Lasten suursuosikki, voittamaton Mestarietsivä Peppunen, Oshiri tantei (おしりたんてい) esiteltiin blogin lukijoille jo aiemmin. https://uniensilta.com/2020/08/18/mestarietsiva-peppunen/
Silloin oli ilmestynyt kolme Peppuskirjaa, nyt niitä on jo viisi. Neljäs, Mestarivaras ja mestarietsivä, ilmestyi syksyllä 2020 ja viides, Rauniotemppelin arvoitus tammikuussa 2021. Mestarietsivä Peppunen on monipuolisesti viihdyttävä kuvakirja, jossa on myös sarjakuvan ja tehtäväkirjan piirteitä. Kaikki sivut ovat erilaisia sisältäen usein hauskoja pikku haasteita. Ei ihme, että lapset tykkäävät!

• 

• 

Uusimmassa kirjassa saamme myös tutustua Peppusen isään, jolla on – yllätys, yllätys – sama kasvojen muoto kuin pojallaan, vaikka muuten onkin ”eri tyyppiä”. Yksi asia on kuitenkin yhteinen isälle ja pojalle – ptrrööööö!

• 

• 

Alkukielisen Peppusen lumovoima on selkeästi siirtynyt suomenkieliseen versioon ja tästä kiitos kuuluu Mayu Saaritsalle, joka kääntää sarjaa suoraan japanista. Kirjat ovat kutkuttavaa luettavaa, joten en voi olla ajattelematta, miten kutkuttavaa niiden kääntäminen on ollut. Siksi annankin nyt puheenvuoron suomentajalle.

Mayu, sinut tunnetaan Japanin nykyrunouden suomentajana. Miten sinusta tuli myös lasten dekkarisarjan suomentaja ja miten nämä kaksi genreä seurustelevat keskenään työssäsi?

”Tämä työ tuli minulle muutaman onnekkaan sattuman kautta, mikä on sitäkin hienompaa siksi, että olen aina halunnut suomentaa myös lastenkirjallisuutta. Mielestäni se on erityisen tärkeä kirjallisuuden ala, koska se on reitti kaikkeen muuhun kirjallisuuteen. Kukaan ei ole lukija syntyessään, vaan sellaiseksi täytyy kasvaa. Hyvä lastenkirjallisuus on paitsi hauskaa ja lasten kannalta mielekästä (toisin sanoen ei mitenkään opettavaista), myös hyvää kieltä. Eli se on kirjoitettu hyvin ja käännetty hyvin.

Runous ja lasten kuvakirjat ovat molemmat omanlaistaan tasapainottelevaa tarkkuustyötä. Proosassa, vaikka siinäkin on työläät finessinsä, teksti itsessään tukee kokonaisuutta. Runoudessa taas kuuluu asiaan, että kaikkea ei sanota ja kaikkea ei tueta, mutta kokonaisuuden on silti pysyttävä koossa. Kuvakirjassa tekstin on toimittava osana suurempaa, myös kuvituksen käsittävää kokonaisuutta.

Kuvitetussa kirjallisuudessa kuva ja teksti käyvät jatkuvaa dialogia, joten suomentaminen on tasapainottelua näiden välillä. Samalla se on silti myös aivan tavallista suomentajan työtä, jossa kaksi kieltä ja kulttuuria kohtaa toisensa ja jonka lopputuloksen on oltava sekä uskollinen alkuperäiselle että sujuva uusi tulokas suomenkieliseen kirjallisuuteen. Peppusen on sitä paitsi oltava hauska myös suomeksi.

Täytyy vielä lisätä, että tämä lasten dekkarisarja on ollut aivan ratkiriemukasta suomennettavaa, joskin olen lyönyt päätäni seinään vuoroin jokaisen kirjan kohdalla. Vaikka tottumuksesta on paljon apua, löytyy jokaisesta kirjasta uusia kiperiä tapauksia suomentajan ratkaistavaksi.”

Tämä kirjasarjahan on ilmestynyt Japanissa vuodesta 2012 ja siitä on tullut lastenkirjailmiö. Eikö Peppusesta ole tehty animekin ja ilmeisesti sen ympärillä pyörii myös melkoinen oheistuotesirkus.

