Sayaka Murata: Maan asukit. Gummerus, 2022. Suom. Raisa Porrasmaa. (Alkuteos: 地球星人, Chikyū seijin, 2018.) 238 s. Saatavana kirjana, e-kirjana ja äänikirjana. Arvostelukappale.

Kirja on nopeasti hotkaistu, mutta sulatteluun on pakko varata aikaa. Odotettavissa voi olla jopa sulatusvaikeuksia. Minua oli toki varoitettu. Onhan kirjan takakannessakin sisältövaroitus: Saattaa käännyttää avaruusolioksi! Olin saanut ymmrärtää, että kirja jakaa mielipiteitä. Ja enemmänkin, että useimpien mielestä se on paitsi brutaali, oksettava ja mieletön, myös – loistava! Tartuin siis kirjaan kihisevän odotuksen vallassa.

Petyinkö? No en. Lukeminen imaisi mukaansa alusta asti. Suuri ansio siitä kuuluu tietenkin hyvälle ja asiantuntevalle käännökselle, joka on tuttuun tapaan Raisa Porrasmaan käsialaa.

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Natsuki, joka kutsuu itseään taikuritytöksi ja on kirjan alussa alakoulun viidesluokkalainen. Hän on saanut taikavoimansa pehmolelu Pyūtolta. Kirja alkaa eloisalla kuvauksella siitä, miten Natsukin perhe menee jokakesäiselle sukulaiskäynnille isoäidin taloon Naganon vuoristossa. Talo vilisee tätejä, setiä ja serkkuja, sillä kaikki ovat kokoontuneet o-bon -juhlaan, jossa muistetaan suvun vainajia tietyin seremonioin. Lukija voi aistia japanilaisen loppukesän pimeän ja lämpimän illan syvenemisen maalla hyönteisten siristessä. Suvun leppoisa yhteisöllisyys vaikuttaa hauskalta ja ”normaalilta”. Mutta onko sittenkään niin?

Pienet vihjeet antavat ymmärtää, että normaaliuden pinnan alla on jotain muuta. Mutta tässä vaiheessa ei vielä voi aavistaa, millainen crescendo siitä loppua kohti paisuu. Aluksi taikuritytön taiat tuntuvat vain lapsuuden mielikuvituksen tuotteilta ja selviytymiskeinoilta tilanteissa, joissa lapsi joutuu kokemaan rankkaa kaltoinkohtelua aikuisten taholta. Vähitellen niiden merkitys kuitenkin kasvaa ja raja toden ja mielikuvituksen välillä muuttuu epämääräiseksi. Realismin rajoja venytetään tavalla, joka saa lukijan vatsan vääntelemään. Romaani päättyy absurdin riemuvoittoon ja siinä juuri onkin sen voima: eräänlainen katarsis-kokemus.

Kirjailija, Sayaka Murata, on sanonut, että kirjoittaessaan hän kokeilee asioilla, jotka eivät ole mahdollisia tosielämässä. Pitkälti hänen käsittelemänsä kauheudet ovat kuitenkin sellaisia, joita tapahtuu myös oikeasti. Näitä ovat esimerkiksi pedofilia, insesti, murha ja jopa kannibalismi. Myös ruumiista irtaantumisen kokemus on sellainen, jonka monet ihmiset ovat kokeneet traumaattisen tapahtuman aikana. Vasta aivan lopussa tapahtuu asioita, joita ei todellisuudessa voi tapahtua/ole tapahtunut (tietääkseni, ihmeet sikseen). Luulisi, että tällainen lasti tekisi lukukokemuksesta sietämättömän, mutta niin ei ole. Se ehkä johtuu siitä, että mukana on taikasauvan kosketus.

Kirjassa tämä meidän yhteiskuntamme (japanilainen yhteiskunta?) on kuvattu avaruusolion silmin. Kertomuksessa avaruusolion silmät on kolmella henkilöllä: päähenkilöllä Natsukilla, hänen serkullaan Yūlla ja myöhemmin hänen aviomiehellään Tomōmilla. Ja miltä maailma heidän silmillään näyttääkään! Se näyttää Tehtaalta, joka omistaa kaikki ihmiset ja heidän elämänsä ja jolla on vain kaksi päämäärää: lisääntyminen ja työ. Tähän kaikki tehtaan jäsenet pakotetaan tavalla tai toisella. Ihmiset ovat vain järjestelmän työkaluja. Maan asukit on aivopesty uskomaan, että kaikki tuo on ihanaa ja elämän tarkoitus.

