Kirjailijasta ei voi saada kokonaiskuvaa muuten kuin tutustumalla hänen koko tuotantoonsa. Länsimaissa japanilaisten kirjailijoiden suhteen käännösten saatavuus asettaa rajat; alkukielellä lukijoita ei ole paljoa. Tärkeä seikka kirjailijan kohdalla on myös osata sijoittaa hänen työnsä oikeaan historialliseen ja kulttuuriseen kontekstiin.

Osamu Dazain (1909–1948) elinvuodet sijoittuivat Japanin historiassa varsin dramaattiseen ajanjaksoon. Hänen lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa osuivat Taishō-kaudelle (1912–1926), joka oli lyhyt kausi kahden pitkän (Meiji ja Shōwa) välissä. Lyhyydestään huolimatta se on kuitenkin monella tapaa merkittävä ajanjakso, jota on myös kutsuttu liberaalin demokratian kaudeksi ennen militarismin nousua. Silloin olivat aktiivisia monet kulttuuriset ja kirjalliset virtaukset, jotka olivat saaneet jalansijaa Japanissa sen uudistaessa itseään länsimaisen mallin mukaisesti.

Synkkiäkin asioita tapahtui niin Japanille kuin Dazaille henkilökohtaisesti: 1923 oli Kantōn suuri maanjäristys, jonka vaikutukset olivat kauaskantoiset, ja samana vuonna kuoli myös Dazain isä.

Toinen Dazaihin voimakkaasti vaikuttanut kuolema oli kirjailija Ryūnosuke Akutagawan itsemurha vuonna 1927. Tämä tapahtuma menee tiukasti ottaen jo Shōwa-kauden puolelle ja tapahtuman onkin katsottu heijastavan ajan hengen muutosta liberaalin kauden päättyessä.

Dazain aktiivisimmat kirjailijavuodet alkoivat 1930-luvulla militarismin synkkien pilvien kerääntyessä ja ne jatkuivat läpi sodan ja vielä sen jälkeenkin sodanjälkeisenä sekasortoisena aikana aina hänen kuolemaansa asti vuonna 1948. Kaikki tämä luonnollisesti vaikutti häneen ihmisenä ja heijastui hänen kirjoituksissaan.

Vaikka Dazai sodan jälkeen olikin jonkinlanen muotitaiteilija (rooli jota hän vihasi), sai hän kirjallisen uransa aikana kokea myös paljon epäsuosiota ja kritiikkiä. Siihen vaikutti osittain myös hänen hillitön elämäntapansa, jota sävytti romanttinen itsetuhoisuus. Sodanjälkeinen maailma oli eksistentiaalinen kaaos, jossa kirjailijat, muutkin kuin Dazai, yrittivät epätoivoisesti löytää humaaneja arvoja.

Nykyään puhutaan paljon autofiktiosta. Japanissa tämän kirjoittamisen tapa on ollut olemassa jo kauan. Sitä kutsutaan nimellä 私小説, watakushi shōsetsu tai shishōsetsu, minäkerronta. Se sai alkunsa naturalistisen liikkeen piirissä jo 1900-luvun alussa ja kehittyi lopulliseen muotoonsa Taishō-kaudella. Dazaita on joskus sanottu viimeiseksi suureksi shishōsetsun kirjoittajaksi, vaikka hän itse kritisoi genreä. Hän katsoi oman tyylinsä eroavan puhtaista minäkerronnan kirjoittajista siinä, että hän käytti omaa elämäänsä vain esimerkkinä tuodakseen esiin tärkeitä teemoja eikä sortunut shishōsetsulle ominaiseen itsekeskeiseen rajoittuneisuuteen. Tavallaan hän on oikeassa. Novelleissaa hän luo erittäin taitavasti kudelman, jossa hänen oman elämänsä ainekset ja ajan ilmiöt sekoittuvat. Hänen teoksiaan ei siis pidä ottaa pelkästään omaelämäkerrallisina.

Osamu Dazai syntyi 1909 Pohjois-Japanissa Aomorin prefektuurissa varakkaan maanomistajan toiseksi nuorimpana lapsena ja hän sai nimen Shūji Tsushima. Myöhemmin v. 1933 hän omaksui taitelijanimen Osamu Dazai. Talo oli täynnä ihmisiä, oman ison perheen lisäksi sukulaisia ja palvelijoita. Äiti oli uupunut ja Dazai varttui tädin ja lastenhoitajien hoivissa. Dazain aloittaessa keskikoulun kuoli isä ja vanhimmasta veljestä Bunjista tuli perheen päämies. Huolimatta paljosta sairastelusta varhaiskypsä Dazai osoitti kirjallisen lahjakkuutensa jo keskikoulussa.

