Yū Miri: Uenon asema. Sammakko, 2023. Suom. Raisa Porrasmaa. (Alkuteos JR上野駅公園口, JR Ueno eki kōenguchi, 2014) 152 s. Kovakantinen kirja. Arvostelukappale.
Ueno on yksi vilkkaimmista rautatieasemista Tokion Yamanote-linjalla, joka kehäratana yhdistää Tokion huomattavimmat keskukset toisiinsa. Yksi Uenon aseman sisään- ja ulosmenoporteista on Kōenguchi, puistoportti, joka nimensä mukaisesti johtaa puistoon. (Huom. kirjan japaninkielinen nimi JR Ueno eki, kōenguchi, sananmukaisesti Japanin rautateiden Uenon asema, puistouloskäynti. ) Uenon puisto on laaja ja perinteikäs kulttuurialue, joka on tunnettu mm. monista museoistaan ja eläintarhastaan. Se on myös yksi suosituimmista alueista hanamin viettoon kirsikankukkien aikaan.
Sellainen oli Uenon puisto 1970-luvulla Japanissa asuessani. Vielä ei näkynyt puistossa kodittomien sinisistä pressuista kyhättyä telttakylää. Talouskuplan puhkeaminen oli vielä kaukana edessäpäin ja 1960- ja 70-luku olivat Japanissa enimmäkseen nousukautta. Mutta kaikki eivät päässeet osallisiksi vaurastumisesta. Puheena olevan kirjan minäkertoja on yksi heistä. Hän oli kotoisin Fukushimasta, tuolta katastrofaalisesta tsunamista tunnetuksi tulleelta seudulta, mutta kotiseutu ei tarjonnut toimeentuloa. Hän syntyi vuonna 1933 ja hänen nimensä on Kazu, mutta oikeastaan nimellä ei ole merkitystä. Sitäpaitsi hän on jo kuollut. Viimeiset viisi elinvuottaan hän eli kodittomana Uenon puistossa. Kunnes kuoli. Nimettömänä. Hän luuli, että kuolemalla hän pääsisi jonnekin muualle, mutta…
Uskoin, että jokin ratkeaisi kuollessani, että sillä hetkellä syy elää ja kuolla selkenisi, kirkastuisi kuin usva olisi valjennut.
Mutta kun havahduin, olinkin palannut puistoon.
Tämän jälkeen hän kiertelee henkenä puistossa ja sen ympäristössä tehden havaintoja ihmisistä ja asioista, jotka herättävät hänessä muistoja. Häntä eivät sido aika eikä paikka, hän liikkuu niissä vapaasti edestakaisin. Eikä häntä enää kastele sade, joka hänen eläessään oli ainaisena riesana. Hänen muistelujensa myötä lukija saa kuulla koko hänen elämäntarinansa.
Jo hänen syntymävuotensa 1933 on hätkähdyttävä; se on sama kuin keisari Akihiton. Eikä siinä vielä kaikki: hänen poikansa syntyi 23.2.1960, samana päivänä kuin kruununprinssi Naruhito, Japanin nykyinen keisari vuodesta 2019. Kaksi kertaa elämänsä aikana hän näkee keisarin elävänä, ensimmäisen kerran 7 minuutin ajan junalaiturilla vuonna 1947 ja toisen kerran, jo kodittomana ollessaan, ohiajavassa autossa. Yhteiskunnan huippu ja pohja kohtasivat. Keisari ei kuitenkaan nähnyt kodittomia, sillä hänen vieraillessaan Uenon puistossa jossakin museossa, järjestettiin kodittomille ”jahti”, ts. heille ilmoitettiin edellisenä päivänä, että heidän tuli korjata pois hökkelinsä ja tavaransa, kunkin niille osoitetuille säilytyspaikolle, satoi tai paistoi. Yleensä satoi.
