Aiemmin blogissani kerroin, miten Japanin kiinalaisen mallin mukaan luotu hallinto vaivihkaa japanilaistui Heian-kaudella (794–1185). Myös taiteissa kiinalaiset ihanteet väistyivät tai paremminkin sulautuivat osaksi japanilaisuutta samalla sitä rikastaen. Viralliset lähetystöt Kiinaan lakkautettiin. Kaikilla taiteenaloilla, mutta etenkin kirjallisuudessa, koettiin hovikulttuurin kukoistus. Tärkeintä oli runous; tuskin missään kulttuurissa runous on koskaan ollut vastaavanlaisessa asemassa. Japanin Heian-kautta voidaankin kutsua estetiikan huippukaudeksi maailmanhistoriassa.

Tämä ei kuitenkaan tapahtunut heti Heian-kauden alussa, jolloin kiinalainen oppineisuus ja kirjallisuus olivat vielä kunniassaan. Aidon japaninkielisen kirjallisuuden syntyyn vaikutti ratkaisevasti kana-tavukirjaimiston kehittäminen. Silloin kehitetyt pyöreämuotoiset hiragana-merkit ja kulmikkaat katakana-merkit ovat pienin muutoksin käytössä tämän päivän Japanissa kanji-merkkien ohella. (Pieni kertaus: Japanin kieli ja kirjoitusjärjestelmä.) Vaikka itse merkit kehitettiinkin kiinankielisistä kirjoitusmerkeistä, tuli idea foneettisesta kirjoituksesta luultavimmin Intiasta.

Tavumerkkien syntyajasta sen paremmin kuin kehittäjistäkään ei ole tarkkoja tietoja. Todennäköisesti ne saivat alkunsa 700-luvun lopulla tai 800-luvun alussa. On tullut tavaksi pitää munkki Kūkaita ns. aakkosrunon keksijänä. Uusin tutkimus kuitenkin sijoittaa runon synnyn myöhemmäksi. Runossa kukin 47 tavusta esiintyy vain kerran, mutta silti runolla on merkityssisältö, erittäin buddhalainen sellainen.

いろはにほへと
ちりぬるを
わかよたれそ
つねならむ
うゐのおくやま
けふこえて
あさきゆめみし
ゑひもせす（ん）

Seuraavassa on runon translitteraatio ja Marta Keravuoren suomennos teoksessa Kirsikankukkia. Keravuori huomauttaa, että suomennoksessa on sama poljento kuin alkukielen runossa ja siinäkin on 47 erilaista tavua.

i ro ha ni ho he to                                    Kukka tuoksuu, kuihtuu pois,
   chi ri nu ru wo                                         loisteen menettää.
wa ka yo ta re so                                     Päältä maan löytyykö
   tsu ne na ra mu                                       jotain pysyvää?
u wi no o ku ya ma                                  Päivä laskee, minäkin
   ke hu ko e te                                           siirryn rajan taa.
a sa ki yu me mi shi                                 Haaveet turhat haihtuvat,
   we hi mo se su (n)                                   humu lopun saa.        

Hovirunous

Loistava waka-runokokoelma Man’yōshū oli ilmestynyt 700-luvun lopulla. Se oli kirjoitettu vaikeaselkoisella man’yōgana-kirjoituksella. Kana-tavukirjoituksen keksimisen jälkeen myös waka-runoutta voitiin kirjoittaa tällä yksinkertaisella tavalla ja niinpä waka pääsi jälleen kunniaan hoviantologioden muodossa. Wakan tärkein muoto, tanka, tuo tiivistämisen taiteen mestariteos koki tauon jälkeen renessanssin kiinankielisen kirjallisuuden merkityksen hiipuessa.

Ensimmäinen virallinen hoviantologia oli keisari Daigon määräyksestä laadittu Kokin(waka)shū, 古今(和歌)集, Vanhojen ja nykyisten runojen kokoelma 900-luvun alussa. Siihen oli koottu parhaat runot n. 150 vuoden ajalta. Se käsitti 20 osaa ja yli 11.000 runoa. Runot eivät olleet tekijänmukaisessa järjestyksessä, vaan ne oli järjestetty aiheen mukaan: vuodenajat, matkat, rakkaus jne. Tämäkään järjestys ei kuitenkaan ollut mekaaninen, vaan runo johti toiseen luoden elävän kokonaisuuden.

Kokinshūn merkitys japanilaisen runouden historiassa on vertaansa vailla; siitä tuli eräänlainen klassisen runouden malli pitkälle tulevaisuuteen. Vaikka teemat olivat osittain samoja kuin Man’yōshūssa, esim. rakkaus, oli tyyli kuitenkin jotenkin erilaista: kirsikankukat olivat ottaneet luumunkukkien paikan ja voimakkaat, spontaanit tunneilmaisut olivat saaneet väistyä hienostuneen taituruuden ja sovinnaissääntöjen tieltä.

