Kana-tavukirjoituksen kehittäminen vaikutti ratkaisevasti waka/tanka-runouden nousuun ja suosioon. Sillä oli kuitenkin jos mahdollista vielä suurempi vaikutus kertomakirjallisuuden syntyyn ja kehitykseen.

Runouden saralla niin miehet kuin naiset yhtä lailla pukivat ajatuksiaan ja tunteitaan runomuotoon, mutta proosan puolella naisten panos oli vertaansa vailla. Uusi hiragana-kirjoitus, jota myös naisten kirjoitukseksi (女手 onnade) kutsutaan, nimittäin salli naisille vapaan ja luovan kirjoitustavan japanin kielellä verrattuna miehiin, jotka pitäytyivät oppineessa kiinankielisessä ilmaisussa. Naisten ei edes oletettu opiskelevan kanjimerkkejä, mutta he käänsivät tämän rajoituksen voitoksi. Niinpä tänä päivänä naisten kirjoittama kirjallisuus elää miesten opinnäytteiden enimmäkseen hautauduttua historian pölyyn.

Näissä kertomuksissa Genji monogatari, Genjin tarina, on ylitse muiden, mutta ei mennä tapahtumien edelle, vaan aloitetaan alusta.

Taketori monogatari (竹取物語)

Sana monogatari (物語) tarkoittaa kertomusta ja ensimmäisenä kertomuksena pidetään tarinaa nimeltä Taketori monogatari (bambunkerääjän tarina), joka tunnetaan myös nimellä Kaguyahime (hohtava prinsessa). Vaikka se sisältääkin paljon kansansadunomaisia aineksia, on se kuitenkin kirjallinen tuote, vaikka tekijä onkin tuntematon. Teos, joka sijoittuu 900-luvun alkuun, on kirjallisuutena yksinkertaista, mutta ei vailla viehätystä. Vanha puunhakkaaja löytää bambun sisältä valoa hohtavan pienokaisen, josta kasvaa lyhyessä ajassa kuvankaunis neito. Myöhemmin neito torjuu kaikki kosijat, jopa itse keisarinkin ja lentää lopulta pois kuuhun.

Suomennoksissa Taketori monogatari on yleensä luokiteltu saduksi. Varhaisin esiintyminen on tietääkseni vuodelta 1928 Gōichi Imaizumin kokoelmassa Japanilaisia satuja Suomen lapsille nimellä Kuun prinsessa. Seuraavan kerran tarina esiintyy vuonna 1934 Yhteishyvä-lehdessä nimellä Kuun tyttö, kääntäjä ei tiedossa. Tuulikki Korpisen kokoelmassa se esiintyy vuonna 1949 nimellä Kastehelmi ja Marta Keravuoren 1952 kääntämässä Sazanami Iwayan kokoelmassa nimellä Hohtoprinsessa. (Tarkempia tietoja Bibliografiassa. Lähde: Ritva Larvan tutkimukset, joista myöhemmin lisää.)

Monogatari, utamonogatari ja nikki

Japanilaisen kirjallisuuden alku on runoudessa ja niinpä japanilainen proosa on ollut alusta asti kiinteässä yhteydessä runouteen. Voidaan jopa sanoa, että proosa syntyi koska haluttiin kirjoittaa runojen yhteyteen proosapätkiä, joissa selitettiin runojen syntyyn liittyneitä tilanteita ja syitä.

Niinpä varhaiset proosakertomukset olivatkin usein tyyppiä utamonogatari (歌物語), runokertomus, joissa proosa ja runo vuorottelivat. Näistä mainittakoon 900-luvun alkupuolelta Ise monogatari, jossa seikkailee jo varhaisemmasta runoudesta tuttu sankari Ariwara no Narihira, sekä Yamato monogatari, jonka aiheet niin ikään liittyvät rakkauteen ja seuraelämään. Näistä etenkin ensimmäinen saavutti jo arvostetun aseman japanilaisessa kirjallisuudessa. Yamato monogatarista on yksi suomennos: Kai Nieminen on suomentanut kokoelman 156. kertomuksen nimellä Tädin hylkääminen (Obasute). Se on ilmestynyt Japanilaisen kulttuurin ystävät ry:n vuosijulkaisussa Hashi, no 13,1991 sekä Pertti Seppälän toimittamassa antologiassa Itämaisen elämänviisauden kirja (1994) s. 321. (Lisäys 11.3.2023: Löysin arkistoistani viehättävän joulutervehdyksen, jonka Kai Nieminen oli lähettänyt minulle ja perheelleni vuonna 1988. Se on pieni lehdykkä, joka sisältää hänen suomennoksensa Yamato monogatarin kertomuksesta no. 148, jota ei tietääkseni ole julkaistu. Tämä Ashikari-niminen kertomus kertoo liikuttavan tarinan köyhyyden erottamasta pariskunnasta ja se on myöhemmin innoittanut Zeamia kirjoittamaan nō-näytelmän ja Tanizakia kirjoittamaan novellin.)

