Japanilaisen kirjallisuuden läpimurto Suomessa tapahtui 1950–luvun lopulla. Aiemmassa blogikirjoituksessani (Tankan tie suomalaisten sydämiin) kerroin Tuomas Anhavan suuresta roolista erityisesti tankarunouden osalta. Hän oli myös ensimmäinen, joka kertoi suomalaisille japanilaisesta kirjailijasta nimeltä Osamu Dazai (Artikkeli: Maailman kadotessa, Helsingin Sanomat, 08.05.1957). Tämä oli ensimmäisiä kaikuja Suomenniemellä Japanin modernista proosasta ja se herätti kiinnostusta. Ensimmäistä Osamu Dazain suomennosta saatiin kuitenkin vielä odottaa; se oli Kyllikki Härkäpään kääntämä Laskeva aurinko (Shayō 1947) vuonna 1965.

Kirjan minäkertoja on Kazuko, mutta päähenkilö on kuitenkin Kazukon veli Naoji, Dazain alter ego, joka sanoo testamentissaan:

Minun kaltaiseni vajavaiset tyypit, joilla on elinvoimaa vähän, ovat kukaties tuhoon tuomittuja missä tahansa yhteiskunnassa, eivät ajatustensa tai minkään muun syyn takia, vaan oman itsensä takia… Koen olosuhteiden painon niin musertavana, että minun on äärimmäisen vaikea jatkaa elämistä.

Tuomas Ahavan mukaan Laskeva aurinko oli ”aivan poikkeuksellisen merkittävä taideteos; rakenteeltaan selkeä ja moderni turhitta mutkitta, kauttaaltaan intensiivinen kuin runo.”

Minullekin tämä teos toimi aikoinaan järisyttävänä johdatuksena japanilaiseen kirjallisuuteen.

Vuonna 1969 sai suomennoksensa toinen Dazain pääteoksista Ei enää ihminen (Ningen shikkaku 1948). Suomentaja oli Aapo Junkola. Minäkertoja Yozon elämän tapahtumat ja kokemukset ovat kuin suoraan Dazain elämästä; pakkaa on vain hieman sekoitettu. Yozon elämä ei ole helppoa.

Ymmärsin pian, että alkoholi, tupakka ja prostituoidut olivat kaikki erinomaisia keinoja ihmispelkoni (edes hetkelliseen) hälventämiseen.

Suhde naisiin muodostuu kirjassa keskeiseksi. Jokin Yozossa veti naisia puoleensa. ”…minusta henki tunnelma, joka saattoi naiset tunteellisten unelmien valtaan.” Oliko Yozo nykyajan Genji? Oliko hänessä jotain herkkää ja feminiinistä, joka vetosi naisiin? Jan Blomstedt kutsuu esseessään (1986) Dazaita feministiksi, mikä kyllä panee epäilemään, että hän on käyttänyt sanaa jossain muussa merkityksessä, kuin missä sitä nykyään käytetään. Oliko Yozo/Dazai lopulta vastuuton hulttio ja ilveilijä vaiko enkeli, joksi hänet tuntenut nainen kirjan lopussa häntä kutsuu.

Ei enää ihminen -kirjan esipuheen on kirjoittanut Eeva-Liisa Manner. Muuten ansiokkaaseen tekstiin on pujahtanut pieni sekaannus, kun Manner ilmoittaa kirjan ilmestymisvuodeksi 1937, kun alkuteos oikeasti ilmestyi v. 1948. Manner on todennäköisesti sekoittanut Ei enää ihminen -teoksen jo v. 1937 ilmestyneeseen novelliin HUMAN LOST (alkuperäinen nimi englanninkielinen). Tämä saakin Mannerin loogisesti ihmettelemään kahden romaanin (Laskeva aurinko ja Ei enää ihminen) kirjoitusjärjestystä. Harmillisesti sekaannus toistuu Jan Blomstedtin edellä mainitussa esseessä.

Molempien romaanien suomennokset on tehty Donald Keenen englanninnoksen pohjalta, mikä tuohon aikaan oli normaali käytäntö ja niitä voidaan pitää varsin onnistuneina.

Ei enää ihminen -teoksen suomentajalta, kirjailija Aapo Junkolalta ilmestyi samoihin aikoihin (1967) mainio matkakirja Nousevalle auringolle, joka sisältää mielenkiintoisia katsauksia Japanin kultturiin mm. teatteriin. Junkola on myös suomentanut kaksi japanilaisia kuunnelmaa, jotka on esitetty Yleisradiossa. (Terayama Shūji ja Takahashi Harumi, ks. tiedot bibliografiasta) Terayaman kuunnelmaa Yamamba on käsitelty teoksessa Nousevalle auringolle (s. 63–78). Yamamba voitti 1964 kansainvälisen Prix Italia -palkinnon.