Näillä kolmella on niin voimakas ulkopuolisuuden kokemus tässä yhteiskunnassa, että he uskovat tulleensa tänne muualta, planeetalta nimeltä Pohapipinpobopia. Tämä tekee heidän elämänsä täällä niin ylivoimaisen vaikeaksi, että Natsuki jopa toivoo tulevansa aivopestyksi ja saavansa sitä kautta ”normaalin” elämän. Näin ei kuitenkaan käy.

Tätä teosta on verrattu Muratan aikaisempaan teokseen Lähikaupan nainen. (Lue blogiartikkeli ja kirjailijan esittely täältä.) Pitkälti teemat ovatkin samoja, mutta siinä missä Lähikaupan Keiko lopulta löytää kompromissin ja paikkansa yhteiskunnassa, Natsuki ajautuu yhä pidemmälle outoihin kuvioihin.

Vaikka kirjailija kuvaa raadollisia asioita, tekee hänen viileän toteava tyylinsä kuitenkin lukemisesta mielenkiintoista. Hän ei moralisoi, hän vain kuvaa asioita sivustakatsojan silmin. Tabut saavat kyytiä eikä biologisen perheen varaan rakennettussa yhteiskunnassa juuri ole nähtävissä mitään hyvää. Sellaiset käsitteet kuin rakastuminen ja rakkaus nähdään vain romanttisena höttönä, jotka on kehitetty peittämään asioiden oikea laita.

Yhteiskunta oli systeemi, jossa rakastuttiin. Ihmiset, jotka eivät kyenneet rakastumaan, pakotettiin suorittamaan jotakin samankaltaista. En tiennyt, kumpi tuli ensin: systeemi vai rakastuminen. Saatoin ymmärtää vain, että järjestelmä oli luotu lisääntymistä varten.

Tehdas mainosti yhä kovemmalla voimalla, miten upeaa ”rakkaus” ja uuden ihmisen synnyttäminen sen huipentumana oli. Kohtu sisälläni oli valmiina tuota valtavaa Ihmistehdasta varten. Olin lähestymässä ikää, jossa minuun alkaisi kohdistua hyökkäyksiä, mikäli en teeskentelisi käyttäväni elimiäni Tehtaan hyväksi.

Paikoitellen parodia yhteiskunnasta yltyy hillittömäksi. Natsuki oli lapsena mennyt naimisiin ”leikisti” serkkunsa Yūn kanssa salaisessa seremoniassa ja myöhemmin aikuisena Tomōmin kanssa ”oikeasti”, mutta ei aivan tavanomaisesti. Heidän suhteensa perustui sopimuksiin, joista tärkeimmät olivat seksittömyys ja lapsettomuus. Nyt kun nämä kolme ”avaruusoliota” olivat läytäneet toisensa, he halusivat purkaa nämä liitot ja pitää sen kunniaksi seremonian. Siinä lausuttiin eräänlainen käänteinen vihkivala. Kukin lausuu sen vuorollaan.

Yū Sasamoto. Olet ryhtymässä täysin erilliseksi olennoksi kuin Natsuki, et enää ole hänen aviomiehensä. Vannotko, että niin terveenä kuin sairaana, ilojen ja surujen keskellä, rikkauden ja köyhyyden kohdatessa, niin kauan kuin elät, elät vain omaa itseäsi varten, rakastamatta, kunniottamatta, lohduttamatta tai auttamatta Natsukia.