Vuoden 1963 lopulla Kazu siirtyi töihin Tokioon. Syy: vuoden 1964 olympialaisten rakennustyöt. Ne tehtiin ihmisvoimin, ilman koneita ja työvoima tuli suurelta osin pohjois-Japanista Tōhokun alueelta. Palkka oli 3–4 kertaa sen, mitä lähempänä kotia olisi saanut, ja ylitöillä saattoi ansaita lisää, mutta se merkitsi sitä, että perhettä näki vain kaksi kertaa vuodessa, uutena vuotena ja kesän o-bon -juhlan aikaan. Kazulla oli silloin kaksi lasta, 5- ja 3-vuotiaat. Hänellä oli perhe ja koti, mutta itse hän eli kaukana heistä, asuntoloissa, aina 60–vuotiaaksi asti, jolloin hän palasi kotikylään. Se ei kuitenkaan muodostunut loppuelämän idylliksi.
Kazun henki kiertelee puistossa ja ”salakuuntelee” ihmisten puheita. Hän kuulee, että Shige on kuollut. Shigen hökkeli oli ollut lähellä hänen omaansa ja hän oli jopa kerran vieraillut siellä. Silloin Shige oli kertonut tarinansa, miten hänestä tuli koditon. Hänen kohtalokseen oli koitunut häpeä. Hän oli tehnyt jotakin, joka pakotti hänet katoamaan ja jättämään vaimon ja 10–vuotiaan lapsen. Hän oli myös hävittänyt kaikki itseensä liittyvät dokumentit, jotta häntä ei voitaisi kuoleman jälkeenkään tunnistaa. Hän aikoi kuolla anonyyminä, ettei aiheuttaisi enää mitään harmia jälkikäteenkään perheelleen.
Kirjailija mainitsee sarkastisesti kodittomista, että ”heidät oli vapautettu vaimojen, lasten, äitien, isien ja sisarusten kahleista” selittäen tällä sitä, että keikkatöitä tehtiin vain sen verran että oma henki juuri säilyi. Ja jatkaa: ”Kukaan ei syntymästään saakka asusta sinisestä pressusta kyhätyssä hökkelissä, eikä kukaan halua kodittomaksi. Kaikilla on syynsä päätyä tänne. ”Joku katsoi parhaaksi kadota, kun pikavippien korot paisuivat, joku ei voinut palata perheensä luo päästyään vankilasta, joku oli saanut potkut töistä ja menettänyt talonsa ja perheensä, joku oli epätoivoissaan ryypännyt koko omaisuutensa. Sitten oli vielä sellaisia, jotka eivät vaan löytäneet sopivaa työtä etsimisestä huolimatta ja lopulta lannistuivat. He olivat niitä neli-viisikymppisiä kodittomia, jotka yhä pitivät puvun takkia.”
Kazullakin oli oma surullinen tarinansa. Eräänä sateisena aamuna hän vain jätti pöydälle lapun.
Anteeksi että häivyn näin yllättäen. Menen Tokioon. En tule enää takaisin. Älkää etsikö minua. Kiitos herkullisista aamiaisista.
Kun hän saapuu jälleen Tokioon ja astuu ulos junasta Uenon aseman puistonpuoleisesta uloskäynnistä, sataa. Hän nukkuu ensimmäistä kertaa taivasalla.
Historian havinaa
Vaikka kirjan näyttämö onkin Tokion kodittomien asuinalue ja elämä 2000-luvulta, on Japanin historia voimakkaasti läsnä kertomuksessa alkaen Meiji-uudistuksesta 1868. Historia elää Uenon puistossa, joka on usein ollut sen näyttämönä. Teoksen fantasiaelementtien kautta katse ulottuu myös tapahtumahetkestä nähden tulevaisuuteen, aina vuoden 2020 olympialaisiin asti, niihin joita pandemia lykkäsi vuodella.
Historiallinen ulottuvuus tulee teokseen mm. edellä mainitun Shige-nimisen kodittoman suulla. Kazu-haamu muistelee Shigeä, joka oli paikan älykkö ja puhuikin aina kuin opettaja. Kun hän avasi suunsa, sieltä tuli historian luento. Johdattelijana toimivat puiston monet historialliset muistomerkit.
