Myrkyllinen liitto – Onko täydellistä rikosta olemassa?

Keigo Higashino: Myrkyllinen liitto. Punainen Silakka, 2021. Suom. Raisa Porrasmaa. (Alkuteos: 聖女の救済, Seijo no kyûsai, 2008.) 302 s. Saatavana kirjana, e-kirjana ja äänikirjana.

Blogissani on aiemmin esitelty Higashinon reilu vuosi sitten ilmestynyt ensimmäinen dekkarisuomennos Uskollinen naapuri, joka hämmästytti epätavallisella juonikuviollaan. Nyt kustantamo Punainen silakka on julkaisuut toisen samaan sarjaan kuuluvan dekkarin, joka on osittain samoilla linjoilla. Se on kauttaaltaan nautittavaa luettavaa, mutta minun kohdallani ei ehkä ihan niin mind-blowing kuin ensimmäinen. (How many times can your mind blow?) En kylläkään malttanut laskea kirjaa kädestäni ennen kuin olin lopussa. Vielä yksi luku, vielä yksi luku…

Ja kyllä kannatti. Kirja on huolellisesti rakennettu labyrintti, jossa lukemattomat yksityiskohdat palvelevat kokonaisuutta, vaikka lukija voikin matkan varrella vain aavistella niiden merkitystä. Vasta lopussa kaikki loksahtaa kohdalleen.

Voisi ajatella, että on vaikeaa kirjoittaa arviota dekkarista tekemättä paljastuksia, koska yleensä KUKA SEN TEKI on dekkarissa se juttu. Higashinon kohdalla tämä ei pidä paikkaansa. Voi hyvällä syyllä sanoa, että hänen dekkarinsa ovat ERILAISIA, eräässä mielessä käänteisiä perinteiseen dekkariin verrattuna. Lisäksi niissä on paljon muutakin sisältöä kuin rikosjuoni, joka sekin kyllä on kohdillaan. Higashino itse on sanonut, että häntä kiinnostavat erityisesti henkilöidensä motiivit ja tunteet, mitä hän pitää japanilaisena lähestymistapana. Sitä se mielestäni onkin. Hän on myös sanonut, että hän haluaa yllättää lukijansa. Siinäkin hän onnistuu.

Higashinon kirjoissa olennainen kysymys on MITEN rikos tehtiin ja vielä enemmänkin: MIKSI rikos tehtiin. Pelkän juonikuvion ympärillä on paljon muutakin kiinnostavaa pohdittavaa. Kauhun sijasta lukijalle tarjotaan kutkuttavaa jännitystä ja aivovoimistelua. Keskeinen henkilö kirjassa, Galileo-sensei, etsii ”rikoksen todellista luonnetta”. Olenkin kuullut, että moni, joka ei pidä itseään dekkareiden ystävänä, lukee mielellään Higashinoa. Ehkä itsekin kuulun tähän ryhmään.

Puitteet hemmottelevat Japanin ystävää. Näyttämönä on jälleen Tokio, tällä kertaa varakkaiden asuma-alue. Mainitaan paljon paikannimiä, jotka Tokiota tuntevalle luovat mielikuvia. Tapahtumien taustalla saattaa kuulla suurkaupungin kohinan. Myös monet viittaukset japanilaiseen elämään ja ajatteluun antavat teokselle omanlaisensa värin ja ihastuttavat lukijaa joko tuttuudellaan tai outoudellaan.

Tässä miljöössä tapahtuu rikos. Varakas liikemies löytyy kotoaan kuolleena, vieressään kahvikuppi, jossa oli myrkytettyä kahvia. Itsemurha se ei selvästi ole. Eikä onnettomuus. Onko murhaaja vaimo, rakastajatar vai joku muu? Millainen ihmissuhdevyyhti on johtanut tähän traagiseen tilanteeseen? MITEN myrkky on päätynyt kahviin? Ja MIKSI? 

Kirjan alussa on henkilöluettelo. Se on japanilaisiin nimiin tottumattomalle varmasti hyödyllinen. Tapaamme tässä jo edellisestä kirjasta tutun Tokion metropolin poliisilaitoksen etsiväjoukon. Tosin yksi uusi henkilö on ilmaantunut joukkoon, nuori nainen nimeltä Utsumi. Tämä tuokin mielenkiintoisen ulottuvuuden perinteisesti miehisen alan kuvaukseen. Higashinolle on annettava plussat naismyönteisyydestä. Utsumi ei ole hiljainen eikä vaatimaton, vaan tuo ajatuksensa esille rohkeasti ja saa siihen tukea ylimmältä esimieheltä. Muiden työtovereiden kiitokset ovat joskus hieman vastahakoisia, mutta heidänkin on pakko myöntää Utsumin pätevyys. Vaikka naisen työtä joskus yritetäänkin vähätellä puhumalla ”naisen vaistosta”, pääsee tämä kyseinen vaisto kuitenkin kunniaan, kun Utsumi tekee teräviä johtopätöksiä ihmissuhteiden pohjalta.

