Kikuko Tsumura: Unelma helposta työstä. Into Kustannus, 2022. Suom. Raisa Porrasmaa. (Alkuteos: この世にたやすい仕事はない, Kono yo ni tayasui shigoto wa nai, 2015.) 301 s. Saatavana kirjana, e-kirjana ja äänikirjana. Arvostelukappale.

Tässä maailmassa ei ole helppoa työtä! (Kirjan alkukielisen nimen suomennos.) Sen saa nimetön minäkertoja havaita vaihtaessaan työtä viisi kertaa noin vuoden sisällä. Henkilönä emme saa hänestä paljoakaan tietoa; lähinnä vain sen, että hän on 36-vuotias ja on yliopistosta valmistuttuaan ollut 14 vuotta samassa työpaikassa, mutta lähtenyt sieltä loppuunpalamisen seurauksena. Suomennoksessa ei edes kertojan sukupuoli käy faktuaalisesti ilmi mistään, mutta kirjan kansikuvan perusteella ja muutenkin hänet on helppo tulkita naiseksi. Japaninkielisessä tekstissä sukupuoli ilmenee kielimuotojen kautta ilman, että sitä pitää erikseen todeta.

Sitäkin enemmän saamme tietoa tuosta kuuluisasta japanilaisesta työelämästä. Kuka ei olisi kuullut pitkistä työpäivistä, ylenpalttisesta työlle omistautumisesta, naisten huonosta asemasta työmarkkinoilla ja jopa ilmiöstä nimeltä karōshi (過労死), liiallisesta työstä johtuva kuolema.

Mielessä kummittelevat myös elinikäiset työsuhteet, jotka solmittiin suoraan yliopiston penkiltä, mutta näille mielikuville on kyllä sanottava hyvästit. Tämä järjestelmä on murentunut viimeisten 30 vuoden aikana ja pätkätyöt ovat tulleet Japaniinkin jäädäkseen. Tämän kirjan kuvausten perusteella Japanin työelämä on sangen pirstaleista. Ja stressaavaa.

Kirja koostuu tavallaan viidestä erillisestä osasta, jotka kukin kuvaavat yhtä työtehtävää. Japan Foundationin järjestämässä webinaarissa 2021 kirjailija kertoo kirjoittaneensa ensin viimeisen osan (”Yksinkertainen työ mökissä suuren metsän keskellä”), mutta koska siitä ei oikein saanut kokonaista romaania, hän kehitteli lisäksi muut neljä osaa. Osat ovat melko erillisiä, mutta liittyvät kuitenkin myös toisiinsa. Alunperin kirja ilmestyi sarjakirjoituksina sanomalehdessä, mikä on tavallista Japanissa.

Teos on siitä erikoinen, että se keskittyy pelkästään työn kuvaamiseen ja nimenomaan naisten rooliin työelämässä. Kirjailijalla on paljon faneja Japanissa. Vaikka japanilaisen työelämän hierarkia onkin omaa luokkaansa, ovat työelämän ongelmat toki universaaleja ja niinpä teos on saanut hyvän vastaanoton myös englanninkielisessä maailmassa. Päähenkilöön on helppo samastua missä kulttuurissa hyvänsä. Erään kansainvälisen Gallup-yhtiön raportissa on todettu, että tänä päivänä globaalisti työntekijöiden kokema stressi on kaikkien aikojen huippulukemissa.

Vaikkei minäkertojaa ihmisenä kuvatakaan, muodostuu hänestä toki kuitenkin käsitys hänen työrooliensa kuvauksen kautta. Hän etsii helppoa työtä, koska ei halua uutta burn-outia. Hän haluaa työtä, joka olisi rauhallista, mutta jossa myös olisi jonkinlaista vaihtelua. Hän ei kuitenkaan voi välttyä kiinnostumasta työtehtävistään, minkä seurauksena yksinkertaiseksi luultu työ saakin aivan uusia ulottuvuuksia. Kertoja kuitenkin pyrkii pitämään matalaa profiilia ja kieltämään arvonsa, mutta ei voi myöskään olla kokematta mielihyvää saadessaan kiitosta. Hän on luonne, joka ei voi olla paneutumatta asiohin. Hän myös kapinoi mielessään, mutta sopeutuu ulkonaisesti. Japanilaistako?

