Taustaa
Japanin ja Korean yhteinen historia on pitkä alkaen varhaisista vaiheista 600-luvulta, jolloin Korea oli tärkeä kulttuurivaikutteiden välittäjä Japanin suuntaan. Seuraavina vuosisatoina Korea sai kokea Japanin taholta valloitusyrityksiä ja lopulta Japani liitti Korean itseensä vuosiksi 1910–1945. Näiden vuosien aikana Japaniin siirtyi paljon korealaisia sekä vapaaehtoisesti että myös pakkotyöhön tuotuina. Oman järkyttävän lukunsa muodostavat ns. lohtunaiset, korealaiset prostituutioon pakotetut naiset. Vuonna 1945 Japanissa oli 2,4 miljoonaa korealaista. Japani ja Etelä-Korea eivät tähän päivään mennessä ole päässeet lopulliseen sopimukseen tuota aikaa koskevista anteeksipyynnöistä ja korvauksista.
Sodan jälkeen monet korealaiset palasivat Koreaan ja 1950 heitä oli Japanissa enää n. puoli miljoonaa. Japaniin jääneiden korealaisten tilanne muodostui monimutkaiseksi. Korealaisiin viitattiin termillä zainichi (在日), joka sinällään tarkoittaa ”Japanissa asuva” ja on lyhennys sanaparista zainichi kankokujin/chōsenjin, ”Japanissa asuva korealainen”. Termi viittaa tilapäiseen oleskeluun maassa eli toisin sanoen korealaisista tuli nyt ulkomaalaisia. Heidän asemansa Japanissa huonontui vaihe vaiheelta ja jossain vaiheessa Pohjois-Korea alkoi näyttää houkuttelevalta paluumuuton kohteelta. Monet muuttivatkin sinne.
1960–luvulta lähtien zainichien asemaa muutettiin. He mm. voivat saada Etelä-Korean passin ja palata sinne, mutta suurta muuttoliikettä ei tullut. He olivat jo japanilaistuneet siinä määrin, että pelkäsivät syrjintää Koreassa. Toisaalta Japanin kansalaisuuden ottaminen, joka nyt myös tuli mahdolliseksi, ei ollut ongelmatonta. Sen ottaneita saatettiin syyttää petturuudesta, sillä vaatimuksena oli jopa nimen muuttaminen japanilaistyyliseksi japanilaisen perherekisterijärjestelmän (koseki) puitteissa. Eivätkä nämä toimet kuitenkaan taanneet, ettei korealainen syntyperä olisi aiheuttanut syrjintää.
Zainichit joutuivat kokemaan systemaattista syrjintää koulutuksessa, työssä, asumisessa, avioliiton solmimisessa jne. Sosiaalista liikehdintää olikin paljon ja lopulta 1980– ja 1990–luvuilta lähtien saatiin aikaan parannuksia. Tällöin tuli mm. mahdollisesksi säilyttää korealainen identiteetti, vaikka otti Japanin kansalaisuuden.
Tähän liittyy kuitenkin ongelmia ja loppujen lopuksi vain vähemmistö on hankkinut Japanin kansalaisuuden. Tänä päivänä Japanissa on yli 400.000 zainichi-korealaista, joista suurimman osan status on tokubetsu eijūsha (”special permanent residents”) , mikä antaa heille joitakin kansalaisoikeuksia ilman kansalaisuutta.
Kysymys identiteetistä ei ole yksinkertainen. Siksi Miri Yūkin sanoo, ettei hän ole korealainen eikä japanilainen. (Raisa Porrasmaan haastattelu, ks. linkki alempana) Kuitenkin hän on syntynyt Japanissa ja japani on hänen äidinkielensä, jolla hän kirjoittaa. Lisäksi hän on saavuttanut kirjallisella työllään tunnustetun aseman. Tosiasia on kuitenkin, että vielä tänä päivänäkin zainichi-korealaiset ovat marginalisoitu ryhmä, joka kokee näkyvää ja näkymätöntä diskriminaatiota ja ulkopuolisuutta. Koreassa he ovat ulkomaalaisia. Miri Yū on Etelä-Korean kansalainen; Japani ei salli kaksoiskansalaisuutta.
Miri Yū vai Yū Miri?
Jälleen tämä japanilainen etunimi-sukunimi -dilemma. Länsimaisissa yhteyksissä, esim. käännösromaanien kansissa, on yleinen käytäntö käyttää järjestystä etunimi-sukunimi, joka siis on japanilaisen käytännön vastainen. Miksi kuitenkin Miri Yūn teosten kansissa, myös suomennoksessa, lukee järkiään Yū Miri. Siihen kysymykseen en osaa vastata. Itse käytän tässä artikkelissa muotoa Miri Yū.
Ms Yūn nimitilanne on muutenkin monimutkainen. Hänen syntymänimensä on Miri Yanagi (柳美里), mutta hän on ottanut kirjailijanimekseen Yanagin sijasta Yū. Tämä liittyy korean kieleen ja hänen korealaiseen identiteettiinsä ja Yū Miri lienee siis eräänlainen taiteilijanimi. Ehkä Wikipedian kuva selventää (tai sekoittaa) tilannetta.