Lukioajalla hänelle sattui mieltä kuohuttavia tapahtumia (Akutagawan itsemurha, rakastuminen geishaoppilaaseen nimeltä Hatsuyo Oyama, nuorimman veljen kuolema) ja viimeisenä lukiovuonna 1929 hän jo yritti itsemurhaa ensimmäisen kerran rauhoittavilla lääkkeillä.

Kaikesta huolimatta hän muutti Tokioon 1930 ja kirjoittautui Tokion keisarilliseen yliopistoon ranskalaisen kirjallisuuden osastolle. Hänen huomionsa suuntautui kuitenkin muualle kuin opintoihin, nimittäin ensin maanalaiseen kommunistiseen toimintaan ja sitten kirjalliseen toimintaan. Yksityiselämän puolellakin tapahtui: Hatsyo seurasi Dazaita Tokioon ja erinäisten vaiheiden jälkeen pari saattoi avioitua Bunjin avustuksella, mutta hinnaksi tuli Dazain erottaminen synnyinperheestään (= nimi pyyhittiin pois perherekisteristä). Taloudellista tukeaan Bunji kuitenkin jatkoi. Ennen häitä Dazai ehti yrittää kaksoisitsemurhaa erään Ginzan baarissa työskentelevän naisen (Shimeko Tanabe) kanssa lääkkeillä. Nainen kuoli, Dazai jäi henkiin; tilanne joka aiheutti Dazaille paljon tunnontuskia.

Rauhallisempaa ei ollut jatkossakaan. Vuonna 1935 Dazai yritti hirttää itsensä, tuloksetta, mutta hän melkein kuoli akuuttiin vatsakalvontulehdukseen, jonka hoidon seurauksena hän tuli riippuvaiseksi morfiinista. Koko ajan hän kirjoitti herkeämättä. Hän vapautui huumeriippuvuudesta vasta, kun hänet suojatikseen ottanut kirjailija Masuji Ibuse toimitti hänet kuukauden mittaiseen vieroitushoitoon mielisairaalaan. Tämä tapahtui vuonna 1936. Hoitojakso oli rankka ja lisäksi kävi ilmi, että vaimo oli pettänyt häntä sen aikana. Seurasi epäonnistunut kaksoisitsemurhayritys vaimon kanssa ja – ero. Oli vuosi 1937.

Oli tuumaustauon aika. Dazai muutti halpaan täyshoitolaan, piti taukoa kirjoittamisesta ja mietti elämäänsä.

Japanilaiset kriitikot jakavat Dazain kirjallisen uran kolmeen kauteen.

Ensimmäinen kirjallinen kausi 1933–1937

Dazai kirjoitti kuumeisesti novelleja, joita ilmestyi lehdissä. Ensimmäinen oli Ressha (Train) vuonna 1933. Tämä oli Dazain ensimmäinen shishōsetsu -novelli. Epäonnistuttuaan opinnoisaan ja työnhaussaan Dazai katsoi, että hänen elämänsä oli ohi ja hän kokosi novelleistaan kokoelman Bannen (The Final Years), joka julkaistiin 1936. Se oli hänen ensimmäinen kirjan muodossa ilmestynyt kokoelmansa. Elämä kuitenkin jatkui. 
Bannen-kokoelman novellit saivat kahtalaisen vastaanoton kirjallisissa piireissä: toiset pitivät niitä mestarillisina, toiset tuomitsivat ne absurdeina ja liian kokeilevina, vailla rakennetta olevina.(Muistutettakoon lukijaa tässä kohdin, että tänä päivänä näiden novellien neroudesta ei ole epäilystä.) Toisen ja kolmannen kokoelman myötä kritiikki vain yltyi ja saavutti huippunsa, kun ilmestyi tämän ensimmäisen kauden viimeinen novelli HUMAN LOST 1937. Teosta kutsuttiin sairaaksi. Se kertoi Dazain mielisairaalassa viettämästä kuukaudesta. 

Tauon aikana Dazai sai kootuksi itsensä. Hän pystyi kohtaamaan tilanteensa ja paljolti tukijansa Ibusen avulla aloittamaan uuden elämänvaiheen. Hän vetäytyi kirjoittamaan Kōshūn vuoristoon, tarkoituksena kirjoittaa romaani. Sitä ei syntynyt, mutta sen sijaan 10 uutta kertomusta! Vuonna 1939 hän meni naimisiin, tällä kertaa ”aikuisen oikeasti”. Uusi vaimo oli Michiko Ishihara, lukionopettaja Kōfun kaupungista ja välittäjänä toimi Ibuse. (Näihin tapahtumiin perustuu novelli Sata näkymää Fuji-vuorelle, joka sisältyy edellä esiteltyyn Pekka Masosen suomennoskokoelmaan.) Pariskunta asettui asumaan Tokion Mitakaan ja Dazain elämässä alkoi valoisampi kausi. Ensimmäinen lapsi, tytär Sonoko, syntyi 1941 ja toinen, poika Masaki, vuonna 1944.

