Runoilija Kai Nieminen on suomentanut japanilaista kirjallisuutta jo lähes 50 vuotta. Genjin tarina (Genji monogatari) on Niemisen suurtyö, joka on loppumetreillä. Tämän laajan, maailman ensimmäiseksi psykologiseksi romaaniksikin sanotun teoksen kirjoitti hovinainen Murasaki Shikibu pian vuoden 1000 jälkeen keisarin hovissa Heian-kyōssa, nykyisessä Kiotossa. Klassikon suomennos aloitettiin jo 1980-luvulla, jolloin sitä suomensivat sekä Martti Turunen että Kai Nieminen, mutta silloin työ jäi kesken. Nyt se on ilmestymässä kokonaisuutena Niemisen käännöksenä. Parhaillaan Nieminen kirjoittaa suomennokseen saatetta, josta seuraavassa hänen muokkaamansa katkelma. Siinä mainittu Heian-kausi oli vuosina 794–1185.
Kai Nieminen: RUNOISTA GENJIN TARINASSA
Heian-kaudella Japanissa harrastettiin sekä kiinankielisiä kanshi-runoja (漢詩, ”han-runo”; kan oli tuolloin Han-dynastian peruja japaniin vakiintunut nimitys Kiinan klassiselle kulttuurille) että japaninkielisiä waka-runoja (和歌, ”japanilainen laulu”). Waka-runouden valtavirtaus oli jo Heian-kaudella tanka-runous (短歌, ”lyhyet laulut”), kiinankielisiä runoja taas kirjoitettiin kiinalaisten runomittojen ja loppusointukaavojen mukaan – mutta koska japanin ja kiinan kieliopit ja ääntäminen poikkeavat täysin toisistaan, kanshi-runoja luettiin japanilais-kiinalaisittain niin, että loppusoinnut eivät noudattaneet kaavoja. Ne toimivatkin ennen kaikkea teksteinä, silmän runoutena. Waka-runoja oli kirjoitettu muistiin Nara-kaudelta lähtien, mutta ne olivat säilyneet suullisena perinteenä jo paljon varhaisemmilta ajoilta. Vanhin säilynyt japaninkielisen runouden antologia, 700-luvun loppupuolella keisarin käskystä laadittu n. 4500 runoa käsittävä Man’yooshuu (万葉集, ”Kymmenentuhannen lehden kokoelma” tai ”Kymmenentuhannen sukupolven kokoelma”), kirjoitettiin vaikealukuisella ja hankalalla man’yoogana-kirjoitusjärjestelmällä, jossa osaa kiinalaisista sanamerkeistä (kanji, 漢字) käytettiin foneettisina tavumerkkeinä, osaa merkitystä kantavina ideogrammeina. Man’yooshuu sisältää keisarien, keisarinnojen, prinssien ja prinsessojen runojen ohella runsaasti hovin virkamiesten ja hovinaisten sepittämiä tankarunoja, mutta myös sittemmin muodista jääneitä chooka-runoja, 長歌, ”pitkiä lauluja”, joiden tavukaava oli samanlainen kuin tankan mutta joiden pituutta ei ollut rajoitettu. Muutamia muitakin waka-runouden lajeja siihen sisältyi. Vasta 800-luvun lopulle tultaessa kirjoitusjärjestelmä oli kehittynyt japaninkielelle soveltuvaksi foneettiseksi tavukirjoitukseksi, joka yhä on käytössä parinakin versiona: pehmeälinjaista hiragana-kirjoitusta (平仮名) nimitettiin Heian-kaudella ”naisten kirjoitukseksi”, kulmikas katakana (片仮名) oli virallisemman tuntuinen miesten asiatekstiin sopiva tavukirjoitusjärjestelmä.
Miehet kirjoittivat julkisiksi tarkoitettuja runoja kiinaksi, yksityisiä myös japaniksi. Naiset taas kirjoittivat yleensä vain japaninkielisiä runoja, heidän ei edes odotettu taitavan kiinaa. Kuten Genjin tarinastakin ilmenee, runous näyttelee merkittävää osaa Heian-ylhäisön elämässä. Koska ylhäisönaisia erotti miehistä verhojen ja kaihdinten muuri, olivat kirjeet ainoa sovelias yhteydenpitotapa, ja miehen paras tapa todistaa tunteittensa syvyys ja aitous oli julistaa se taidokkaalla runolla. Japaninkielelle on ominaista homofoniaan (sanojen äänteelliseen samankaltaisuuteen) perustuva monitulkintaisuus, jonka ansiosta runoon saattoi kirjoittaa luontokuvan tai vuodenaikaan kuuluvan tervehdyksen samalla kun vakuutti rakkautta ja kaipuuta. Mies lähetti kirjeen lähetin mukana tai vei sen itse naisen asunnolle seuranaisen edelleen toimitettavaksi ja odotti ja toivoi saavansa vastauksen, jonka perusteella saattoi tulkita naisen tunteita.
