Tapahtui Heian-kyōssa, Japanin muinaisessa pääkaupungissa, nykyisessä Kiotossa, yli tuhat vuotta sitten, että kaksi hovinaista kirjoittivat itsensä maailmankirjallisuuteen. He kuuluivat kilpaileviin hoveihin, sillä keisari Ichijōlla oli kaksi keisarinnaa, molemmat tietenkin Fujiwara-sukua, ja kummallakin oma hovinsa hovinaisineen ja kirjallisine salonkeineen. Kaksi mahtavan Fujiwara-suvun voimamiestä halusivat kumpikin asettaa oman tyttärensä keisarinnan asemaan. Ensin siinä onnistui Michitaka, jonka tyttären Teishin hoviin Sei Shōnagon saapui hovinaiseksi n. 990 (joidenkin tietojen mukaan 993). Hovinaiset kuuluivat yleensä alempiin aatelisluokkiin ja kyseessä oli työtehtävä. Pian Michitaka kuitenkin kuoli ja Teishi koki muitakin vastoinkäymisiä, jolloin Michitakan veli Michinaga käytti tilaisuutta hyväkseen ja asetti oman tyttärensä Shōshin toisen keisarinnan asemaan. Tämä ennenkuulumaton kahden keisarinnan tilanne ratkesi vasta vuonna 1001 Teishin kuolemaan. Murasaki Shikibusta tuli keisarinna Shōshin hovinainen vuoden 1005 paikkeilla. Maailmanluokan kirjailijoita tai ei, naiset olivat silti pelinappuloita tässä miesten valtapelissä!

Sei Shōnagon (清少納言) on tunnettu teoksestaan Makura no sōshi (枕草子), Päänaluskirja (Kai Nieminen) tai Tyynynaluskirja (Miika Pölkki) tai miksei vain Tyynykirja. Viimeksi mainittu olisi lähellä teoksen englanninkielistä käännöstä The Pillow Book. Teos on kirjoitettu vähän ennen vuotta 1000. Tässä vaiheessa on hyvä muistaa, että perinteinen japanilainen tyyny (makura) on jotain aivan muuta, kuin mitä sana meille tuo mieleen. Makura on nimittäin lähinnä laatikkomainen niskatuki. (Tulee mieleeni, kuinka eräs japanilainen ystäväni ensi kertaa Amerikassa matkustaessaan ei pystynyt hotellissa nukkumaan ennen kuin keksi ottaa New Yorkin puhelinluettelon päänalusekseen. Se oli hänen pillow bookinsa noina aikoina, kun vielä oli käytössä puhelinluetteloita!)

Makura-sanan merkityksestä tässä yhteydessä ei ole päästy yksimielisyyteen ja niinpä teoksen nimen alkuperästä onkin erilaisia teorioita. Yhden mukaan nimi viittaa tyynyn lähellä olevaan muistikirjaan, johon oli helppo tarttua ja kirjoittaa, toisen mukaan kirja olisi ollut suorastaan puupieluksen sisällä. Nimen katsotaan myös viittaavan siihen, että kyseessä oli henkilökohtainen ja intiimi, vain itselle kirjoitettu päiväkirja. (Toisin kävi…) Todennäköisin selitys nimelle lienee Sein itsensä kertoma tarina, jonka mukaan hän sai eräänä päivänä keisarinnalta pinon paperia ja kun pohdittiin, mitä niillä voisi tehdä, hän arveli että niistä saisi hyvän päänalusen (makura). Niihin hän sitten alkoi siveltimellään kirjoitella.

Murasaki Shikibu (紫式部) kirjoitti pian vuoden 1000 jälkeen oman aikansa ja kaikkien aikojen suurteoksen Genji monogatari ( 源氏物語 ), Genjin tarina. Tämä laaja kertomus saavutti suuren suosion jo Murasakin elinaikana ja myöhemmin se on saanut huippuaseman Japanin kirjallisessa kaanonissa. Siitä kirjoitettu tutkimuskirjallisuus on määrältään valtava. Teosta on sanottu maailman vanhimmaksi psykologiseksi romaaniksi, ja se on käännetty monille kielille. On huomattava, että japanilaiset itsekin tarvitsevat siitä käännöksen nykyjapaniin, sillä alkuperäistä klassisella japanilla kirjoitettua teosta ei nykyjapanilainen pysty lukemaan.

Tapahtumien näyttämö

Jo aiemmin olen blogissa kertonut Heian-kaudesta (794–1185), joka alkoi, kun pääkaupungiksi tuli Heian-kyō (平安京), rauhan ja tyyneyden pääkaupunki. Se oli Kiinan Tang-dynastian pääkaupungin Chang-anin mallin mukaan rakennettu kaupunki, jossa kadut muodostavat selkeän ruutukaavan poiketen näin japanilaisten kaupunkien yleensä labyrinttimaisesta rakenteesta. Pohjoislaidalla sijaitsi muurien ympäröimä keisarin palatsialue.