Kertoja myös koko ajan reflektoi itseään ja ympäristönsa ihmisiä. Näin ollen kertomus laajenee ihmisyhteisöihin ja niiden toimintapoihin japanilaisessa yhteiskunnassa. Japanilaisen asuinympäristön yhteisöllisyys ja verkostuneisuus tulevat esille. Toisaalta myös yksinäisyys, joka varsinkin kaupungeissa on akuuttia. Tähän liittyen sivutaan myös muita yhteiskunnallisia ongelmia kuten kulttien esiintymistä.

Oman lukukokemukseni perusteella kirja antaa varsin moniulotteisen kuvan japanilaisesta työelämästä. Vaikka monissa yhteyksissä viitataan työelämän rankkuuteen ja ihmisten työuupumukseen, on myös paljon kuvauksia siitä, miten esimiehetkin voivat olla ymmärtäväisiä ja miten työtoverit tukevat toisiaan. Myös työnvälittäjän toiminta tuntuu todella pitkäjännitteiseltä ja kärsivälliseltä. Hänen neuvonsa asiakkaalleen on: ”Suosittelen välttämään ajautumista viharakkaussuhteeseen työsi kanssa.” Esitellyt viisi työtehtävää tosin ovat melko mielikuvituksellisia ja lukijan mielessä saattaa herätä epäilys, voiko tällaisiä työpaikkoja todella olla olemassa. Niissä on kaikissa jotain outoa, mutta toisaalta jotain hyvin japanilaista.

Yksi työtehtävistä on laatia keksipakkauksiin tekstejä, joista osa tehtiin asiakkaiden huolikysymysten pohjalta. Kysymykset kuvastavat kirjan teemaa. Tässä yksi esimerkki.

Jouduin työpaikalla huonoihin väleihin muiden kanssa ja irtisanouduin. Ystäviltänikin olen kuullut, että heidän työpaikoissaan on vain ilkeitä ihmisiä, eikä mieleni tee enää työskennellä. Pilaako työnteko ihmisen luonteen?

Kirja on ehdottomasti hauska, vaikkakaan ei millään silmiinpistävällä tavalla. Kirjailija sanoo edellä mainitussa keskustelussa, ettei varsinaisesti ole tavoitellut huumoria, on vain yrittänyt kirjoittaa kiinnostavalla tavalla, mutta sanoo pitävänsä hyvänä, jos lukijat löytävät siitä huumoria. Ja on kirja toki vakavakin omalla tavallaan tuodessaan esiin työelämän ja ihmissuhteiden varjopuolia. Kansitekstissä viitataan Haruki Murakamiin. Mielestäni siinä mennään hieman harhaan, sillä vaikka kirjassa onkin jotain epätavallista, ei sitä kuitenkaan voi sanoa surrealistiseksi teokseksi. Oudot tapahtumat saavat (useimmiten) luonnollisen selityksen eivätkä ne jää mysteeriksi niin kuin Murakamilla.

Hauska yksityiskohta kirjassa on, että Suomikin mainitaan parissa kohdassa.

Viiden peräkkäisen työn kautta kertoja kokee oppineensa ”jotakin olennaista”, jonka voisi tiivistää vaikka näin: ihminen ei voi muuta kuin tehdä parhaansa ja toivoa, että se riittää. Nyt hän tuntee saaneensa tarpeeksi eväitä uskaltaakseen palata oman alansa vaativiinkin töihin ja ottakseen vastaan mitä ikinä sieltä tuleekaan.

Suomennoksesta

Japanilaisille ovat ihmissuhteet tärkeitä, niin työ- kuin yksityiselämässäkin. Ne määrittävät käytöstä ja kielenkäyttöä. Näitä vivahteita ei ole helppoa välittää muille kielille. Suomentaja Raisa Porrasmaa on kuitenkin onnistunut hyvin välittämään kauttaaltaan japanilaisuuden tunnun, mikä näkyy hienovaraisuudessa, pienissä vivahteissa ja yksityiskohtien huomioimisessa.

