Olen Japani-urani aikana tehnyt niin monenlaisia hommia, että olisi helpompi luetella, mitä en ole tehnyt. Tätä päivitystä aloittaessani tuli mieleeni, että aikoinaan olin mukana Radio- ja televisioinstituutin järjestämässä koulutuspäivässä, jossa urheilutoimittajia evästettiin vieraskielisten nimien ääntämiseen. Minun vastuullani oli japani. Muistan, että yritin vääntää rautalangasta, mitkä ovat tavallisimmat suomalaisten tekemät virheet, kun pitää lausua japanilaisia nimiä. Että z ei ole tseta ja että j ei ole jii. Esim. sanoissa Izumi ja Fuji.

On hyvä olla selvillä periaatteista, joita noudatetaan, kun japania kirjoitetaan länsimaisin kirjaimin, kutsutaan sitä sitten siirtokirjoitukseksi, translitteroinniksi tai latinalaistamiseksi. Japaniksihan se on rōmaji, roomalaiset merkit, ロ–マ字.

Käytössä on kolme eri järjestelmää, joista yksi on ylivoimaisesti yleisin. Sitä kutsutaan tekijänsä nimen mukaisesti Hepburn-järjestelmäksi (hebon-shiki) ja se mukailee englannin kielen ääntämystä. Sen loi 1800-luvun lopulla amerikkalainen lääkäri-lähetystyöntekijä J.C. Hepburn. Kaksi muuta järjestelmää ovat japanilaista alkuperää ja noudattavat systemaattisemmin japanilaista äänneoppia. Näitä nihon-shikiä ja kunrei-shikiä käytetäänkin etupäässä silloin, kun tarvitaan kielitieteellistä tarkkuutta.

Hepburn-järjestelmästä esiintyy sovelluksia ja usein käytetäänkin nimitystä hyōjun-shiki, standardijärjestelmä, kun puhutaan yleisesti käytössä olevasta kirjoitustavasta. Käytännössä se on hyvin lähellä Hepburnia.

Siirtokirjoitus ja suomen kieli

Vaikka Hepburn-järjestelmä mukaileekin englantia, on sitä kuitenkin syytä käyttää suomen kielessäkin sen maailmanlaajuisen ymmärrettävyyden takia. Siitäkin on kuitenkin olemassa variaatioita, joten on aina syytä selvittää, millaisia käytäntöjä kussakin tekstissä esiintyy.

Mutta katsotaan ensin pääpiirteet. Aloitetaan konsonanteista. Seuraavassa on Hepburn-järjestelmän merkintätavat, jotka saattavat johtaa suomalaisia harhaan. Ensiksi on äänteen Hepburn-merkintätapa ja senjälkeen suluissa englanninkielinen esimerkkisana, joka kertoo (lähes) oikean ääntämyksen. Sen jälkeen on japanilainen sana, jossa ko. äänne esiintyy.
z (zoo) Tanizaki
j (John) Fuji
y (yellow) Yukionna
sh (show) Shikibu
ch (check) Uchida

Tähän väliin pieni harjoitus. Sano viisi kertaa nopeasti seuraava sana: kuzushiji. (Sana tarkoittaa kursiivityylistä, esimodernina aikana yleisessä käytössä ollutta japanin kirjoitustapaa.) Kokemukseni mukaan juuri erilaiset s-äänteet saattavat aiheuttaa suomalaisille päänsärkyä…

Toinen harjoitus. Lue seuraava kuzushiji-teksti.

Vitsi, vitsi. (笑) Kuzushiji-kirjoitusta eivät japanilaisetkaan osaa lukea ilman opiskelua!

Vielä pikku huomautus. Kaikki tietävät, että r:n ja l:n ero ei japanissa ole ihan selvä. Eli se mikä kirjoitetaan r:llä, ääntyy usein lähellä l-äännettä.

Seuraavaksi vokaalit. Niitähän on japanissa viisi: a, i, u, e, o. Vokaalien suhteen suurimman ongelman muodostaa pitkän vokaalin merkintä. Hepburn-järjestelmän varsinainen merkitsemistapa on merkitä pitkän vokaalin yläpuolelle pidennysviiva (makron). Tämä on käytössä varsinkin o- ja u- äänteiden kohdalla. Siis esimerkiksi nō-teatteri. (Joskus voi myös nähdä muotoa noh-teatteri, jolla yritetään ilmaista pitkää vokaalia englannissa.) Aa-, ee ja ii-äänteiden kohdalla käytetään toisinaan makronia, toisinaan vokaalin kahdennusta, kuitenkin niin, että ee-äänteen merkitsemiseksi on vakiintunut ei. Joskus voi makronin tilalla esiintyä myös hattu, esim. ô.

Tilannetta vaikeuttaa se, että merkitseminen ei ole systemaattista, vaan on tullut tavaksi etenkin erisnimissä jättää makron pois, jollon sanan ääntämisestä syntyy väärä mielikuva. Voi myös tulla suoranaista sekaannusta, koska japanissa sanoilla on eri merkitys riippuen vokaalin pituudesta. (Vrt. suomi esim. kura ja kuura) Tästä syystä esim. Kai Nieminen on jo joitakin vuosia sitten alkanut suomennoksissaan käyttää kahta vokaalia makronin sijasta, ja on kyllä totta, että sillä tavoin suomalainen lukija saa varmasti oikean kuvan japanlaisen sanan ääntämisestä. Jos näin olisi aina tehty, ehkä meilläkin nyt ostettaisiin kaupasta toofua tofun sijaan! (Minä tosin en ole oppinut sanomaan tofu ja saankin kaupassa pitkiä katseita.)

Myös 2017 ilmestynyt laaja Japani-suomi -sanakirja käyttää pitkän vokaalin merkitsemiseen kahta vokaalia.
http://js-sanakirja.net/index_fin.html

Jos sanassa on peräkkäin kaksi samaa vokaalia, jotka äännetään erikseen, ne voidaan erottaa heittomerkillä. Sama pätee n-kirjaimen ja vokaalin tai puolivokaalin suhteen. Esim. kin´en vs. kinen, edellinen tarkoittaa tupakointikieltoa ja jälkimmäinen muistoa.

Sitten on vielä mainittava, että joillekin paikannimille on suomen kielessä vakiintunut suomalaistunut käyttötapa, kuten esim. Tokio (eikä Tookyoo) ja Kioto (eikä Kyooto).

Blogissa käytetty siirtokirjoitus

On selvää, että bibliografiassa on käytettävä niitä kirjoitusmuotoja, joita kussakin alkuperäisjulkaisussa on käytetty. Useimmiten se tarkoittaa Hepburn-järjestelmää ja makron-viivaa. Yhdenmukaisuussyistä olen valinnut saman käytännön blogiteksteihin.