista tunnelmaa nykyisenä diginäppäilyn aikana. Siirtyminen tuonpuoleiseen tapahtuu nimittäin niin, että asiakas saa eteensä valokuvapinon, jossa on yksi kuva hänen jokaisesta elinpäivästään. Niistä hänen on valittava yksi per vuosi ja näistä kuvista Hirasaka laatii eräänlaisen kuvakertomuksen, joka huipentuu yhden päivän aikamatkalla yhdessä otettuun valokuvaan. Tässä prosessissa ihminen käy läpi mennyttä elämäänsä ennen kuin jättää sen taakseen.

Tärkeässä roolissa on pyörivä kuvalyhty, sōmatō, jollaisen Hirasaka rakentaa (huom! käsityönä) jokaiselle asiakkaalle erikseen. Kyseessä on perinteinen japanilainen lyhty, jota on käytetty niin koriste-esineenä kuin huvituksena. Siinä on kaksi sisäkkäistä kehää, joista sisempi pyörii ulomman pysyessä paikoillaan, jolloin syntyy vaikutelma, että sisemmän kehän kuviot liikkuvat ulomman kehän maisemassa. Lyhdyn nimen kolme kanji-merkkiä ovat juosta, hevonen ja lyhty, mikä viittaa siihen, että lyhdyssä liikkuvat kuvat saattoivat usein olla hevosen tai muun eläimen kuvia.

Sōmatōlla on Japanissa kuitenkin myös symbolinen merkitys. Länsimaillakin sanotaan, että juuri ennen kuolemaansa ihminen näkee menneen elämänsä silmiensä edessä kuin filminauhan. Japanissa sanotaan, että kuoleman hetkellä ihminen näkee menneen elämänsä kuin sōmatōssa. Kirjan henkilöille siitä tulee konkretiaa. Hirasaka opastaa asiakkaitaan katselemaan tarkkaan lyhdyn kuvia siitä hetkestä kun hän käynnistää sen. ”Lyhty oli rakennettu niin, että valo kulki valokuvien läpi, ja lyhty alkoi pyöriä monissa väreissä loistaen.” Kun lyhdyn pyöriminen pysähtyy, on aika lähteä matkaan, siirtyä eteenpäin. Paluuta ei ole.

Vahvoiksi teemoiksi edellä mainittujen lisäksi muodostuvat kirjassa muistin ja muistojen merkitys ihmiselle. Elämän lopulla ihmisellä on oikeastaan vain muistot. Valokuvaamossa lastentarhanopettaja Hatsue käy läpi elämänsä valokuvia ja samalla hämmästelee, miten paljon hän on unohtanut. Käynti Hirasakan studiossa on kuin ”muistelemisen seremonia elämän lopussa”.

Teoksesta välittyy valokuvien voima. Nykyaika on vahvasti visuaalista ja joskus tuntuu, että kuvan valta kirjoitettuun tekstiin nähden on liiankin suuri. Mutta kuvan voima ei ole mikään uusi asia. Kirjasta löytyy mm. mustavalkoisen valokuvan ylistys, kuvan, joka herkisti näennäisesti karskin yakuzankin mielen.

Kirjassa puhutaan paljon kuolemasta, mutta loppu on vahva oodi elämälle. Michi, varhaiskasvatuksen opettaja ja valokuvauksen harrastaja (kuinka ollakaan) korottaa äänensä ja huutaa Aa!

Nouse jaloillesi yhä uudelleen. Ja korota äänesi tämän maailman vääryyksiä vastaan. Huuda, Mitsuru-chan.

Kirjailija Sanaka Hiiragi 柊サナカ (s. 1974)

Sanaka Hiiragi syntyi Kagawan prefektuurissa, kasvoi Hyōgossa ja asuu Tokiossa. Hän on myös toiminut japanin kielen opettajana ulkomailla seitsemän vuoden ajan. Kirjallisen uransa hän aloitti vuonna 2013 ja on sen jälkeen kirjoittanut useita menestyneitä romaaneja ja kirjasarjoja. Hän on intohimoinen kameroiden ja valokuvauksen harrastaja, mikä näkyy hänen teoksissaan. Kuva paljastaa lisäksi erään toisen hänen harrastuksensa, nimittäin kimonotaiteen. Useinkaan emme näe nykykirjailijaa kimonossa!

Kyseisen kirjan käännösoikeudet on myyty yli 20 maahan ja joillekin kielille se on jo käännettykin. Englanninnos ilmestyy kuitenkin vasta syksyllä 2024, joten me suomalaiset voimme olla ylpeitä Markus Juslinin japanista tehdystä sujuvasta käännöksestä.