Sivistykseen kuului tuntea aikaisempi runous Man’yooshuusta lähtien, etenkin Heian-kauden klassinen runous. Ensimmäinen varsinainen hovirunouden antologia, Kokin wakashuu eli Kokinshuu, 古今集, ”Kokoelma vanhoja ja uusia runoja”, valmistui 900-luvun alussa, sen jälkeen Genjin tarinan valmistumiseen mennessä julkaistiin vielä kaksi hovirunouden antologiaa. Heian-kauden sivistyneistö osasi näissä antologioissa julkaistut runot ulkomuistista ja viittasi niihin omissa runoissaan ja kirjeissään. Miehet korostivat lisäksi sivistyneisyyttään lainaamalla tuon tuostakin kiinalaisia Tang-kauden ja varhaisempiakin runoilijoita. Murasaki Shikibu osoittaa lukeneisuutensa sijoittamalla romaaniinsa lukuisia lainauksia ja viittauksia myös kiinalaiseen runouteen – sekä kertomuksen mieshenkilöiden repliikkeihin ja runoihin että kertojan suuhun.
Tärkein niistä kiinalaisista runoista, johon Genjin tarinassa viitataan – voisi ehkä sanoa ”johon Genjin tarina viittaa” – on Po Chüin (Bai Jyin) Laulu loputtomasta murheesta, joka on Pertti Niemisen suomennoksena julkaistu valikoimassa Korotan ääneni ja laulan (Basam Books, 2015). Siihen palataan kerta kerran jälkeen, voisi näyttää jopa siltä että Genjin tarinan inspiraatio on lähtöisin Kiinan keisarin ja kauniin jalkavaimon muinaisesta romanssista. Po on yleensäkin Genjin tarinassa kaikkein siteeratuin ja viitatuin kiinalaisrunoilija.
Runoudella ja musiikilla oli merkittävä yhteys Heian-kaudella, sanan ”runo” japaninkielinen nimitys oli uta, 歌 (merkki luetaan ka esimerkiksi sanassa tanka), joka tarkoittaa ”laulua”, kuten tarkoittaa myös kiinankielisen runouden nimitys shi, 詩. Runoja tavattiin esittää laulamalla tai resitoimalla ja monessa Genjin tarinan episodissa kerrotaan miehen kulkiessaan hiljaa hyräilleen säkeitä, joiden oli tarkoitus tuoda kuulijan mieleen jokin tunnettu runo ja viitata kuin ohimennen runon sisältämään rakkausaiheeseen. Sekä kirjeissä että repliikeissä käytettiin usein katkelmia vanhoista, sittemmin hovimusiikkiin omaksutuista Saibara– (催馬楽) tai Azuma-asobi- (東遊) -kansanlauluista.
Ennen Genjin tarinaa japaniksi oli jo 900-luvulla kirjoitettu suorasanaista kertovaa kirjallisuutta: satuja, päiväkirjoja sekä romanttisia pidempiä ja lyhyempiä kertomuksia ja tarinoita, jotka yleensä sisälsivät runoja. Runot eivät ole pelkkiä tarinan koristeellisia lisäosia, ne limittyvät elimellisesti kertomuksen proosaan ja kuljettavat tarinan juonta eteenpäin. Genjin tarinaan sisältyy jakso, jossa Genji keskustelee neiti Kukkaseppeleen (Tamakazuran) kanssa kertomuksista tavalla, jonka voi päätellä olevan Murasaki Shikibun oma käsitys kaunokirjallisuudesta. Monien 900-luvulla kirjoitettujen kertomusten kirjoittajat ovat tuntemattomia, usein teos antoi ymmärtää että tekijä oli nainen – japaniksi kirjoittamista ei miehelle luettu ansioksi, joten oli parempi jättäytyä anonyymiksi. Hyvä esimerkki on Tosan maakunnan maaherrana toimineen Ki no Tsurayukin runopäiväkirja Tosa nikki, joka kertoo paluusta Shikokulla sijainneesta asemapaikasta pääkaupunkiin Heiankyoohon, nykyiseen Kiotoon: Tsurayuki kirjoittaa sen tekeytyen seurueeseensa kuuluneeksi seuranaiseksi, koska miehen ei sopinut kirjoittaa japaniksi yksityisistä tunteistaan, miesten julkisuuteen tarkoittamat päiväkirjat olivat kiinankielisiä ja käsittelivät virallisia asioita. Niitä on toki säilynyt jälkipolville, mutta meitä nykyajan lukijoita kiehtovat tuhannen vuoden takaiset japaninkieliset runoja ja proosaa luontevasti yhdistävät teokset.
Tämä artikkeli on muokattu valmisteilla olevan Genjin tarinan suomennokseni saatteena olevasta esseestä.
Kai Nieminen
Parnasson numerossa 4/2021 Tero Tähtinen haastattelee Kai Niemistä, joka kertoo Genjin tarinan suomentamisesta. Sen voi lukea täältä:
UNIEN KELLUVALLA SILLALLA 