Palatsialueella oli noin kolmekymmentä matalaa kaarnakattoista puurakennusta, joita yhdistivät katetut käytävät. Rakentamnen oli kaukana kiinalaistyylisestä prameudesta. Alue tuhoutui usein tulipaloissa, mutta se rakennettiin aina uudelleen saman kaavan mukaan. Keisari piti täällä hoviaan aina vuoteen 1869, jolloin pääkaupungin siirtymisen yhteydessä hovikin muutti Edoon, nykyiseen Tokioon. Kioton tämän päivän palatsirakennukset ovat vuodelta 1855. Ne sijaitsevat eri paikassa kuin alkuperäiset ja ovat kooltaan pienempiä.

Elämää Heianin hovissa

Miten on mahdollista, että tuona historiallisena aikana naiset voivat kirjoittaa maailmankirjallisuutta? Siihen löytyy moniakin syitä. Edellä on jo kerrottu naisten käyttämästä kana-kirjoituksesta, joka mahdollisti vapaan ja luontevan omakielisen kielenkäytön. Toinen keskeinen seikka oli Fujiwarojen avioliittopolitiikka. Naittamalla tyttäriään keisareille Fujiwarat pääsivät kontrolliasemaan ja tämä nosti myös naisten arvoa. Tuon ajan Japanissa oli vallalla moniavioisuus tai paremminkin monivaimoisuus. Miehellä oli päävaimo, joka valitiin taloudellisin tai sosiaalisin perustein, useampia sivuvaimoja sekä rakastajattaria ja lisäksi vielä irtosuhteita! Oh-hoh! Tämä koski luonnollisesti vain yläluokkaa. Ns. tavallisten ihmisten parissa vallitsi yksiavioinen työ(lue: raadanta)kumppanuus. Yksiavioinen ylimys olisi ollut käsittämätön.

Tilanne ei ollut yläluokan naisten kannalta niin huono, kuin miltä se kuulostaa. Avioliitto saattoi toteutua monenmuotoisena, esimerkiksi niin, että aviopari muutti vaimon kotiin tai että vain vaimo jäi sinne ja mies vieraili hänen luonaan. Lisäksi naisilla oli omistus- ja perimisoikeus, heillä oli runsaasti vapaa-aikaa, mahdollisuus sivistykseen ja kirjalliseen toimintaan ja jossain määrin myös seksuaalisia vapauksia. Naisella ei voinut olla virallisia sivumiehiä, mutta hänellä oli melkoinen vapaus solmia rakkaussuhteita. Eronneen ja lesken asemakin oli tietyllä tavalla turvattu. Päävaimon asema oli luonnollisesti huomattavasti parempi kuin muiden.

On huomattava, että vaikka miesten moniavioisuus aiheutti naisille kärsimystä ja emotionaalista turvattomuutta, naiset eivät kuitenkaan missään yhteydessä kyseenalaistaneet järjestelmää, he sopeutuivat siihen välttämättömyytenä. Seksuaalikäyttäytymistä ei nähty moraalikysymyksenä. Moraalinen mies oli sellainen, joka piti huolta naisesta vielä sen jälkeenkin, kun eroottinen mielenkiinto oli jo sammunut. Tällainen mies oli esimerkiksi Genji, ajan ihannemies.

Oli olemassa selkeä hallintokoneisto ja aatelisarvoon perustuva luokittelu työtehtävineen, mutta ylimykset eivät juurikaan piitanneet velvoitteistaan, vaan omistivat elämänsä taiteille ja rakkaussuhteille. Se tapahtui hienostuneen esteeettisen koodin mukaan: erotiikastakin tehtiin estetiikkaa. Syntyy vaikutelma, että suhteissa oli enemmän kysymys esteettisestä ilmaisusta kuin tunteen syvyydestä. Mutta ah! ne runot…

Naiset ja miehet elivät erillään eikä nainen saanut näyttää kasvojaan tuntemattomille miehille. Naiset elivät omissa tiloissaan verhojen suojissa viettäen aikaansa lukien, kirjoitellen, taiteita harrastaen, musisoiden ja juoruillen sekä erilaisiin seremonioihin osallistuen. Piirit olivat pienet, kaikki tiesivät ja halusivat tietää, mitä missäkin tapahtui.