”Voi kyllä! Alkuperäinen, suomentamaton Oshiri Tantei -sarja on suunnattu 3–5 -vuotiaille. Tämän vanhemman sarjan Brown on vielä aivan tavallinen koiranpentu, joka kävelee neljällä jalalla, ei puhu eikä käytä vaatteita. Nemon julkaisema ja minun suomentamani sarja on suunnattu 6–8 -vuotiaille lukemaan opetteleville. Sen ensimmäinen kirja, suomeksi Rouva Purppuran tapaus, julkaistiin Japanissa vuonna 2015. Nämä kaksi sarjaa ovat Trollin käsialaa. Troll on Yōko Tanakan ja kuvittaja Masahide Fukasawan yhteisissä projekteissaan käyttämä taiteilijanimi.

Kuten jo mainitsitkin, Peppusesta on tehty anime-sarja, jonka ensimmäinen kausi nähtiin vuonna 2018. Kirjan muotoisia oheistuotteita ovat animaatiosarjan kuvamateriaalia kierrättämällä tehty anime-sarjakuva ja aivan uusimpana tulokkaana sarjakuva Oshiri Dandy the Young, joka kertoo Peppusen isän nuoruusseikkailuista. Tällä sarjakuvalla on eri tekijät, mutta Troll valvoo sen sisältöä.

Lisäksi Peppunen on poikinut kaksi animaatioelokuvaa, musikaalin sekä tietenkin kaiken maailman oheistuotteita, kuten pehmoleluja, astioita, paperitavaraa, pyyhkeitä ja mitä nyt vain tulee mieleen. Vuodesta 2019 alkaen Tokiossa on ollut jopa virallinen teemakauppa, Oshiri Tantei Puputto Store, jossa myydään kaikkea Peppuseen liittyvää.”

Miten Peppunen rantautui Suomeen?

”Peppusen japanilainen kustantaja Poplar lähetti oman agenttinsa myymään kustantamon kirjoja Eurooppaan ja tämä kävi muutaman kerran myös Suomessa. Olin itsekin mukana, kun Peppusta esiteltiin Otavan kustannustoimittajalle, mutta kuten usein käy, asia jäi pitkäksi aikaa seisomaan. Sitten joku Otavalla oli keksinyt näyttää kirjaa Nemon kustannuspäällikölle, joka nappasi sen siltä seisomalta.”

Peppusen tekstit ovat nautittavaa luettavaa kaiken ikäisille. Onko niiden luominen helppoa vai vaikeata? Onko alkutekstissä sanoja tai asioita, joita ei kertakaikkiaan voi kääntää, vaan pitää keksiä jokin suomalainen vastaava ilmiö?

”Jos tuo on totta, voin ajatella onnistuneeni!

Kerronnan tyylilajin ja Peppusen oman puhetyylin löysin helposti. Enemmän jouduin miettimään esimerkiksi Brownin ja Tiukun puhetyylejä. Luontevien repliikkien kirjoittaminen on sitä vaikeampaa, mitä puhekielisempiä ne ovat. Brown saattaa raakakäännöksessä kuulostaa vähän yleiskielisemmältä kuin valmiissa suomennoksessa, kun taas Tiukun repliikit suomennan ensin tahallani aivan liian puhekielisiksi ja siistin sitten sellaisiksi, että ne toimivat kirjassa.

Yksi iänikuinen vaikeus ovat puhuttelupäätteet kuten –san ja –kun. Yleensä muut hahmot puhuttelevat Peppusta Oshiri Tantei-san, joka kääntyy herra Peppuseksi, mutta Maltanhaukku käyttää eri päätettä, Oshiri-Tantei-kun, enkä tietenkään voinut jättää tätä pientä vivahdetta suomentamatta. Jostain syystä se oli kamalan vaikeaa, kunnes keksin sen päivänselvän ja toimivan puhuttelun, joka nyt on käytössä. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että jos jotain on vaikea kääntää vain yhdellä tavalla, ongelman voi ratkaista suomentamalla kyseisen ilmiön tapauskohtaisesti jonkin samansuuntaisen kaavan mukaan. Näitä käännöksiä lukijat voivat bongailla kirjasta Voittamaton rosvojoukko.

Yksi paljon päänvaivaa tuottava asia ovat nimet. Jotkut, kuten Maltanhaukku, ovat helppoja, kun ne vain hoksaa, mutta kun äkkiä pitäisi keksiä yli kaksikymmentä liskoihin viittaavaa nimeä, taustatyöhön ja nimipalapeliin kuluu paljon aikaa ja monta kuppia teetä.