Kokinshūn kokoamisesta vastasi aatelismies Ki no Tsurayuki, 紀貫之 (868?–946). Hänellä on kokoelmassa omiakin runoja, mutta ennen kaikkea hän on tunnettu teokseen kirjoittamastaan esipuheesta, jossa hän puhuu runouden luonteesta ja merkityksestä. Keravuori on suomentanut otteen esipuheesta teokseensa Kirsikankukkia.

Yamaton (=Japanin) runouden juuret ovat ihmissydämessä. Runossa ihmiset ovat antaneet ilmaisun sille, mitä heidän sielussaan liikkuu, mitä he näkevät ja kuulevat. Kuunnelkaa uguisun (=pensaskertun) laulua, kun se luumunkukkien seassa livertää, tai sammakon kurnutusta vesien partailla, niin te tulette huomaamaan, että jokaisella olennolla on laulunsa. Laulu (uta) liikuttaa taivaan ja maan ilman ulkonaista väkivaltaa, se hellyttää meitä ympäröivät näkymättömät henget kyyneliin, se jalostaa miehen ja naisen väliset suhteet, lauhduttaa soturin karskin mielen. Tällainen on laulun mahti. Ja laulu, runo on aina ollut olemassa, aina siitä hetkestä asti, jolloin taivas ja maa toisistaan erosivat.

Huomautus! Päivitetty käännös uguisulle: idänsilkkikerttu (Cettia dophone), runoudessa kutsuttu myös satakieleksi.

Kaikkiaan Heian-kaudella ilmestyi kahdeksan hoviantologiaa. Kirjoittajat olivat enimmäkseen alempaa aatelia edustavia hovivirkailijoita, miehiä ja naisia (naiset usein jonkun puolisoita, äitejä tai tyttäriä), paljon kuuluisia nimiä, mutta myös tuntemattomien kirjoittamia runoja. Kauden alkupuolella ilmestyi Kokinshūn jälkeen vielä kolme antologiaa. Nämä eivät kuitenkaan saavuttaneet Kokinshūn tasoa ja merkitystä.

2. Gosen(waka)shū, 後撰(和歌)集, vuonna 951
3. Shūi(waka)shū, 拾遺(和歌)集, 900-luvun lopussa
4. Goshūi(waka)shū, 後拾遺(和歌)集, vuonna 1086

Nyt lukija jo varmaan alkaa tulla kärsimättömäksi: millaisia ne runot olivat ja missä niitä pääsee lukemaan suomeksi?

Tässä yhteydessä on viitattava aikaisempaan blogiartikkeliin ja siinä esiteltyihin teoksiin (Tankan tie suomalaisten sydämiin). Kaikista näistä löytyy myös Heian-kauden runoja. Ja blogin bibliografiasta löytyy tarkemmat tiedot teoksista. Varmuuden vuoksi laitan tähän vielä nimilistan aakkosjärjestyksessä: Anhava (kaikki kokoelmat), Keravuori (Kirsikankukkia), Lappi (Kevätsateiden aika), Nieminen (Japanin kulttuuri), Portin (Lumikurki), Ramstedt (Japanilaisia runoja), Tamminen (Kukat ja sydän).

Lisäksi runoja löytyy seuraavista ei bibliografiassa mainituista teoksista: Maailmankirjallisuuden mestarilyriikkaa (WSOY 1967), Runo kukkii (Tammi 1985), Maailman runosydän (WSOY 1998). Yksittäisiä runoja löytyy varmasti vielä muualtakin, esim Parnassoista. Ainakin Parnassoissa 4/1959 ja 8/1966 on Anhavan suomennoksia, mutta ne on myöhemmin sisällytetty muihin kokoelmiin.

Vielä on mainittava yksi teos, joka sisältää Heian-kauden runoutta, nimittäin Minna Eväsojan Wabi ja Sabi. Mietiskelypäiväkirja (tarkemmat tiedot bibliografiassa). Tämä kauniisti kuvitettu viehättävä kirja sisältää tanka- ja haikurunoutta eri aikakausilta. Suomennokset ovat Kai Niemisen ja kirjan tekijän. Osittain samoja runoja esiintyy myös Eväsojan aikaisemmassa teoksessa Teetaide ja runous. Wabi ja sabi japanilaisessa estetiikassa. SKS, 2013.

Seuraavassa näytteitä muutamalta näiden kokoelmien runoilijalta.

Ariwara no Narihira, 在原業平 (825–880), oppinut hovimies ja sotilas, legendaarinen rakastajahahmo. Kokinshūn huomattavimpia runoilijoita.

Lupasit tulla
luokseni viime yönä.
Se yö on mennyt.
En luota sinuun enää.
Rakastan sinua aina.

(Tuomas Anhava: Kevään kukat, syksyn kuu, 2000)

Seuraavassa hänen kuolinrunonsa (jisei), joka on suomalaisille tuttu kuolinilmoituksista Tuomas Anhavan suomennoksena.