Sota ei kuitenkaan säästänyt ketään. Tokiossa olo kävi liian vaaralliseksi ja Dazai pakeni perheineen vaimon siskon kotiin Kōfuun. Kun sekin paikka tuhoutui, oli seuraava pakopaikka veljen luona Pohjois-Japanissa, josta perhe palasikin Tokioon vasta 1946.

Toinen kirjallinen kausi 1938–1945

Tämä kausi oli Dazain valoisin, pisin ja tuotteliain. Hän kirjoitti ja julkaisi paljon aikaisemmin kirjoitettuja ja uusia novelleja, mm. palkitun Joseito (Schoolgirl)-novellin 1939. 1941 ilmestyi omaelämäkerrallinen kertomus Tōkyō hakkei (Eight scenes from Tokyo), jossa Dazai kuvasi itsetutkistelun aikaansa täyshoitolassa, toipumistaan ja päätöstään jatkaa elämää ja kirjoittamista. Sotapalveluksesta hän sai vapautuksen heikon terveytensä vuoksi. Sota-aikana hän joutui muiden kirjailijoiden tapaan kirjoittamaan epäajankohtaisista aiheista välttääkseen sotasensuurin. 1941 ilmestyi näytelmämuotoinen romaani Shin Hamuretto (New Hamlet) ja 1943 romaani Udaijin Sanetomo (Sanetomo, Minister of ghe Right). Vuonna 1944 hän julkaisi Ihara Saikakun kertomuksiin perustuvan novellisarjan sekä matkakirjan Tsugaru, jonka on suomennoksesta enemmän seuraavssa blogikirjoituksessa. 1945 ilmestyivät Otogizōshi (kansansatuihin perustuva sarja) sekä Sekibetsu (Regretful Parting), dokumentti Lu Hsünistä, Japanissa opiskelleesta kiinalaisesta vasemmistolaisesta kirjailijasta. 

Sodan päätyttyä Japani oli raunioina ja niin oli myös Dazai, joka koki sodanjälkeisen ilmapiirin tekopyhänä ja itsekkäänä. Hän menetti uskonsa Japaniin ja elämään ja vaikka hän jatkoikin kirjoittamista, olivat hänen nopeasti heikkenevä terveytensä ja alkoholisminsa osaltaan vakuttamassa siihen, että hänen sodanjälkenen tuotantonsa oli sangen nihilististä. Ehkä voitaisiin sanoa, että se oli mestarillisesti kuvattua epätoivoa.

Myös ihmissuhdepuolella meni huonosti. Vuonna 1947 Dazaille syntyi kaksi lasta, maaliskuussa avioliiton kolmas lapsi, tytär Satoko (myöhemmin tunnettu nimellä Yūko Tsushima, arvostettu kirjailija) ja marraskuussa avioliiton ulkopuolinen tytär Haruko. Jälkimmäisen äiti oli Shizuko Ōta, runoilija ja Dazain ihailija, jota Dazai oli tavannut satunnaisesti Shayō-kirjaansa liittyen. Lisäksi maaliskuussa hän oli tavannut vielä uuden naisen nimeltä Tomie Yamazaki, kauneussalongin johtajan ja sotalesken, jonka kanssa lopulta viides yritys itsemurhaan tuotti tulosta. Dazain ja Yamazakin hukkuneet ruumiit löydettiin Tamagawa-kanaalista 19.6.1948, Dazain 39. syntymäpäivänä.

Kolmas kirjallinen kausi 1945–1948

Tältä kaudelta ovat Dazain synkät mestariteokset. 1947 ilmestyivät kertomukset Tokatonton (suom. Vasaroinnin ääni) ja Viyon no tsuma (suom. Villonin vaimo).  Saman vuoden aikana hän kirjoitti lyhyessä ajassa pääteoksenaan pidetyn Shayō (suom. Laskeva aurinko). Seuraavana vuonna, 1948, hän kirjoitti lukuisten novellien ohella nopeasti romaanin Ningen shikkaku (suom. Ei enää ihminen). Hänen kuollessaan hänen työpöydälleen jäi keskeneräinen työ: Asahi Shinbun-lehteen jatkokertomukseksi tilattu romaani Guddo bai (Good bye), satiirinen avioerokomedia. 

Seuraavassa blogikirjoituksessani käsittelen Dazain suomennoksia ja hänen merkitystään japanilaisen suomennoskirjallisuuden historiassa.