Ito Ogawa: Paperikauppa Tsubaki. Publiva, 2025. Suom. Raisa Porrasmaa. 268 s. (Alkuteos: ツバキ文具店, Tsubaki bunguten, 2016) Saatavana kirjana, e-kirjana ja äänikirjana. Arvostelukappale.

Olen kuullut monen sanovan, että japanilaisissa kirjoissa on jokin aivan oma arominsa, joka erottaa ne kaikista muista. Usein se on maaginen realismi, mutta esimerkiksi tämän kirjan kohdalla puhutaan jostain muusta. Moni myös pitää japanilaista kulttuuria väkivaltaisena perustellen sitä samurai-hengellä, yakuzalla jne. eikä tätä käy kieltäminen. Mutta se ei ole koko totuus. On myös syytä miettiä, mistä tulee tuo kiltteys, tuo hämmästyttävä elämänasenne, joka pitkälti perustuu toisten ihmisten huomioonottamiseen ja oman toiminnan suunnitteluun niin että se tuottaisi toisille tai yhteisölle hyvää.

Sillä juuri tällaisesta ilmapiiristä saadaan tässä kirjassa nauttia: ei maagista realismia, ei väkivaltaa, vaan mieltä rauhoittavaa kuvausta ihmisten välisistä suhteista, yhteisöllisyydestä, itsetuntemuksen kehittämisestä ja ennen kaikkea – kirjoituksen voimasta. Itse asiassa kirja kuvaa häviävää käytäntöä: kirjeiden kirjoittamista käsin. Tämä on tuttu ilmiö missä maassa tahansa, Suomessakin, mutta Japanissa se nousee sadanteen potenssiin kirjoitusjärjestelmän ansiosta.

Kirjan sivuja selatessa lukija kokee aikamoisen yllätyksen. Teksti sisältää paljon kirjeitä ja suomennoksen lisäksi ne tuodaan samantien esille myös japaninkielisessä kirjoitusasussa. Mielestäni juuri tämä antaa kirjalle sen ominaisvärin. Japania hiukankin taitavalle ne ovat tietenkin oiva aarreaitta, mutta myös ns. tavalliselle lukijallekin niillä on paljon annettavaa. Jossain mielessä ne toimivat kuin kuvituksena (onhan kalligrafia taidemuoto, joka ei edellytä kielitaitoa), mutta niistä myös maallikkokin näkee sen miten paljon on erilaisia kirjoitustyylejä ja miten paljon niillä voidaan ilmaista. Lapselle kirjoitetussa kirjeessä käytetään ainoastaan tavumerkkejä kun taas aikuisille kirjoitetussa kirjeessä kanji-merkkien ja tavumerkkien vaihtelu luo harmonisen kokonaisuuden. (Tässä vaiheessa suosittelisin vilkaisemaan aikaisempaa blogiartikkelia, jossa selostan japanin kirjoitusjärjestelmää.)

Paperikauppa Tsubakin tarina sijoittuu nykyaikaan, mutta kertoo paljon perinteisestä Japanista. Päähenkilö ja minäkertoja on Hatoko Amemiya, nuori nainen, joka on jatkanut isoäitinsä työtä pitämällä pientä paperikauppaa Pohjois-Kamakurassa ”matalahkon vuoren juurella”. Hän on isoäitinsä kasvattama ja kouluttama, ts. koko lapsuus oli pelkkää kalligrafian harjoittelua, niin lomat kuin viikonloputkin. Lapsuutta seurasi kapinavaihe, pako ja asuminen ulkomailla, mutta nyt, isoäidin jo kuoltua Hatoko löytää itsensä kuitenkin vanhasta paperikaupasta jatkamassa isoäidin työtä. Katkerat ajatukset isoäitiä kohtaan eivät kuitenkaan ole kokonaan hävinneet ja Hatoko kutsuukin häntä neutraalisti Edeltäjäksi.

Kerronnan keskiössä on kirjoittaminen ja nimenomaan kirjeiden kirjoittaminen, joka on katoava taito sähköisen pikaviestinnän aikana. On kuitenkin tilanteita, jollon ihmiset haluavat kirjoittaa käsin, mutta eivät osaa. Mutta ei hätää, Hatoko on myös ”virallinen kirjuri” (tämäkin isoäidiltä peritty tehtävä) ja ihmiset kääntyvät hänen puoleensa kun pitäisi kirjoittaa kiitos- tai surunvalittelukirje, pyyntö tai ilmoitus tai tarvittaessa vaikkapa rakkauskirje kuoleman rajan takaa.

Kirjeen kirjoittaminen oli kokonaisvaltainen prosessi, johon tuli ryhtyä oikealla asenteella.

Kirjeitä kirjoittaessa on tärkeää paitsi pyrkiä välittämään täsmällisesti omat tunteensa, myös olla aiheuttamatta ikävää oloa vastaanottajalle.

Oli valittava oikea paperi, oikea kynä tai sivellin, löydettävä juuri oikea musteen sävy ja oikeanlaiset merkit. Kirjoitusmerkkeihin oli puhallettava henki, jolloin niistä tuli kuin eläviä olentoja. Kalligrafiaa tehtiin koko keholla; keskustasta lähtevä energia ikään kuin vuodatti merkkejä käden kautta paperille. Mitä tästä tulee mieleen? Aivan, Genjin tarina ja sen kirjeet, jotka silloin olivat enimmäkseen runomuotoisia, kirjoittamisen tärkeys ja viimeistä yksityiskohtaa myöden hiottu estetiikka.

Avioerosta kertova viesti oli laadittava erityisellä huolella.

Kuorten vuori oli ohutta paperia, joka oli tummansinistä kuin talviyön taivas, mikä viesti toivosta pimeydessä tuikkivien tähtien lailla.