Miesten ja naisten kommunikointi tapahtui runoin. Halutessaan kontaktia tiettyyn naiseen, mies laati runon (tanka), kirjoitti sen juuri oikeanlaiselle ja -väriselle paperille, kiinnitti sen juuri oikeanlaiseen oksaan ja lähetti sen lähetin mukana ko. naiselle. Tämän tuli viestin saatuaan laatia vastausruno, joka usein oli torjuva, sillä naiset pyrkivät suojelemaan itseään miesten useinkin tunkeilevalta lähestymiseltä. Näistä viesteistä saattoi päätellä paljon lähettäjästä eikä vähiten niissä käytetyn kalligrafian perusteella. Ja niin suhde lähti kehittymään, tai sitten ei.

Käsialan lisäksi kyky pukea hetken tunne runoksi oli sivistyneen ihmisen merkki. Samoin kyky liikuttua, kokea asioiden liikuttavuus (mono no aware). Hihat kastuivat yhtenään kyynelistä, eikä tämä suinkaan koskenut pelkästään naisia. Voidaan sanoa, että ajan miesihanne oli sangen feminiininen, ja sen ylin ilmentymä oli sädehtivä Genji.

Niin naisille kuin miehillekin oli tärkeätä tyylitaju. Tämä näkyi esimerkiksi pukeutumisessa. Naisen asuna saattoi olla 12-kerroksinen kimono, jonka liepeet oli aseteltu niin, että että ne näkyivät kerroksittain paljastaen väriharmonian (tai sen puutteen), siis tyylitietoisuuden tai moukkamaisuuden. Naisen tärkein kauneusvaltti oli hiukset. Ne olivat jakaukselle kammatut, pitkät, usein jopa lattiaan ulottuvat. Kulmakarvoja ei sen sijaan valkoiseksi puuteroiduissa kasvoissa koettu kauniiksi, vaan ne nypittiin pois ja tilalle maalattiin ylemmäksi tummat täplät. Hampaat mustattiin.

Esteettisten sääntöjen noudattamisen lisäksi hovielämää määrittivät lukuisat ja tarkat buddhalaiset uskomukset ja käytännöt. Vallitseva suuntaus oli esoteerinen Shingon, mutta muillakin suuntauksilla oli jalansijaa.

Mutta oli yksi seikka, joka saattoi estää menestyksen, vaikka esteettinen koodi olisi ollut täydellisesti hallussa, ja se oli liian alhainen syntyperä. Se katkaisi tien niin virkanimityksissä kuin rakkaudessakin.

Sei ja Murasaki, toistensa vastakohdat

He kuvasivat samaa hovielämää, mutta hyvin eri tavoin. Sein kirjassa Sei itse on läsnä koko ajan, terävänä tarkkailijana, sarkastisena kommentoijana, itsevarmana ja miehiäkin haastavana. Murasakin teoksessa sen sijaan etusijalla ovat kirjan henkilöt erilaisine luonteineen ja kohtaloineen. Vallitseva tunnema on melankolia ja eräänlainen fatalismi. Kumpikin teos kuvastaa tekijänsä luonnetta.

Kaiken kaikkiaan Heian-kauden hovikulttuuri edustaa maailmanhistoriassa ainutlaatuista hienostuneisuuden huipentumaa, jossa esteettiset arvot oli korotettu ylitse muiden. Samalla on muistettava, että tämä koski vain pienen pientä vähemmistöä Japanin koko kansasta, joka raatoi pysyäkseen hengissä ja elättääkseen joutilasta yläluokkaa. Siitä huolimatta Heianin hovikulttuurilla on ollut kauaskantoinen kulttuurinen merkitys ihmiskunnan historiassa.

Seuraavissa blogikirjoituksissa tarkastelen lähemmin ensin Makura no sōshia ja sitten Genjin tarinaa sekä niiden suomennoksia. Vuonna 2000 painetusta bibliografiastani löytyy mielenkiintoinen yksityiskohta: suomalaiset ovat saaneet jo vuonna 1914 pienen kosketuksen näihin kirjailijoihin. Silloin nimittäin ilmestyi Otavan kuvallisessa kuukausilehdessä artikkeli Murasaki ja Sei, japanilaisia kirjailijattaria, jonka oli kirjoittanut Reino Silvanto. Ko. kuukausilehden sidottu vuosikerta näyttäisi olevan ostettavissa netistä. Jos joku innostuu, niin artikkeli on sivuilla 394–397.

Lopuksi haluan vielä esitellä yhden teoksen, joka liittyy läheisesti puheena olevaan aikakauteen, nimittäin Raisa Porrasmaan tietokirjan vuodelta 2019 Auringonjumalattaren tyttäret. Heian-kauden hovinaisten asemaa valotetaan monin yksityiskohdin erityisesti luvussa 3: Naiset kirjallisen kulttuurin luojina ja luvussa 6: Tirkistelyä, katalia käärmenaisia ja ilotyttöjä tien päällä. Toki kirja on kokonaisuus, joten muutkin luvut kannattaa lukea… Lisäksi tekstiä elävöittää erinomainen kuvitus.