Tutkijaryhmän henkilökemia on muutenkin mielenkiintoinen. Keskiössä on ”taistelupari” Kusanagi ja Yukawa eli Galileo-sensei. Edellinen on vanhempi etsivä poliisilaitoksella ja jälkimmäinen on fysiikan apulaisprofessori yliopistolla. MItä tekemistä hänellä on rikostutkimuksen kanssa? No, hän ja Kusanagi ovat vanhoja opiskelukavereita (erittäin painava ihmissuhde japanilaisessa ihmissuhdekartassa) ja usein käy niin, että visaisen ongelman ollessa kyseessä kutsutaan apuun professori, joka ratkaisee harrastuksenaan rikoksia kuin fysiikan ongelmia: ensin hypoteesi, sitten testaus, kunnes ratkaisu löytyy. Kusanagi on perusystävällinen luonne, Yukawa on taas kylmän looginen ja sarkastinen ja näiden kahden ystävyksen sanailu tuo oman nautittavuutensa dialogiin. Yukawa ei voi kyllin naljailla siitä, että Kusanagi on silminnähden ihastunut pääepäiltyyn.

Kun nämä kolme, Kusanagi, Yukawa ja Utsumi lopussa juhlivat tapauksen ratkeamista samppanjalla, sanoo Kusanagi: ”Pelastit minut tällä kertaa. Kiitos siitä.” Johon Yukawa: ”Tarkoitat kai, että tälläkin kertaa.” Maljat juodaan kuitenkin sovinnossa.

Vakka toistuvat henkilöhahmot onkin kuvattu ikäänkuin tyyppeinä, ovat he kuitenkin eläviä ihmisiä, jotka voisivat oikeasti olla olemassa. Ja toisaalta, vaikka henkilökuvaus onkin herkullista, se on kuitenkin alisteinen juonelle ja kertomukselle, niin kuin dekkarissa pitääkin olla.

Pari sanaa käännöksestä

Käännöksen on tehnyt Raisa Porrasmaa japanin kielestä ja se on jälleen taattua laatua.

Higashinon kieli on selkeätä ja yksinkertaista ja ehkä insinöörimäisen järjestäytynyttä, vaikkakin samalla inhimillisesti rikasta. Kääntäjän mukaan kirjailijan tyyli oli minimalismissaan joskus jopa puuduttavan lakonista käännettävää.

Kerronta etenee pitkälti dialogiin nojaten ja tämä tietenkin asettaa kääntämiselle omat haasteensa. Japanilaisessa kanssakäymisessä puhutaan ihmisille eri tavoin riippuen siitä ovatko he muodollisesti ylempiä vai alempia itseen nähden. (Tämän tarkempi selittäminen vaatisi oman artikkelinsa.) Tätä voi käännöksessä heijastella esim. käyttelemällä sinuttelua ja teitittelyä. Näin syntyy väkisinkin tilanteita, joissa toinen osapuoli sinuttelee ja toinen teitittelee. Se ei ehkä kuitenkaan häiritse suomalaista lukijaa, sillä vallitseehan meilläkin tässä suhteessa nykyisin melkoinen kirjavuus. Jopa saman keskustelun aikana puhuttelu saattaa muuttua.

Japanille on myös tyypillistä käyttää kolmatta persoonaa puhuteltaessa. Kun talon rouva Ayane pyytää nuorempaa Hiromia valmistamaan viskipaukut, hän sanoo japaniksi: Valmisteleeko Hiromi-chan… Mutta käännös kuuluu: Valmistele SINÄ, Hiromi-chan… On pakko lisätä sinä-sana, jotta se olisi käypää suomea. Myös chan-päätteen jättäminen tekstiin ilmaisee näiden kahden suhdetta, joka on läheinen, mutta ei aivan tasa-arvoinen.

Kääntäjä on siis taitavasti ratkaissut nämä kysymykset, mutta hän kertoo melkein tuskastuneensa jatkuvaan anteeksipyytelyyn, jota esiintyy varsinkin kuulustelutilanteissa. Sitä hän on joutunut hieman karsimaan ja muuntelemaan, mutta kyllä sitä on jäänyt tekstiin aivan riittävästi, jotta lukija saa käsityksen japanilaisesta kohteliaisuudesta. Teoksesta henkii kauttaaltaan japanilainen tyyli ja temperamentti. Japanissa tiettyjen fraasien jatkuva toistelu kuuluu kohteliaaseen kanssakäymiseen, mutta suomen kielessä se kuulostaisi teennäiseltä.

Kirjan japanilainen nimi Seijo no kyuusai (Salvation of a Saint) jäi minulle lähes käsittämättömäksi. Jotain ajatuksia on, mutta en voi kertoa niitä paljastamatta liikaa. Yhdyn tässä asiassa kääntäjän mielipiteeseen, että kirjan japanilainen nimi ei ole oikein toimiva. Sen sijaan suomennoksessa nimi on mainio ja hyvin linjassa ensimmäisen kirjan nimen kanssa. Jännittää jo, mikä on seuraavan kirjan nimi ja saadaanko Galileo-sensei vielä mukaan, vaikka hän oli jo tätä ennen päättänyt, ettei enää sotkeudu näihin rikosjuttuihin.

Mainio dekkari. Lisää tätä!

Kirjailija: Keigo Higashino 東野圭吾 (s. 1958)

Kirjailija on kirjoittanut 66 romaania (muitakin kuin rikosromaaneja), 20 novellikokoemaa sekä yhden lastenkirjan. Hän nauttii suurta suosiota sekä kotimaassaan että muissa Aasian maissa, mutta on tullut tunnetuksi myös lännessä. Hän on saanut paljon kirjallisuuspalkintoja ja hänen töidensä pohjalta on tehty elokuvia ja TV-sarjoja.