Hatoko oli tarttunut isoäidin ankarassa ohjauksessa siveltimeen jo kuuden vanhana. Jo silloin hän oli oppinut tuntemaan kalligrafin ”neljä aarretta”: mustekivi, mustepuikko, sivellin sekä paperi. Ja sille tielle hän oli päätynyt. Kirjurin roolissa hänestä oli tullut yhteisön tärkeä jäsen ja ihmissuhdevaikuttaja, suorastaan ”julkkis Kamakurassa”.

Kamakura (鎌倉)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kamakuraan, kaupunkiin ”Tokion kupeessa”. Tämä vuorten ja meren välissä sijaitseva kaupunki henkii historiaa ja siellä on mahdollista saada kosketus luonnon lisäksi moniin perinteisiin kuten käsityötaiteeseen. Kamakurassa on oma tunnelmansa ja Tsubakin paperikauppa on kuin tehty tähän ympäristöön. Kaupunki on täynnä shintolaisia pyhäköitä ja buddhalaisia temppeleitä ja näihin liittyy monia perinteitä ja rituaaleja, jotka ovat osa ihmisten elämää. Lukija voi tässä paljoudessa hämääntyä kun puhutaan Tsurugaoka Hachimangūn pyhäköstä ja toisaalta alkuperäisestä Hachimangūsta ja sitten on vielä Kamakuragū, kaikki eri paikkoja. Niitä yhdistää pääte gū 宮, joka on shintolaisen pyhäkön pääte. Buddhalaisen temppelin taas tunnistaa ji-päätteestä 寺. Mutta ei paineita, pyhäkkö- ja temppelikäyntien tunnelmaan pääsee mukaan vaikkei olisikaan täysin selvillä nimistä ja sijainneista.

Kirjan alkulehdellä on Kamakuran kartta, johon merkityt kohteet liittyvät kirjan tapahtumiin. Vertailun vuoksi on edellä kuva turistikartasta, joka painottaa tavanomaisia kohteita. Siinä näkyy mm. Kamakuran tunnetuin maamerkki, Suuri Buddha, Daibutsu 大仏.　　

Kanjeja ja japanilaisia termejä

Kanjien ystäviä hemmotellaan kirjassa toden teolla. Japaniksi kirjoitettujen kirjeiden lisäksi niitä esiintyy monin paikoin yhteyksissä joita olisikin ollut vaikea selittää käyttämättä kanji-merkkejä. Kirjan suomentaja Raisa Porrasmaa on onnistuneesti sirotellut näitä japanilaisia kirjoitusmerkkejä tekstin sekaan jonne ne vaivatta sulautuvat. Lisäksi hän on jättänyt tekstiin runsaasti kursiivilla merkittyjä japaninkielisiä sanoja. Tuttuun tapaansa suomentaja on taitavasti ujuttanut sanojen selitykset tekstiin niin ettei lukijan tarvitse jäädä ymmälleen outojen sanojen edessä.

Monelle nämä japaninkieliset sanat räväyttävät silmien eteen kuvia Japanista. Itselleni kävi näin jo sivulla 10 sanan kasutera-kakku kohdalla. Naapurin rouva oli saanut ko. kakkua Nagasakista ja kutsui Hatokoa teelle. Kasutera (Castella)-kakku perustuu portugalilaisten 1500-luvulla Japaniin tuomiin kakkuihin ja on nagasakilainen herkku. Tuli elävästi mieleeni miten nautin sitä Nagasakissa Inasa-vuoren huipulla olevassa kahvilassa, josta avautui näkymä yli Nagasakin kaupungin.

Kesä-syksy-talvi-kevät 夏・秋・冬・春

Kirjan kertomus sisältää vuodenkierron, alkaen kesästä. Alkupuoli tuntuu jotenkin kaksiulotteiselta, mutta talven kuluessa kerronta saa lisää ulottuvuuksia. Yllätyksiä ja näkökulman muutoksia on luvassa. Ei liene sattuma että kirjassa viimeksi kuvattu vuodenaika on kevät. Kevät on täynnä lupauksia.

Koskaan ei oikeasti tiedä, mitä elämässä voi tapahtua. […] Totta tosiaan. Elo olisi käynyt tylsäksi, jos kaiken olisi voinut ennakolta aavistaa.

Loppujen lopuksi ei ole tärkeätä onko ammatti kulkenut suvussa sukupolvien ajan vai ei, tärkeätä on nykyhetki. Ja muutos. Lopussa Hatoko kirjoittaa kirjeen Edeltäjälle, nyt kutsuen häntä mummoksi. On uusi kevät.

Mistä kirja siis lopulta kertoo? Se kertoo japanilaisesta kulttuurista, perinteistä, etenkin kalligrafiasta, mutta yhtä paljon ihmisestä yleensä, ihmisestä ympäristön, naapuruston ja kaupungin osana, ihmissuhteista, sukulaisuussuhteista, ystävyyssuhteista. Suomentaja on ollut kuin kirjuri, joka on puhaltanut kerrontaan suomenkielisen hengen.

Kirjailija Ito Ogawa 小川糸 (s. 1973)

Ito Ogawa on syntyisin Yamagatasta ja hän on kirjoittanut romaaneja, lastenkirjoja ja runoja sekä tehnyt käännöksiä. Hänen ensimmäinen romaaninsa The Restaurant of Love Regained vuodelta 2008 saavutti bestsellerin aseman ja siitä tehtiin myös menestynyt elokuva.

Nyt suomennettu romaani saa englanninnoksensa vasta ensi kesänä, joten taas kerran, aplodit Suomelle ja suomentaja Raisa Porrasmaalle.