1960–luvulla saatiin vielä yksi Dazain suomennos. Se oli novelli Vasaroinnin ääni (Tokatonton), joka ilmestyi Parnassossa vuonna 1969 Jarkko Laineen suomennoksena. Sama novelli esiintyy uudelleen vuonna 1983 Veikko Polameren antologiassa Shōsetsu – japanilaisia kertojia, josta lisää myöhemmin.

Tästä pääsemmekin aasinsillan kautta 1980–luvulle, tarkemmin sanottuna vuoteen 1982, jolloin seuraavan kerran kuultiin Dazaista Suomessa. Silloin ilmestyi Jan Blomstedtin esseekokoelma Sanojen takana – kirjallisuudesta ja hiljaisuudesta (Kirjayhtymä). Esseessä Tuntematon itsensäpaljastaja Blomstedt analysoi mielenkiintoisella tavalla Dazaita kutsuen hänen teoksiaan ”fiktiiviseksi itsepaljastukseksi”. Hän toteaa, että Dazain taide elää fiktiivisyytensä voimalla; hänen taiteensa merkitys ei ole tosipohjaisuudessa. Hänen teoksensa ovat polyfonisia, ne eivät palaudu vain yhteen tulkintaan. Ilveily muuttuu omaksi traagiseksi parodiakseen. Blomstedt puhuu myös siitä miten suhtautuminen Dazaihin on ollut erilaista Japanissa ja lännessä. Hän on kyllä tunnettu ja arvostettu Japanissakin, mutta samanlaisia ylistyksiä kuin lännessä ei ole Japanissa kuultu.

Vuonna 1986 ilmestyi toinen Jan Blomstedtin esseekokoelma Vasta-ajattelijoita (WSOY), johon sisältyy lyhyt essee Dazai, toivoton feministi. Blomstedt näkee Dazaissa modernin nihilistin, jota leimaa lapsekas tunteellisuus. Dazaille pahan vastavoima on heikkous eikä sitä tule salata. Dazai näytti naisille heikkoutensa ja hänen ihannenaisensa näkivät tämän ”heikkouden kauneuden”. Parhaiten sen ymmärsivät langenneet enkelit.

Vuonna 1987 saatiin suomeksi vielä yksi novelli, Villonin vaimo (Viyon no tsuma), joka ilmestyi Jarkko Laineen suomennoksena Parnassossa.

Kaikki tähänastiset suomennokset olivat olleet Dazain synkältä loppukaudelta. Vuonna 1996 saatiin Kai Niemisen suomentamana yksi valoisan kauden teos Tsugaru – kulkija käy kotona (Tsugaru 1944). Ja nythän kääntäminen tapahtui jo suoraan japanin kielestä. Kyseessä on eräänlainen matkaketomus, joka oli alunperin tilaustyö Japanin seutuja kuvaavaan kirjasarjaan. Dazai teki muutaman viikon matkan Tsugarun seudulle ja hänen käsissään tämä hänen kotiseutuaan kuvaava teos sai muodon, joka on enemmän romaani kuin dokumentti, enemmän sisäinen kuin ulkoinen matka. Teos sisältää myös erinomaisen johdannon ja selitysosion.

Vielä on mainittava kahden novellin suomennokset. Molempien suomentaja on Eemeli Jylhä. Ensimmäinen, Apinasaari (Sarugashima 1935), ilmestyi Nuoressa Voimassa vuonna 2014 ja toinen Muodonmuutos (Gyofukuki 1933) verkkojulkaisussa Harukaze vuonna 2017. Näistä, niin kuin kaikista muistakin tässä artikkelissa mainituista suomennoksista löytyy tarkemmat tiedot blogin bibliografiasta.

Aiemmassa blogikirjoituksessani on tarkempi esittely Pekka Masosen suomentamasta kokoelmasta Mereneneito ja muita novelleja vuodelta 2023.

Nyt vain odottelemaan lisää novellisuomennoksia! Erittäin suotavaa ja kiinnostavaa olisi myös, jos joku kääntäjä tarttuisi Dazain tyttären, Yūko Tsushiman tuotantoon, sillä häneltä on tähän mennessä suomennettu vain yksi kuunnelma Lemmikki (ks. bibliografia), joka on esitetty Yleisradiossa vuonna 1983.

Tehtävä blogin lukijoille: Vieläkö Yleisradion kätköistä löytyisi Japanin kirjallisuuteen liittyvien kuunnelmien käsikirjoituksia kopioina.