Kolmas ajan kirjallinen genre oli nikki (日記) eli päiväkirja, mutta tosiasiassa nämä kolme kirjallisuudenlajia muistuttivat paljon toisiaan. Nämä runopäiväkirjat erosivat runokertomuksista siinä suhteessa, että ne kertoivat kirjoittajasta itsestään, vaikkakin osin fiktiivisesti; ne olivat siis eräänlaista sen ajan autofiktiota.

Ensimmäinen teos tässä genressä oli Tosa nikki (v. 935), jonka kirjoittaja on Ki no Tsurayuki. (Muistatte varmaan, että olemme törmänneet tähän nimeen aikaisemmikin. Aivan oikein, hän oli se, joka kirjoitti esipuheen Kokinshū-wakakokoelmaan.) Mikä tässä päiväkirjassa sitten oli erikoista? No se, että sen kirjoittaja, joka oli mies, tekeytyi naiseksi. Ja miksi? No siksi, että hän halusi kirjoittaa tavalla, joka oli sallittu vain naisille: japanilaisin tavumerkein ja tunteisiin vetoavasti. Miehethän kirjoittivat virallisen sävyisiä päiväkirjojaan kiinaksi. Tosa nikki kertoo Tsurayukin matkasta kotiin Tosan maakunnasta Shikokulla, jossa hän oli toiminut maaherrana. Tämä matkapäiväkirja siis aloitti päiväkirjojen genren.

Myöhemmin 900–luvulla kyllä ilmestyi ihan oikeasti naisenkin kirjoittama päiväkirja. Se oli Kagerō nikki (蜻蛉日記, 954–974), Päivänkorennon päiväkirja, jonka kirjoittaja tunnetaan ainoastaan nimellä Fujiwara no Michitsunan äiti. Tuo nimi on jo avain päiväkirjan sisältöön, joka kuvaa sivuvaimon katkeraa osaa; hänen poikansa Michitsuna ei voinut koskaan saavuttaa samaa asemaa kuin korkeassa asemassa olevan Fujuwara no Kaneien päävaimon synnyttämät pojat ja muutenkin hän joutui elämään syrjässä seuraelämästä ja vailla miehensä huomiota, vaikka oli kaunis ja lahjakas.

Mainittakoon 900–luvun loppupuolelta vielä kaksi monogataria, Utsubo monogatari ja Ochikubo monogtari. Kai Niemisen mukaan (Japanin kulttuuri 1994) edellinen oli ensimmäinen laaja romaani ja loi pohjaa Genjin tarinalle jäkimmäisen ollessa ensimmäinen realistinen populääriromaani. Monogatareita ilmestyi paljon, mutta niistä on säilynyt vain pieni osa. On muistettava, että tuohon aikaan kirjoja kopioitiin käsin eikä käsikirjoitusten säilyvyydestä aina ollut takeita.

Tässä yhteydessä on ehdottomasti mainittava vielä kaksi runopäiväkirjaa, nimittäin Izumi Shikibun ja Murasaki Shikibun päiväkirjat.

Izumi Shikibu nikki (1003–1004). Vaikka tiedot Izumi Shikibun elämästä eivät ole varmoja, tiedetään kuitenkin, että hän oli naimisissa kahdesti ja että lisäksi hänellä oli rakkaussuhteita, joista hän kirjoitti intohimoista rakkausrunoutta. Hänen nimissään olevasta runopäiväkirjan tekijästäkään ei olla aivan varmoja, mutta se kertoo kirjoittajan rakkaussuhteesta prinssi Atsumichin kanssa.

Murasaki Shikibu nikki (1008–1010). Genjin tarinan kirjoittamisen ohella Murasaki Shikibu kirjoitti myös päiväkirjaa ollessaan hovin palveluksessa. Päiväkirja kertoo hovin tapahtumista.

Mitään edellä mainituista teoksista ei ole suomennettu.

Sarashina nikki (1020–1060) 更級日記

Runopäiväkirjassa proosa ja runo vuorottelevat

Kuten otsikon vuosiluvuista näkyy, tämä päiväkirja ilmestyi hieman myöhemmin, vasta Genjin tarinan ilmestymisen jälkeen. Tämän Sarashinan runopäiväkirjan on suomentanut Miika Pölkki ja se ilmestyi vuonna 2005 nimellä Keisarinnan hovineidon päiväkirja. Päiväkirjan kirjoittaja tunnetaan nimellä Sugawara Takasuen tytär. Edellä mainitun Kagerō nikkin kirjoittaja oli hänen tätinsä.