Saigō Takamorin ( 西郷隆盛 ) patsas on näistä huomattavin. Saigō oli keskeinen henkilö Meiji-uudistuksen (Meiji ishin 明治維新) tapahtumaketjussa. Useimmiten puhutaan Meiji-restauraatiosta sillä perusteella, että sillon keisarivalta ikäänkuin palautettiin, mutta tosiasiassa sana uudistus kuvaa paremmin sitä mullistusta, joka Japanissa silloin tapahtui. Lyhyesti sanottuna, Japania siihen asti hallinnut sotilashallinto, Tokugawa-shogunaatti syrjäytettiin ja valtaan (!) ”palautettiin ” keisari, joka siis tosiasiassa oli vain symboli. Nuori keisari Meiji muutti Kiotosta Edoon (nyk. Tokio) ja Japanissa alkoi ennennäkemätön modernisointi kaikilla elämänalueilla. Tähän liittyi olennaisesti avautuminen länsimaiden suuntaan pitkän sulkeutuneen kauden jälkeen ja kaiken kaikkiaan käytiin läpi sangen monimutkaisia kuvioita ennen kuin modernisaation juna saattoi porhaltaa täyttä vauhtia eteenpäin.
Uenon kukkula oli näyttämönä monissa näistä tapahtumista. Se oli eräässä vaiheessa Tokugawaa tukevien joukkojen tukikohtana, jonka keisaria tukevat joukot tuhosivat tulipalolla. Shigen kertomuksen mukaan 260 tässä Uenon taistelussa menehtyneen ruumista on haudattu Uenon puistoon ja uhrien muistomerkki on aivan Saigō Takamorin patsaan takana.
Myös Saigōn rooli tapahtumissa on mielenkiintoinen. Hän oli aluksi keisaria tukevien joukkojen johtaja, mutta myöhemmin vuoden 1877 Satsuman kapinassa hän taisteli keisarin joukkoja vastaan. Meiji-uudistuksen mukanaan tuoma samurai-luokan romahtaminen ei kaikkia miellyttänyt ja siksi samurait kapinoivat. Kapina kukistettiin ja silloin päättyi myös Saigōn elämä. Miten, siitä on eri käsityksiä, Shigen mukaan hän teki itsemurhan maakuopassa.
Amerikkalainen Tom Cruisen tähdittämä elokuva Viimenen samurai (2003) on saanut inspiraationsa näistä historiallisista tapahtumista ja myös Saigō Takamorin persoonasta, mutta se sisältää paljon yksinkertaistuksia ja fiktiivisiä aineksia ollen monelta osin epäuskottava. Se on kuitenkin saanut melko suopeitakin arvosteluja jopa Japanissa.
Shige kertoo myös yhdestä toisen maailmasodan loppuvaiheen Tokion pommituksesta, jossa parissa tunnissa n. 100.000 ihmistä menetti henkensä. Heistä 7800 haudattiin Uenon puistoon. Tästä ja muista Tokion ilmapommituksista kertoo puiston ”Unohtuneiden aikojen muistomerkki”.
Luonnonvoimien armoilla
Sotien lisäksi Japania ovat aina runnelleet luonnonvoimat ja tämä on keskeisenä myös Uenon asemassa. Ja Uenon puisto on näytellyt siinäkin omaa osaansa. Sinne nimittäin pakeni suuri määrä ihmisiä vuonna 1923, jolloin tapahtui Kantōn suuri maanjäristys ( 関東大地震 ). Järistyksessä ja sitä seuranneissa tulipaloissa sai surmansa 140.000 ihmistä. Tällöin huomattiin puiston suuri merkitys evakuointialueena ja seuraavana vuonna kesarihuone lahjoitti puiston Tokion metropolille, jolloin se sai viralliseksi nimekseen Uenon keisarillinen lahjapuisto.