Tiesinhän minä:
tälle tielle tulisi
lopulta lähtö.
Mutta eilen en tiennyt,
että lähtisin tänään.

Sugawara no Michizane, 菅原道真 (845–903), sekä kiinaksi että japaniksi kirjoittanut oppinut mestari, joka kuitenkin joutui poliittisten juonien uhrina karkotetuksi Kyūshūlle, kauas pääkaupungista. Seuraava Shūishū-kokoelman runo kuvaa hänen kaipuutaan kotiin, rakastamansa luumupuun luokse.

Luumunkukkani,
lähettäkää tuoksunne
itätuulen mukana –
vaikken ole kotona,
muistakaa: nyt on kevät.

(Suom. Kai Nieminen teoksessa Raisa Porrasmaa: Temppelin hämärästä matsurin vilinään, 2014)

Tarina jatkuu: luumupuu liikuttui niin isäntänsä sanoista, että lensi suoraa päätä Kyūshūlle, jossa Dazaifun pyhäkön luona edelleen esitellään lentävää luumupuuta, tobi-umea.

Japanissa runo on aina liittynyt kommunikaatioon. Miehet kirjoittivat runoja naisille kana-kirjoituksella, eihän naisten oletettu osaavan kiinaa lukeakaan. Mutta eivät naiset suinkaan olleet pelkkiä runojen vastaanottajia, he myös kirjoittivat niitä itse ja sangen mestarillisesti. Yksi Kokinshūn ja koko Japanin runouden tunnetuimmista runoilijoista on Ono no Komachi, 小野小町, 800-luvun legendaarinen kaunotar ja juhlittu lyyrikko. Mutta ah! – tässä maailmassa kaikki on katoavaista ja niinpä tarinan mukaan Ono no Komachinkin vanhuus oli yksinäinen ja kurja. Tästä ammentavat mm. hänestä tehdyt nō-näytelmät. Runoilijattaren todellisista elämänvaiheista sen sijaan on vain vähän tietoa.

Ono no Komachin runoja löytyy useista edellä mainituista kokoelmista eri suomentajilta. Ne kertovat rakkaudesta ja intohimosta, mutta myös melankolisista tunnelmista.

utatane ni                                    Torkahdin hetken
koishiki hito o                              ja näin päiväunessa
miteshi yori                                 rakastettuni:
yume cho mono wa                    aina siitä lähtien
tanomisometeki                          olen luottanut uniin.
                                                       (Kai Nieminen: Japanin kulttuuri, 1994)

aki no yo mo                                  Pitkiä muka
na nomi narikeri                           syksyiset yöt! Puhetta!
au to ieba                                        Tuskin hän ehtii
koto zo to mo naku                       tulla luokseni, kun jo
akenuru mono o                            alkaa aamu sarastaa.

hana no iro wa                                Kukat virttyivät
utsurinikeri na                                ja kuihtuivat, ja minä
itazura ni                                         päämäärää vailla
wa ga mi yo ni furu                        harhasin maailmaa, ja
nagame seshi ma ni                       satoivat pitkät sateet.
                                                      (Tuomas Anhava: Kevään kukat, syksyn kuu, 2000)
                                                     

Hieman myöhemmälle ajalle sijoittuu toinen loistava ja maineikas runoilija-nainen Izumi Shikibu, 和泉式部 (976? – 1033?), jonka nimi muodostuu aviomiehen (ensimmäisen) asemapaikasta ja isän tittelistä. Se oli ajan tapa, mutta yläluokan naisia ei nimi rajottanut. Izumi Shikibu on tunnettu useista intohimoisista ja skandaalinkäryisistäkin rakkaussuhteistaan ja vapaasta elämästään. Hänen runojaan on runsaasti neljännessä hoviantologiassa Goshūishūssa. Palaan myöhemmin blogissa hänen nimeään kantavaan päiväkirjaan, mutta tässä pari runonäytettä.

Vaikka hän vihdoin
tulisi – kuinkas sitten?
Hänen täytyisi
tulla puutarhaan yli
vasta sataneen lumen.

Kaipuu on, rakas,
tuhanneksi pirstonut
tämän sydämen.
Mutta yksikään siru
ei ole mennyt hukkaan.

(Tuomas Anhava: Kevään kukat, syksyn kuu, 2000)

Basam Books on julkaissut Eija Aromaan kokoelman Välähdys hämärässä. Variaatioita Izumi Shikibun runoista. Teos sisältää 119 tankarunoa. Ks. Bibliografia.

Izumi Shikibun aikalainen oli vielä häntäkin kuuluisampi hovinainen Murasaki Shikibu, joka myös oli mestarirunoilija sen lisäksi, että hän oli maailman esimmäisenä psykologisena romaanina pidetyn Genjin tarinan kirjoittaja. Hänestä kerron lisää Heian-kauden proosaosiossa, mutta sitä ennen seuraavassa kirjoituksessa käsittelen myöhäisemmän Heian-kauden runoutta. Runollista kevättä!

Kuvalähde: