Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona. Tammi, 2022. Suom. Antti Valkama. (Alkuteos: 一人称単数, Ichininshō tansū, 2020) 189 s. Saatavana kirjana, e-kirjana ja äänikirjana. Arvostelukappale.

Yksikön ensimmäinen persoona – minä, boku – Haruki Murakami. Tiedättehän te minut? Minä olen se keski-ikäinen tokiolainen tyyppi, joka tykkää kulkea incognito, farkuissa ja lenkkareissa, juo olutta, diggaa musaa, etenkin jazzia, mutta myös klassista ja tietääkin niistä paljon. Ja tietysti baseballista. On myös kirjoittanut aika monta maailmankuulua kirjaa, mutta Nobelia ei ole saanut. Jos Nobel jaettaisiin fanien lukumäärän mukaan, tilanne olisi toinen.

Tässä nyt on uusin kirjani, novellikokoelma. Siitä ovat kriitikot sanoneet, että se on henkilökohtaisin teokseni. Tiedä häntä. Luovutan tässä kohtaa puheenvuoron blogin kirjoittajalle, sillä olen kirjassa jo sanonut kaiken, mitä olen halunnut sanoa. Lukekaa sieltä.

Murakamin maailma

Murakamin teoksia on käännetty yli 50 kielelle. Englanniksi niitä on käännetty yli 20 kappaletta ja suomeksikin tämä uusin on jo 15. käännös. (Katsaus aikaisempiin suomennoksiin löytyy täältä.) Tämä kokoelma ilmestyi Japanissa 2020 (englanniksi 2021). Edellinen novellikokoelma oli ilmestynyt 2014 (Miehiä ilman naisia) ja edellinen romaani 2017 (Komtuurin surma). Voi siis uskoa, että fanien odotus oli jo malttamatonta.

Vastasiko uusi teos odotuksia? Kaikesta päätellen kyllä; valtaosa englanninnoksen kritiikeistä on ylistäviä, mutta mahtuu joukkoon jokunen soraäänikin. Guardianin arvostelija toteaa, että kirjoitti Murakami mitä tahansa, sitä myydään rekkalasteittain ja kriitikon tehtäväksi jää vain muistuttaa, että hei, aika ostaa uusi Murakami! Arvostelija toki myöntää, että teoksella on oma viehätyksensä, varsinkin faneille, mutta pitää sitä fanien miellyttämiseksi kirjoitettuna ”velttona kokoelmana, josta puuttuu särmä”. Teoksen ihailijat puolestaan näkevät siinä todisteen Murakamin luovuudesta ja hänen erityisistä kyvyistään maagisen realismin alueella.

Novelleja on kokoelmassa kahdeksan ja vain yksi niistä, viimeisin, on ennen julkaisematon. Muut on julkaistu vuosina 2018–2020 kirjallisuuslehti Bungakukaissa japaniksi sekä novelleista neljä englanniksi The New Yorkerissa ja Grantassa.

Kaikissa kertomuksissa on kokoelman nimen mukaisesti kertojana yksikön ensimmäinen persoona, minä, mikä ei sinänsä ole uutta Murakamin tarinoissa. Kertomusten keskeisenä sisältönä ovat muistot. Ovatpa jotkut kriitikot esittäneet, että kyseessä onkin jonkinlainen omaelämäkerta, joka koostuu kirjailijan omista satunnaisista muistoista.

Varsinkin yhden novellin kohdalla tämä ajatus ei tunnu kaukaa haetulta. Kertomuksessa nimeltä Kootut Yakult Swallows – runot Murakami tilittää suhdettaan baseballiin ja esiintyy siinä omalla nimellään. Murakamin elämäkertatiedoissa on kerrottu, että hän alkoi kirjoittaa ensimmäistä palkittua romaaniaan Kaze no Uta o Kike (Hear the Wind Sing, ei suom. ) erään baseball-ottelun jälkeen (voitokas Yakult Swallows versus Hiroshima Carp Tokion Jingū-stadionilla 1978). Murakami oli 29-vuotias.

Hän viittaa novellissa tähän tapahtumaan.

Siitä alkaen minua on kutsuttu kirjailijaksi. Tietenkin nuo kaksi asiaa vain sattuivat tapahtumaan samoihin aikoihin, mutta en silti voinut olla tuntematta jonkinlaista kohtalonyhteyttä niiden välillä.

Novellissa hän kertoo kolme vuotta myöhemmin julkaisseensa omakustanteena baseball-aiheisia runoja, mutta tämä osa kertomuksesta lienee fiktiota.

