Osamu Dazai: Yllätysvieras ja muita novelleja. Mala Fide, 2025. Suom. Pekka Masonen. 210 s. Pehmeäkantinen kirja. Arvostelukappale.

Osamu Dazai, syntymänimeltään Shūji Tsushima eli vuosina 1909–1948. Jo näistä vuosiluvuista näkee, että hänen elinvuotensa sattuivat rauhattomaan aikaan. Rauhaton oli hänen elämänsäkin, joka päättyi jo 39-vuotiaana oman käden kautta.

Hän kirjoitti vimmatusti koko elämänsä ajan. Jo kouluaikoina hän työsti pienimuotoisia lehtiä. Hänen ensimmäinen novellinsa julkaistiin vuonna 1933, kun hän voitti sanomalehden kirjoituskilpailun. Vaikka hänen tuotantonsa käsittää useita romaaneja, voidaan novellia kuitenkin pitää hänen omimpana ilmaisumuotonaan. Niinpä voimmekin ilolla tervehtiä taas uutta novellikokoelmaa.

Käännös on jälleen Pekka Masosen jo tutuksi tullutta käsialaa. Kokoelman esipuheessa Masonen mainitsee, että juuri tämä niminovelli Yllätysvieras edustaa sitä Dazaita, jota hän itse arvostaa eniten. Jo novellin nimi on mielenkiintoinen: se on japaniksi Shin´yū kōkan, 親友交歓, joka tarkoittaa hyvän ystävän käyntiä. Miksi Dazai on valinnut novellille tällaisen nimen, vaikka siinä kuvattu vierailija on kaikkea muuta kuin läheinen ystävä. Onko se ironiaa? Masonen on omalla nimivalinnallaan häivyttänyt ironian, mutta päässyt lähemmäksi sitä mitä todella tapahtui.

Jossain mielessä ”yllätykseksi” voidaan sanoa myös tämän novellikokoelman ilmestymistä. Tämä on kolmas peräkkäisinä vuosina ilmestyneistä Pekka Masosen kääntämistä ja toimittamista kokoelmista. Toisen kokoelman jälkeen Masonen ilmoitti pitävänsä taukoa Dazaista ja suuntautuvansa muualle. Mutta ”never say never” ja onneksi niin, sillä tämä kokoelma jatkaa erinomaisesti Dazain elämäntyön esittelyä suomalaisille ja syventää sitä. Masonen tuntuu saavan yhä enemmän kiinni Dazain tyylistä ja hengestä niin, että jo hänen kirjoittamansa esipuhe virittää odotukset; se on melkein kuin Dazain kynästä.

Samoin kuin aikaisemmat, tämänkertainenkin kokoelma sisältää kymmenen kertomusta, jotka Masonen on valinnut Dazain eri kausilta ja ne etenevät kronologisessa järjestyksessä. Ne ovat alunperin ilmestyneet eri aikakauslehdissä ja myöhemmin myös kokoelmissa. Ensimmäisenä on varhainen novelli vuodelta 1933 nimeltään Muistoja (Omoide, 思ひ出). Masonen tähdentää selityksissään, että kyseessä ei ole muistelmateos, vaan todellakin muistoja ja että Dazai tässä ”kirjoittaa itselleen lapsuuden” (4v. – 17v.) On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että Tsūji ja Osamu ovat eri henkilöitä!

Masosen Dazai-suomennokset ovat todellisia tietopakkauksia! Tuttuun tapaan jokaiseen novelliin liittyy laaja selitysosio, joka moninkertaistaa novellin sisällön. En enää anna suosituksia siitä missä järjestyksessä kannattaa lukea, (viitteet sitä mukaa, ennen tai jälkeen), löytäköön kukin lukija itselleen sopivan järjestyksen. Varmaa kuitenkin on, että selitykset, jotka sisältävät myös pohdintoja, rikastavat sisältöä, vaikka Masonen esipuheessa sanookin ”tärvelleensä käännöksensä hölmöillä kommenteillaan”. Myös monipuolinen kuvamateriaali elävöittää kertomuksia.

Aikaisemmissa blogikirjoituksissa olen käsitellyt perusteellisesti niin Dazain elämää kuin tuotantoakin sekä aiempia suomennoksia. Nämä kirjoitukset löytyvät helposti blogin oikeassa sivupalkissa olevan hakutoiminnon kautta. Tällä kertaa myös kokoelman lopussa on kronologinen esitys Dazain elämänvaiheista, joka on otsikoitu Käännekohtia. Sen avulla on helppo seurata millaisessa elämänvaiheessa kukin novelli on saanut syntynsä. Monet novelleista ovat autofiktiivisiä, jolloin on hyvä muistaa, että sepitettä on joukossa.

Novellit valaisevat paitsi Dazain elämää, myös hänen luonnettaan. Sota, sairaudet ja riippuvuudet tekivät hänen elämästään usein synkkää eikä hän aina jaksanut uskoa itseensä. Vaikka nämä synkät juonteet hallitsivatkin hänen elämäänsä eniten sen lopulla, kirjoitti hän jo vuonna 1940 novellissa Ajattelen Zenzōa (Zenzō o omou, 善蔵を思う) dramaattisesti:

Teokseni edustavat vain kerskailua. Epärehellisyyttä. Pelkuruutta. Vastenmielistä elostelua. En voi muuta kuin odottaa Jumalan tuomiota. Olen pelkkä ilveilevä ääliö.

Pelkkää synkkyyttä Dazain elämä ei kuitenkaan suinkaan ollut. Saman novellin lopussa hän istuu verannalla, tupruttelee savukettaan ja tuumii ruusupensaitaan katsellen:

Olin oikeastaan tyytyväinen. Jumala on olemassa. Aivan varmasti Hän on olemassa. Jokainen on onnellinen omalla tontillaan. Vastarinnattomuuteni on johdattanut minut tähän. Pidän itseäni onnekkaana… Niin kauan kuin nämä ruusut elävät, minulla on rauha sydämessäni.

Dazai kipuili itseinhon ja hybriksen välillä ja näistä lähtökohdista hän loi ainutlaatuisen kirjoitustyylinsä, joka heijastaa hänen elämäänsä, kirjoittipa hän sitten itsestään tai muista aiheista. Helppoa hänen elämänsä ei ollut; hän luonnehti itseään ihmiseksi, joka ”ei osaa olla sovussa muiden kanssa”. Hän myös tunnisti itsessään halun puolustaa niitä joita kiusataan. Runoilijoita hän pitää ”taivaallisina olentoina”, mutta sanoo itse olevansa moukka, joka ei ymmärrä runoutta. Hän myös kuvailee itseään sanoilla ”hyväntahtoinen ja toisinaan naiivi.”

Tarinoidensa rakennetta hän sanoo pohtivansa yötä myöten. Juuri rakenteeltaan tarinat ovatkin mestarillisia. Jokaisessa on jokin twisti, jokin käänne tai yllätys, joka yhtäkkiä mutta eleettömästi räväyttää lukijan silmien eteen uuden näkökulman jäljittelemättömällä tavalla. Ehkä siksi niiden lukeminen onkin niin koukuttavaa.

Toivokaamme, että Masonen ei vieläkään malttaisi lopettaa Dazain novellien tutkimista, sillä hänen mukaansa ”näitä tarinoita kyllä riittää vielä: vähintään sataviisikymmentä”. Niitä odotellessa.