Paradoksaalista on, että vaikka tämä erikoislaatuinen ”ménage à trois” haluaakin rationaalisuuden nimissä hylätä kaikki Maan asukkeja riivaavat naurettavat tunteet, kokee Misaki kuitenkin onnellisuuden tunnetta tietyssä tilanteessa, joka liittyy ruumiillisuuteen. Hän myös viittaa kanssaeläjiinsä sanoilla ”kaksi minulle rakasta olentoa”. Selvästi on myös havaittavissa, että näiden kolmen ”kanssaotuksen” välillä on kiintymystä ja yhteisvastuuta. Heidän suhteessaan on kaikesta huolimatta jotain puhdasta ja vilpitöntä, joka lähentelee ihanteellisuutta. Muratasta onkin sanottu että hän pystyy kuvaamaan samanaikaisesti sekä dystopiaa että utopiaa.

Teoksessa on kohtia, joita monen lukijan on vaikea lukea ja hyväksyä. Tämä saatta koskea myös japanilaisia lukijoita, mutta jotenkin luulen, että ei-kristillisen kulttuurin kasvateille tilanne on hieman erilainen. Japanin shintolais-buddhalaisessa ilmastossa ihminen ei koskaan ole kasvanut ulos ja erilleen luonnosta samalla tavoin kuin länsimaisessa kulttuurissa. Ihminen on yksi eliö muiden joukossa, osa luontoa. Tällainen ajattelu alkaa tosin länsimaillakin nostaa päätään, kun luonto näyttää meille voimansa ja alamme sitä vähitellen tajuta. Puhutaan posthumanismista, jossa ihminen ei enää ole keskiössä.

Buddhalaisuuden perusajatuksia on, että elämä on unta, harhaa. Tämä ajatus on vahvasti läsnä kolmikon mielessä. He lausuvat epäilyn, että Maan asukit ovatkin alun perin vain harhaa, jonka ”pohapipinpobopialaiset ovat luoneet tällä vieraalla planeetalla eloa varten”. Ja jos mennään vielä syvemmälle buddhalaisuuteen, ei ajatus oman ruumiin uhraamisestakaan toisten elävien olentojen ravinnoksi ole buddhalaisissa kertomuksissa tuntematon aihe…

Tomōmi kuvailee, miten hänen tapansa nähdä maailmaa muuttui, kun hänelle asennettiin avaruusolion silmät. Hän näki ”puhtaan maailman, jonka silmäsi näkevät ja jota aivosi eivät likaa”. Mitä tämä on muuta kuin buddhalainen ajatus suoran havainnon merkityksestä, ilman rationaalisen mielen väliintuloa!

Muratan teemat, ulkopuolisuus ja erityisesti naisten sovittaminen pakkorooliin, eivät suinkaan ole pelkästään hänen mielikuvituksensa tuotetta. Japanissa on ”seksittömän avioliiton” ilmiö, joka huolestuttaa maan väestötutkijoita. Rakkaus on vain huume ja parittelu kuvottavaa. Eikä kysymys suinkaan ole pelkästään japanilaisesta ilmiöstä. Samanlaisia trendejä näkyy muuallakin eikä niitä tarvitse etsiä kaukaa. Niitä käsitellään taiteen keinoin esimerkiksi Q-teatterissa, jossa esitetään Saara Turusen näytelmää Järjen hedelmät. Se käsittelee rationaalisuuden ja ruumiillisuuden suhdetta.

On mielenkiintoista, että Japanin kaltainen, konformistinen yhteiskunta tuottaa Muratan teoksen kaltaista radikaalia kirjallisuutta. Ehkä juuri sellaisessa yhteiskunnassa tarvitaan kirjallisuutta, joka suuntaa voimakkaan spottivalon yhteiskunnan epäkohtiin ja nostaa ne näkökenttään. Kirja heijastelee kirjailjan omia lapsuudenkokemuksia, jolloin hän koki voimakasta ulkopuolisuutta ja pakeni mielikuvitusystävien seuraan. Siksi hän osaakin mestarillisesti kuvata henkilöidensä ulkopuolisuutta heidän etsiessään paikkaansa teennäiseksi ja valheelliseksi kokemassaan yhteiskunnassa. Kirja on äärimmäisin keinoin toteutettu hätähuuto erilaisuuden hyväksymisen puolesta.

Kiitos käännöksestä, Raisa Porrasmaa!