Elämä ja kirjallinen ura
Miri Yū on syntynyt 1968 ja on kolmannen polven japaninkorealainen. Hänen äitinsä ja isovanhempansa saapuivat Japaniin Korean sodan (1950–1953) pakolaisina. Myös isä on korealaisten maahanmuuttajien lapsi. Isä työskenteli pachinko-hallissa ja äiti baarissa. Lapsia oli neljä, isä oli väkivaltainen ja äidin elämä oli levotonta. Avioliitto päättyikin eroon jo Mirin ollessa 5-vuotias. Etnisen taustansa ja vaikean kotielämänsä takia Miri joutui koulussa kiusatuksi ja yritti jo teini-ikäisenä itsemurhaa useita kertoja. Lopulta hän sai potkut lukiosta.
Miten on mahdollista, että hän on näin vaikeasta taustasta kohonnut arvostetuksi kirjailijaksi Japanissa? Hänen pakopaikakseen ja pelastuksekseen muodostui kirjallisuus. Taustastaan johtuen hän pystyi samastumaan ulkopuolisuuden tunteisiin ja teki omasta kirjallisuudestaan ääntorven niille, joiden ääni ei yhteiskunnassa muutoin kuulunut. Hän on nostanut esiin köyhyyden, luokkaerot, alueelliset erot, naisten ja vähemmistöjen syrjinnän jne.
Miri Yūn ura alkoi teatterista, ensin näyttelijänä ja sitten pian näytelmäkirjailijana. Kaikkiaan hänen tuotantonsa on laaja, käsittäen näytelmien lisäksi romaaneja, esseitä ja muistelmia. Hänen ensimmäinen romaaninsa vuodelta 1994 (Ishi ni oyogu sakana, The Fish Swimming in the Stone) herätti kritiikkiä ja julkaistiinkin uudistettuna 2002 pitkällisten kiistojen jälkeen. Vuonna 1996 hänen romaaninsa Furu hausu (Full House), voitti Noman kirjallisuuspalkinnon parhaasta esikoisromaanista. Mutta pankin hän räjäytti vasta seuraavana vuonna 1997 teoksellaan Kazoku Shinema, Family Cinema, joka toi hänelle arvostetun Akutagawa-palkinnon. Se vahvisti hänen asemansa japanilaisen kirjallisuuden kentässä.
Mainittakoon hänen teoksistaan vielä Gōrudo rasshu (Gold Rush) vuodelta 1998, muistelmateos Inochi (Life) vuodelta 2003 ja Hachigatsu no hate (The End of August) vuodelta 2004. Inochi kertoo mm. Yūn lapsen syntymästä ja siihen liittyvistä olosuhteista; hän on v. 2000 syntyneen pojan yksinhuoltaja.
Vuonna 2011 tapahtui Japania ja maailmaa järkyttänyt tsunami-ja ydinvoimalaonnettomuus Fukushimassa. Se vaikutti myös paljon Miri Yūn elämään. Hänet kutsui Fukushimaan tilanteen vuoksi perustettu radioasema ja hänen säännölliset radio-ohjelmansa katastrofialueelta alkoivat 2012. Myös hänen nyt suomennettu teoksensa Uenon asema vuodelta 2014 liittyy läheisesti tähän teemaan. Teos voitti U.S. National Book Award -palkinnon parhaasta käännösromaanista vuonna 2020. Kääntäjä on Morgan Giles.
Vuodesta 2015 lähten Yū on asunut Fukushiman alueella ja vuonna 2018 hän avasi siellä kirjakahvilan nimeltä Full House sekä myöhemmin myös teatteritilan tukeakseen elämän elpymistä katastrofialueella. https://fukushima.travel/destination/full-house-book-cafe/353
Tässä yhteydessä suosittelen vielä lukemaan Kulttuuritoimituksen artikkelin, jonka Uenon aseman suomentaja Raisa Porrasmaa on kirjoittanut haastateltuaan Miri Yūta Helsingissä kesällä 2022.
Suomennoksesta
Uenon aseman on siis suomentanut jo kokenut kääntäjä Raisa Porrasmaa. Raisan kanssa jutellessa on usein käynyt ilmi miten vaikeaa japanista kääntäminen joskus saattaa olla japanin kielen monitulkintaisuuden ja epämääräisyyden takia. Lukijat saavat lukeakseen sujuvaa suomenkielistä tekstiä eikä heillä usein ole aavustustakaan siitä onko alkuperäinen kieli ollut yksinkertaista, monimutkaista, helppoa, haastavaa tai jotain muuta, sillä kääntäjän ammattitaito tuo sen heidän eteensä viimeisteltynä pakkauksena.
Pyysin Raisaa lyhyesti luonnehtimaan Uenon aseman kieltä ja olennaisimpia käännöshaasteita. Hän kertoi, että teoksen kieli on lyyristä ja maalailevaa ja siksikin välillä varsin vaikeaselkoista. Dialogit ovat fragmentaarisia eikä niissä aina tunnu olevan tolkkua. Raisa olettaa, että kirjailija on tarkoituksella jättänyt dialogit tällaisiksi, koska näin ne luovat mielikuvan siitä miltä tuntuu, kun korviin kantautuu tuntemattomien ihmisten puhetta eikä kontekstista ei ole tietoa. Onomatopoeettiset sanat, jotka ovat japanille ominaisia ja joita siinä on runsaasti, ovat myös haasteena tässäkin teoksessa.
Nuoren voiman artikkelissa Raisa Porrasmaa valottaa yksityiskohtaisemmin Uenon aseman kääntämiseen liittyviä seikkoja.
UNIEN KELLUVALLA SILLALLA 