Alkutekstissä monilla hahmoilla on vain joko etu- tai sukunimi, mutta suomennokseen tulee yleensä molemmat. Monissa japanilaisissa etunimissä on jokin tunnistettava piirre, usein loppuosa (Suomessa tunnetuin esimerkki tästä lienee naisen nimen päättävä –ko), jollaista hyödyntämällä on helppo tehdä uusia nimiä, jotka eivät ole, eivätkä voisikaan oikeasti olla käytössä. Suomen kielellä tämä on paljon vaikeampaa, ja näin pitkään sarjaan olisi hullun hommaa alkaa vääntää etunimiä eläinten nimistöstä. Esimerkiksi Butako (possu + naisen nimelle tyypillinen pääte) on siis suomeksi Nelli Nasula.

Sitten ovat tietenkin ääniefektit, joille japanin kieli antaa paljon laajemmat mahdollisuudet kuin suomen kieli. Puhun tässä ääniefekteistä, mutta osa niistä ei oikeasti ole ääniä, vaan äänettömän liikkeen tyyliä tai tapaa kuvaavia onomatopoeettisia sanoja. Oikeille ääniefekteille löytyy kyllä vastine tavalla tai toisella, mutta kädenpuristus, otteen tiukentaminen tai nopea mutta äänetön liike ovatkin sitten paljon vaikeampia suomennettavia. Troll toivoo, että kaikki ääniefektit suomennetaan, joten minun on aina löydettävä jotain korvaavaa kaikkein mahdottomimpienkin ääniefektien kohdalle. Ei siis ihme, että juuri äänetöntä ja sulavaa liikettä kuvaava efekti on tuottanut vaikeuksia. Yleensä korvaan sen jollain muulla, tilanteeseen sopivalla ratkaisulla, joka tavalla tai toisella ilmaisee saman asian.”

Haluaisitko kertoa jotain hauskaa, jonkin kännösratkaisun, joka on erityisesti tuottanut päänvaivaa tai muuten jäänyt mieleen? Naurattaako sinua kääntäessäsi?

”Sanoisin, että voitonriemuinen naurahdus, joka seuraa jotain erityisen hyvää ideaa, on kaikille kirjallisuuden kääntäjille tyypillinen äännähdys. Muuten täytyy sanoa, että naurut tulee naurettua alkutekstiä lukiessa, ennen kuin alan itse kirjoittaa. Peppunen sisältää niin paljon pientä tilpehööriä, että jo kaiken mukaan saaminen vaatii keskittymistä. Tämän jälkeen jokainen vitsi, pikkuteksti ja muu yksityiskohta täytyy vielä saada toimimaan saumattomana kokonaisuutena. Joskus vedoksia tarkastaessani pääsen kuitenkin taas naurahtamaan, kun huomaan jonkin käännösratkaisun toimivan odotettua paremmin.

Oma hauska taistelunsa oli ainakin Hauveliinipoliisin koulun laulu, jonka jostain päähänpistosta suomensin siten, että sen voi ainakin melkein laulaa erääseen tuttuun sävelmäään, joskin jouduin tilanpuutteen takia jättämäään keskeltä pois muutaman säkeen. Peppusta mukaillen: keksiikö kukaan mikä melodia on kyseessä?

Peppusessa on lisäksi paljon sellaista intertekstuaalista huvittelua, joka aukeaa oikeastaan vaan aikuisille. Esimerkiksi nyt tammikuussa 2021 julkaistu Rauniotemppelin arvoitus sisältää paitsi kaikki tavalliset mausteet, myös paljon intertekstuaalista huvia kaikille Indiana Jonesin ystäville.

Minua itseäni huvittavat erityisesti viittaukset tuttuihin klassikkodekkareihin, kuten Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -kirjoihin, Agatha Christien Hercule Poirot -kirjoihin ja Maurice Leblancin Arséne Lupin -kirjoihin.”

Onko meillä odotettavissa vielä monta Peppusta?

”Tätä sarjaa, jota suomennan, on Japanissa tähän mennessä julkaistu kymmenen osaa ja yksi lyhyempi kirja, osa 8.5, joka perustuu ensimmäiseen Oshiri tantei -elokuvaan. Sarja jatkuu yhä.”

Mitä muuta haluaisit kertoa?

”Että kustannustoimittajat ovat hieno ammattikunta, ja siksi haluankin vielä kiittää kaikkia Peppusen kanssa töitä tehneitä Nemon kustannustoimittajia!”