Kirjailija sanoo, ettei koskaan ajatellut kirjoittavansa kansainväliselle yleisölle. Siksi hänen tekstinsä viliseekin vaikeasti käännettäviä japanilaisia sanoja, jotka usein liittyvät ruokaan. Ruoka ja siitä puhuminen ovatkin hyvin keskeisiä japanilaisessa elämässä. Porrasmaa on kehittänyt monia taitavia menetelmiä, joilla hän on onnistunut sisällyttämään tekstiin japaninkielisen sanan ja sen selityksen ilman, että tekstin luettavuus kärsii. Joskus selittävä sana liitetään japanilaiseen sanaan yhdysviivalla (hijiki-merilevä, hōjicha-tee), joskus selittävä lause edeltää itse sanaa (inarizushi s. 210), joskus sana selitetään vasta muutaman lauseen päässä (chirashizushi s. 222). Silmääni pisti vain kolme japaninkielistä sanaa, joille ei ollut selitystä: mirin, okonomiyaki ja wasabi. Näistä uskon ainakin viimeisimmän olevan suomalaisillekin vakisanastoa, mutta ehkä myös nuo edeltävät.

Erityiskiitos suomennoksesta konbu-merilevätee. Ehkä merileväjuoma olisi ollut vieläkin parempi, sillä kaikille ei ole suinkaan selvää, että japanilainen perinnejuoma konbucha on jotain aivan muuta kuin samanniminen trendijuoma, joka siis on valmistettu teestä käyttämällä ja jolla ei ole mitään tekemistä konbu-levän kanssa. Saman nimen käyttö kahdesta eri juomasta perustuu todennäköisesti väärinkäsitykseen.

Japaninkielisten ruoka- ym. sanojen suuri määrä voi jonkun mielestä olla liikaa, mutta Japanin kielestä ja kulttuurista kiinnostuneille se on herkkua. Sama pätee tietenkin myös käännöksessä esiintyviin kanji-merkkeihin. Täytyy olla kiitollinen nykyiselle painotekniikalle, sillä moni asia selviää ummikkolukijallekin paljon paremmin, kun on mahdollista käyttää kanji-merkkejä tekstissä.

Porrasmaa kertoo, että kirjan kieli ei ollut aivan yksinkertaista. Siinä oli piirteitä japanilaisesta minäromaanista (shishōsetsu), mm. paljon kertojan sisäistä puhetta, jonka suomentaminen oli paikoin haastavaa. Kääntäjä pitää virkistävänä poikkeuksena sitä, että kirja kertoo vain ja ainoastaan työstä. Vaikka päähenkilö on nainen, hän ei esimerkiksi pohdi naisen elämän dilemmaa työn ja perheen välillä, vaan kaikki ongelmat liittyvät työhön. Työ on itsestäänselvä asia naisen elämässä, vähän samaan tapaan kuin on totuttu ajattelemaan miesten suhteen.

Kaiken kaikkiaan kirja on viihdyttävää luettavaa ja herättää myös ajatuksia. Vastaavantyyppisessä elämäntilanteessa olevalle kirja voi kolahtaa kovaakin. Ja ehkä hieman hitaan ja hajanaisen tuntuisen alun jälkeen kerronta tempaa mukaansa kenet tahansa.

Kiitos käännöksestä, Raisa Porrasmaa!

Kirjailija Kikuko Tsumura 津村記久子 (s. 1978)

Kikuko Tsumura syntyi Osakassa ja alotti science fictionin lukemisen jo nuorena. Valmistuttuaan yliopistosta hän koki ensimmäisessä työpaikassaan kiusaamista, jonka vuoksi hän lähti sieltä ja kouluttautui uudelleen uuteen työhön. Hän on kirjoittanut lukuisia kirjoja, usein aiheena naiset työelämässä, ja nyt käsillä oleva kirja on hänen englanninkielinen läpimurtonsa. Hän on myös saanut useita huomattavia kirjallisuuspalkintoja, kuten Dazai Osamu -palkinto, Noma Literary New Face -palknto, Akutagawa-palkinto, Oda Sakunosuke -palkinto ja Kawabata Yasunari -palkinto.