Muisti on niin keskeinen teema kaikissa kertomuksissa, että koko teosta voitaisiin pitää jonkinlaisena muistin tutkielmana. Lisäksi tarinoiden rakenne muistuttaa toisiaan: kaikki alkavat jonkin muiston kertomisella. Muistot tuovat mieleen uusia muistoja ja kertomus polveilee menneisyydessä. Jonkin mitättömän episodin muisto saattaa yhtäkkiä putkahtaa mieleen ja ravistella mieltä voimakkaasti. Toisaalta ”kaikkein kirkkaimmatkaan muistikuvat eivät yleensä kykene puolustautumaan ajan hyökkäyksiä vastaan”.

Yleensä muistot ovat enemmän tunne- kuin tapahtumamuistoja ja sellaisina ne pitävät otteessaan. Näin esimerkiksi Beatles-novellissa muisto ihmeen kauniista tytöstä, jonka kertoja oli kerran nuorena nähnyt vain hetken ajan kulkemassa koulun käytävällä Beatlesin levyä rintaansa vasten painaen. Tästä kokemuksesta tai siis sen muistosta tuli kertojalle koko elämää määrittävä kokemus. Muistosta muodostui ”merkittävä tunnepääoma, elämän tukipylväs.”

Kokoelmassa on läsnä tutut Murakami-elementit: maaginen realismi/surrealismi (puhuva apina), selittämättömät tapahtumat (mielikuvituksen tuottaman levyn ilmestyminen levykauppaan), musiikki (Charlie Parker, Beatles, Schumann), baseball, kirjallisuus, rakkaus, seksi, naiset, nuoruusmuistot. Nämä teemat pistävät silmään pinnalta, mutta syvemmällä olevia teemoja ovat: yksinäisyys, ikääntyminen, aika, muisti, nostalgia, kuolema, tietoisuus.

Pari sanaa on sanottava Murakamin väitetystä misogyniasta, joka on läsnä tässäkin kokoelmassa. Naislukija saattaa triggeroitua (anteeksi anglismi, mutta mikään suomalainen sana ei ole yhtä ilmaisuvoimainen) siitä, että jokainen teoksessa mainittu naishekilö kommentoidaan asteikolla kaunis – ruma. Tähän tapaan: nainen ei ollut lainkaan ruma, vaikka ei häntä kaunottareksikaan voinut kutsua; kauniinpuoleinen; tyttö oli kaunis; ei varsinaissti ollut kaunotar; 30-vuotias ja varsin kaunis jne. Toisin sanoen naispuolisten henkilöiden kuvaus rajoittuu yleensä ulkonäköseikkoihin.

Yksi novelleista, Karnevaali, ottaa tämän teeman suorastaan keskiöön. Jo ensimmäinen lause on täräyttävä: Ei varmaankaan olisi reilua sanoa, että hän on kaikista tähän mennessä tuntemistani naisista rumin. Ja vähän myöhemmin: ensimmäinen ajatus F*n tavatessani oli tämä: onpa ruma nainen. Tarinassa on toki muitakin teemoja (mm. Schumannin musiikki, josta nimikin), mutta kauneus – rumuus -teema kulkee alusta loppuun, sillä ”ei-kauniin ja ruman välllä on hienoinen ero” jne. loputtomiin.

Jos tämäntapaiset asiat eivät liikaa häiritse, voi novelleista toki nauttia. Niissä ei ole mitään uusia uria aukovaa, mutta ne ovat tasaista, miellyttävää ja viihdyttävää kerrontaa. Itse pidin ehkä eniten novellista nimeltä Charlie Parker Plays Bossa Nova. Jotenkin kirjoitus kupli kuin musiikki ja mukana oli huumoriakin. Toden ja epätoden sekoitus vielä lisättynä selkounella oli mielestäni kiehtova.

Kokoelman viimeinen novelli Ensimmäinen persoona on pysäyttävä. Siinä minäkertoja istuu baarissa puku päällä ja katsoo omaa heijastustaan peilistä. Hänen päässään risteilee ajatuksia: ehkä olen jossain elämäni risteyksessä kääntynyt väärään suuntaan. Oliko peilissä tuntematon ihminen? Olinko edes itse tehnyt elämäni ratkaisuja? Niiden tuloksena kuitenkin nyt olin olemassa ”tällä hetkellä, tässä paikassa yksikön ensimmäisessä persoonassa”.

Ja minua syyttää nainen (joka ei varsinaisesti ollut kaunotar) jostakin asiasta, jota en muista. Hän kehottaa minua häpeämään. Olen hämmentynyt. En ymmärrä mitään. Poistun baarista. Kaunis kevätilta on muuttunut painajaismaiseksi maisemaksi. Vai onko vain mieleni muuttunut? Oliko nainen kiskonut sisältäni näkyville jotain minulle tuntematonta?

Kiitos erinomaisesta suomennoksesta Antti Valkama.

Ja kiitos päällyksen kuvasta Jussi Kaakinen. Olen iloinen, että siinä ei ole sitä apinaa.