Kenji Miyazawa: Yö Linnunradan junassa ja muita tarinoita. Aporia, 2025. Suom. Markus Juslin. Kuv. Pilvi Meriluoto. 237 s. Arvostelukappale.

On todettu, että ihmissilmä näkee olemassa olevista valon ja värin taajuuksista vain pienen osan. Sama pitää paikkansa kuuloaistin suhteen. Mutta on ihmisiä, jotka tuntuvat näkevän ja kuulevan enemmän. Kenji Miyazawa (1896–1933) on yksi heistä.

Juna kalkatti eteenpäin seuraten tuikkivan fosforesenssi-joen rantaa. Junavaunun toisen puolen ikkunoista näkyi niittymaisema kuin taikalyhdyn kuva. Niityillä kohosi satoja ellei tuhansia kolmiomittaustorneja… Ja sieltä tai kenties vieläkin kauempaa kauniille orvokinsiniselle taivaalle singahti toisinaan yksi kerrallaan erimuotoisia sumeita valoja kuin merkkiraketteja. Kirkas, puhdas tuuli oli toden totta tulvillaan ruusujen tuoksua.
… tuuli kantoi puiden siimeksestä sanoin kuvaamattoman kaunista sointia …
… maisema avautui suureksi ja kirkkaaksi keltaisen ja vaaleanvihreän täyttämäksi niityksi …

Tällaisia satumaisia näkymiä avautuu Linnunradan junan ikkunoista nyt suomeksi ilmestyneen Kenji Miyazawan tarinakokoelman nimikertomuksessa. Tämän päätarinan lisäksi käännöskokoelma sisältää kymmenen muuta suomentaja Markus Juslinin valitsemaa kertomusta. Ne kaikki valaisevat kirjoittajansa maailmankuvaa ja soveltuvat aikuisille vähintään yhtä hyvin kuin lapsille, joille ne alun alkaen on kirjoitettu. Kenji Miyazawasta oli moneksi, mutta tänä päivänä hänet tunnetaan ennen kaikkea kertomuksistaan ja runoistaan; itse asiassa häntä kunnioitetaan ja rakastetaan yhtenä Japanin 1900-luvun klassikoista. Näin ei suinkaan ollut hänen elinaikanaan, sillä hänen työnsä tuli tunnetuksi vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Monissa kokoelman kertomuksissa on viitteitä avaruuteen ja tähtiin, mutta vasta viimeisessä kertomuksessa, Yö Linnunradan junassa (Ginga tetsudō no yoru, 銀河鉄道の夜, kirjoitettu noin 1927, julkaistu postuumisti 1934) päästään junamatkalle halki Linnunradan. Päähenkilö on köyhän perheen poika Giovanni, jonka äiti on sairaana ja isä on poissa, mutta hänen paluutaan odotetaan. Giovannia kiusataan ja hyljeksitään koulussa, mutta on hänellä yksi ystäväkin, Campanella. Miksi ihmeessä italialaiset nimet? Ja jälkimmäinen vielä kaiken lisäksi sukunimi. (Pakko googlata: löytyy italialainen renessanssifilosofi, teologi ja runoilija nimeltä Giovanni Domenico Campanella. Lieneekö yhteyttä?) Tarinassa esiintyy myös lapsia, joilla on japanilaiset nimet, joten lienee aiheellista olettaa, että erikieliset nimet on valittu luomaan universaalia tunnelmaa. Miyazawa itse ei koskaan käynyt ulkomailla, hän tuskin poistui kotiseudultaan pohjoisessa Japanissa. Hänen ei tarvinnut. Hänen mielensä matkusti alati avaruudessa ja hän oli maailmankaikkeuden kansalainen.

Giovannin ja Campanellan kotikaupungissa vietetään tähtijuhlaa, kentaurifestivaalia. Giovanni ei kuitenkaan voi osallistua, hänen on noudettava maitoa sairaalle äidilleen. Hän kulkee pitkin metsäpolkua ja yhtäkkiä ”mustan mänty- ja tammimetsikön jälkeen edessä avautui tyhjä taivas, jota halkoi valkoinen Linnunrata etelästä pohjoiseen”. Silmien edessä välähti kirkkaasti, jostain kuului ääni ”Linnunradan asema” ja Giovanni sai huomata istuvansa pienen junan kyydissä. Tästä alkoi seikkailu.