Pölkin klassisesta japanista tehty suomennos on erinomainen myös siinä suhteessa, että siihen on liitetty runsaasti taustatietoa, viitteitä ja selityksiä. Näin lukija saa elävän kuvan tuon ajan elämästä, niin hovielämästä kuin myös jossain määrin hovin ulkopuolisesta, sillä kirjoittajan perhesuhteet ovat sellaiset, että hän ei suinkaan elä hovielämän keskiössä. Esiin piirtyy kuva kaunosieluisesta ja herkkätunteisesta naisesta, joka nuorempana uppoutui kirjallisuuteen ja vanhempana uskonnollisiin pyrintöihin. Päiväkirjan lopussa hän kuitenkin summaa: ”Olen vain vaeltanut elämäni läpi; mikään ei ole sujunut toiveideni mukaan, enkä ole kyennyt saavuttamaan hitustakaan hyvää karmaa.”

Suomentaja kirjoittaa johdannossa: ”Eräässä mielessä teoksessa on siis ainekset kehityskertomukseksi, jossa kirjallisista ihanteista siirrytään buddhalaiseen mielenmaisemaan, mutta toisaalta nämä todellisuudet rinnastuvat toisiinsa unien toimiessa niiden välisenä siltana.” Tässä valossa teoksen englanniksi kääntäneen Ivan Morrisin valinta käännöksensä otsikoksi ”As I crossed a Bridge of Dreams” on osuva. Otsikko on sopiva siinäkin mielessä, että se viittaa Genjin tarinan viimeiseen lukuun, jossa esiintyvä Ukifune oli Sarashinan päiväkirjan kirjoittajan samastumiskohde.

Setsuwa-kirjallisuus (説話)

Sana setsuwa tarkoittaa puhuttua kertomusta ja se viittaa tarina- tai anekdoottikirjallisuuteen, joka myös kukoisti Heian-kaudella. Tämän lajityypin huomattavin esimerkki on antologia nimeltä Konjaku monogatarishū, josta on myös pari tarinaa Kai Niemisen suomennoksina. (ks. Bibliografia)

Tarinoiden aihepiiri on buddhalainen tai folkloristinen. Buddhalaiset tarinat esiintyvät samassa järjestyksessä kuin buddhalaisuus saapui Japaniin eli ensin on intialaisperäiset tarinat, sitten kiinalaiset ja lopulta japanilaiset. Antologian monien kansanperinnetarinoiden sisältö on tuttua mm. siitä, että japanilaiset kirjailijat ovat ammentaneet niistä. Tunnetuin esimerkki lienee Ryūnosuke Akutagawan Yabu no naka, jonka on länsimaillakin tehnyt tunnetuksi Akira Kurosawan elokuva Rashōmon. Se valaisee totuuden suhteellisuutta kertomalla tarinan, jossa joukko silminnäkijöitä kertoo täysin erilaisen version samasta tapahtumasta.

Tämän varsin laajan kokoelman laatija on jäänyt tuntemattomaksi.

Kuriositeetti Heian-kauden lopulta

Tällöin syntyi tuntemattoman tekijän tarina Mushi mezuru himegimi, hyönteisiin ihastunut ylimysneito. Se kertoo aatelisnaisesta, joka ei noudattanut ajan kauneusvaatimuksia jättämällä hampaansa mustaamatta ja kulmakarvansa nyppimättä ja käyttäytyi muutenkin kummallisesti. Hän nimittäin keräili toukkia ja hyönteisiä ja vietti kaiken aikansa tämän harrastuksen parissa. Sanomattakin on selvää, että kosijat kauhistuivat. Suomennettuja pätkiä esiintyy Raisa Porrasmaan teoksessa Temppelin hämärästä matsurin vilinään (Atena Kustannus Oy, 2014), joka sisältää muutenkin paljon kiinnostavaa tietoa Japanin kulttuurista sekä klassisen runouden suomennoksia.

Mainittakoon vielä kiintoisa pikkutieto siitä, miten tarinalliset ainekset saattavat siirtyä kulttuurista ja aikakaudesta toiseen. Nimittäin suomalainen kirjailija Selja Ahava on nivonut tämän hyönteisneidon tarinan osaksi omaa tarinaansa kirjassa Nainen joka rakasti hyönteisiä (Gummerus, 2020).

Heian-kauden suuret nimet Sei Shōnagon (Makura no sōshi) ja Murasaki Shikibu (Genji monogatari) ovat tulevien blogiartikkelien aiheet.