Ei myöskään ole sattuma, että kirjan päähenkilön kotiseutu on Fukushima. Fukushiman tsunami ja ydinkatastrofi 2011 ovat itse asiassa voimakas taustatekijä koko teoksessa samoin kuin kirjailija Yū Mirin elämässä. (ks. linkki artikkelin lopussa)
Kirjan ei tarvitse olla 1000-sivuinen järkäle sisältääkseen paljon. Yū Mirin Uenon asema on siitä erinomanen esimerkki. Tämä artikkeli antaa vain poimintoja kirjan sisällöstä; koko kudelman rikkaus paljastuu vasta lukukokemuksen myötä. Juonen ja tarinan lisäksi myös Japanin kulttuuri tulee monipuolisesti esille. Pääsemme mm. paikalliseen perinnejuhlaan, buddhalaisiin hautajaisiin sekä ripustamaan toivelaattoja (ema 絵馬) shintolaisessa pyhäkössä. Kaikki nämä aiheet ansaitsisivat oman artikkelinsa…
Kaiken läpäisee yhteisöllisyys. Siitä pääsevät kodittomatkin osallisiksi. Ja sitä oli toki Kazun elämässäkin jo ennen kodittomuutta, olihan hänelläkin perhe ja suku, kotiseutu. Surullista vain että hänen roolinsa niissä kuvioissa pääsi enimmäkseen toteutumaan hautajaisissa.
Yhteiskunnallinen ulottuvuus on teoksen vahvimpia juonteita. Se antaa äänen syrjäytyneille/syrjäytetyille. Se on voimakas puheenvuoro niiden puolesta, joiden ääni ei muuten kuulu. Kazun tarina sulautuu osaksi isompaa Japanin tarinaa.
Tsunamia seuraavana vuonna, siis 2012, Kazu-haamu kuuntelee eräästä kodittoman mökistä kuuluvaa radio-ohjemaa parlamentin väittelystä. Herra Yasunori Saitō käyttää puheenvuoron, jossa hän kertoo kansalaisten vihaisuudesta koskien hallituksen suunnitelmaa ydinvoimalaitosten uudelleenkäynnistämisestä. Pääministeri vastaa ympäripyöreästi:
Ties minkälaisia kyselyitä tehdään, mutta periaatteessa viime vuoden syyskuussa aloittaneen hallitukseni tarkoitus on kaikkien onnettomuuden uhrien takia pyrkiä ennen kaikkea tsunamin ja maanjäristyksen tuhoaman alueen jälleenrakennukseen…
Sarkasmia on kuultavissa myös siinä miten suuronnettomuuden jälkeistä ilmapiiriä yritettiin piristää. Puistoon ilmestyi mm. kyltti:
Japani tarvitsee nyt unelmia. Vuoden 2020 olympiakisat ja paraolympialaiset Japaniin.
Kuolema on teoksessa läsnä monin tavoin jo senkin vuoksi, että päähenkilö on kuollut, mutta herää henkiin muistojensa kautta. Haamun käyttö kertojana on hyvä ratkaisu, sillä se auttaa etäännyttämään kirjan tarinaa, jonka lohduttomuus olisi muutoin ollut liian musertava. Kirjan loppukohtaus on äärettömän kauhistuttava, mutta tyyni ja hieman lakoninen, paikoin jopa runollinen tyyli lieventää kauhun suruksi niin että voidaan ehkä puhua jopa jonkinaisesta katarsiksesta. Elämässä on monia ulottuvuuksia eikä kaikki ole ihmisen hallinnassa.
Tämän kirjan mukaan Uenon puistossa oli tuolloin n. 500 koditonta. Koko Japania koskevia lukuja on vaikea saada selville, mutta varmuudella puhutaan kymmenistä tuhansista ihmisistä. Varmaa on myös, että tämän kirjan lukemisen jälkeen Japani näyttäytyy kokonaan uudesta näkökulmasta.
Kirjan suomentajalla Raisa Porrasmaalla oli tilaisuus tavata Yū Miri Helsingissä kesällä 2022 tämän vieraillessa Lahden kirjailijakokouksessa. Kirjailijan haastatteluun perustuva Porrasmaan kirjoittama ja Kulttuuritoimituksen julkaisema artikkeli aukeaa oheisesta linkistä. Kannattaa lukea!
UNIEN KELLUVALLA SILLALLA 