Campanellakin oli mystisesti samassa junassa ja pojat matkaavat yhdessä halki Linnunradan pohjoiselta taivaalta eteläiselle eri tähtikuvioiden kautta ja lopulta Etelän ristille. Linnunradan maisemat ovat kuin jatkuvaa vaihtuvaa valoshowta ja poikien mielentilatkin vaihtelevat surumielisyydestä riemuun. He saavat myös matkaseuraa, muun muassa japanilaiset sisarukset, joiden mukana on heitä holhoava nuorukainen. Tämä kertoo, että kolmikko oli saanut surmansa, kun heidän laivansa törmäsi jäävuoreen ja upposi. Titanicia ei mainita, mutta viittaus on ilmeinen.

Kolmikko poistuu junasta Etelän ristillä (se on portti ”taivaaseen”) ja pian Campanellakin on kadonnut junasta. Giovanni on jälleen yksin. Mitä tämä kaikki merkitsi? Tarinan loppu on tajunnnan räjäyttävä.

Tämä kaunis ja syvästi vaikuttava tarina voidaan myös nähdä vertauskuvana elämästä ja ihmisen ikuisesta onnen ja paremman elämän etsinnästä. Giovannin taskuun oli matkan alussa ilmestynyt matkalippu, jolla voi matkustaa ”tällä kuvitelmien epätäydellisessä neljännessä ulottuvuudessa kulkevalla Linnunradan junalinjalla” vaikka kuinka kauas. Junasta poistuville uusille ystävilleen Giovanni sanoo. ettei heidän tarvitse mennä taivaaseen; opettajakin oli sanonut, että ”meidän pitää luoda taivastakin parempi paikka tänne näin.” Giovanni päättää lähteä ”etsimään sitä, mikä toisi muille todellista onnea”.

Käännöskokoelman jälkisanoissa suomentaja mainitsee, että Kenjin tarinoista julkaistaan Japanissa erikseen lapsille ja aikuisille suunnattuja painoksia. Tarinat ovatkin aiheeltaan syvällisiä ja lähestymistavaltaan kypsyyttä vaativia, joten kaikkia ei voi suositella lapsille sellaisinaan. Yhdessä luettuina ne voivat muodostaa hyvän pohjan elämän perusasioita käsitteleville keskusteluille.

Joissakin tarinoissa kansansaduista tutut puhuvat eläimet ja kasvit ovat herttaisia, mutta yhtä vahvasti tulee esiin luonnonjärjestyksessä vallitseva julmuus ja väkivalta. Tosin sekin asetetaan kyseenalaiseksi. Haukkakehrääjän ravintoa ovat lentävät hyönteiset, mutta se ei haluaisi tappaa eläviä olentoja.

Voi! Joka yö minä tapan valtavasti koppakuoriaisia ja muita hyönteisiä. Ja pian minut, tämän yhden ainoan minän, tappaa haukka. Näin kamalaa se on. Voi, kamalaa, kamalaa!

Karhunkaatajakaan ei haluaisi tappaa karhuja, mutta elannon vuoksi hänen on se tehtävä. Hän kokee sen omaksi karmakseen. Lieneekö tarinan loppu ymmärrettävä jonkinlaiseksi sovitukseksi tai karman toteutumiseksi, mutta siinä karhunkaataja vuorostaan joutuu karhun surmaamaksi. Loppukohtaus, jossa karhut kokoontuvat esille asetetun karhunkaatajan kuolleen ruumiin ympärille kunnioittavaan kumarrukseen, on suorastaan pakahduttava.

Myös ravintola-tarinassa ihminen joutuu asemaan, johon hän yleensä asettaa eläimet. Sitä voitaisiin pitää voimakkaana puheenvuorona kasvissyönnin puolesta, mikä ei suinkaan ollut tuohon aikaan yleistä. Muutenkin teoksen teemat, kuten ekologisuus ja ihminen osana luontoa, ovat aikaansa edellä.

Miyazawan teemat ja asenteet liittyvät voimakkaasti hänen buddhalaiseen maailmankuvaansa. Kertomuksessa Tähtikaksoset kuvataan hyvän ja pahan taistelua. Hopeahuilujaan soittavat kaksoset edustavat hyvyyttä ja myötätuntoa, niin että lopussa he pyytävät taivaan näkymättömältä kuninkaalta armahdusta jopa pahimmalle vainoojalleen.

Kirjan upean kansikuvan ja kuvituksen tekijä on kuvasuunnittelija ja taiteilija Pilvi Meriluoto. Jokaisella tarinalla on oma kuvansa. Taidokkaat ja japanihenkiset satukuvat ilmentävät erinomaisesti kertomusten taianomaista tunnelmaa ja ovat myös itsessään nautittavia.

Elämän ja kuoleman kiertokulku sekä ihminen sen osana on vahvasti läsnä Miyazawan kertomuksissa. Hän itse kuoli jo 37-vuotiaana ja hänen lyhyt, mutta erikoinen elämänsä huokuu hänen kirjoituksissaan. Niinpä onkin paikallaan tarkastella Miyasawan elämän vaiheita lähemmin seuraavassa blogikirjoituksessa.

Kysymyksiä kääntäjälle

Suomentaja Markus Jusin, olet maininnut, että kirjan kääntäminen oli sinulle intohimoprojekti. Kertoisitko tästä hieman lisää.

Useimmat suomennostyöni ovat kustantamoiden valitsemia kirjoja, joihin minulta tilataan suomennos. Poikkeuksena ovat olleet tämä kokoelma Miyazawa Kenjin tarinoita ja aiemmin suomentamani kokoelma Akutagawa Ryuunosuken novelleja. Suhtaudun totta kai intohimolla kaikkeen suomentamiseen, ja jokainen suomentamistani teoksista on ollut minulle rakas ja tärkeä, mutta on silti omalla tavallaan erityistä, kun itse aloittaa projektin, valikoi tekstit ja vie kirjan (muiden asiaan uskovien tuella) loppuun asti. Ajatus Miyazawa Kenjin tarinakokoelman suomentamisesta kypsyi korona-aikana keväällä 2020, kun minulla oli sopiva hetki aloittaa jotakin uutta. Miyazawan kääntäminen ei silti ole ollut aina haaveenani. Hän oli minulle tietenkin jo valmiiksi tuttu, mutta aloin lukea hänen tekstejään kunnolla laajasti vasta kun mietin, minkä uuden projektin aloittaisin. Miyazawan ohella harkitsin paria muutakin vaihtoehtoa, mutta hurahdin pian Miyazawan tekstien maailmaan. Alkuperäinen idea oli lähinnä suomentaa jotakin sellaista aikaa kestänyttä japanilaista klassikkokirjallisuutta, jota kustantamot eivät ehkä oma-aloitteisesti olisi nykypäivänä tuomassa Suomeen.

Suomennoksen kieli on tyylilliseti ja sanastollisesti rikasta, mielikuvituksellista ja vaihtelevaa. Miten koit alkukielen ja millaisia haasteita se asetti?

Totta puhuen tämä kokoelma on ollut luultavasti hankalin suomennostyöni tähän asti. En olisi aloittaessani osannut edes arvata, miten työläs urakka minulla olisi edessä. Miyazawan teksti on japaniksi kaunista ja rikasta, muttei mitenkään erityisen vaikealukuista. Silti se tuntui suorastaan taistelevan suomentamista vastaan. En ole vieläkään aivan varma miksi, mutta minusta tuntui, että Miyazawan tapa kuljettaa ajatusta ja tekstiä oli niin äärimmäisen, perustavanlaatuisen japanilaista, että oli aivan poikkeuksellisen hankalaa yrittää löytää suomeksi ilmauksia, jotka eivät näyttäisi väkisin väännetyiltä vaan toivottavasti hengittäisivät yhtä luontevan monisyisesti kuin alkuperäinenkin teksti. Poikkeuksena tosin oli alun runo, joka solahti suomeksi melkein itsekseen.

Teoksen alussa on Miyazawan kuuluisa runo ”En lannistu sateesta” (Ame ni mo makezu, 雨にもマケズ ) Vilkaisin hieman saman runon pariakin englanninnosta ja totesin taas kerran miten hyvin suomen kieli palvelee kun halutaan ilmaista japanilaisen runon suppeutta ja iskevyyttä. Miten itse koit runon suomentamisen ja voisimmeko toivoa sinulta  lisää Miyazawan runoja?

Runon suomennos syntyi puolivahingossa, eikä sitä ollut alkujaan edes tarkoitus sisällyttää tähän kokoelmaan. Suomensin sen käytännössä yhdessä illassa kesällä 2021, kun olin vajaan viikon harvinaisten kielten suomentajien työpajassa Koneen säätiön Saaren kartanossa Mynämäellä. Myöhemmin olen korjaillut käännöksestä vain muutamia yksityiskohtia. Kun runon suomennos kerran sattui olemaan jo olemassa, tuntui vähän tuhlaukselta olla liittämättä sitä kokoelmaan lainkaan, koska se kuitenkin on Miyazawa Kenjin tunnetuin runo. Niinpä lisäsin sen aluksi melko huomaamattomasti osaksi suomentajan jälkisanoja. Laura Lahdensuu kustantamostani Aporiasta oli kuitenkin sitä mieltä, että runo oli niin kaunis, että se pitäisi ottaa paraatipaikalle kokoelman alkuun. Tällä hetkellä en silti suunnittele mitään kattavampaa runokokoelmaa Miyazawalta.

Kiitos haastattelusta, Markus Juslin!