”Kissa joka suojeli kirjoja” on Raisa Porrasmaan kymmenes romaanisuomennos japanista. Ensimmäinen oli Haruki Murakamin ”Värittömän miehen vaellusvuodet” 2014. Tämä on jo sinällään kunnioitettava saavutus, mutta Raisa on tehnyt paljon muutakin näiden vuosien aikana. Pyysin häntä aluksi kertomaan vähän siitä ja muustakin taustastaan.

Raisan japanin opinnot ovat alkaneet Helsingin yliopistossa, mutta sitten tie vei Japaniin Tokioon, jossa hän on asunut yhteensä yli seitsemän vuotta ensin opiskelijana ja sitten jatko-opiskelijana. Väitöskirjan valmistelu Japanin klassisesta kirjallisuudesta on ollut hyvin työllistävää vaatien mm. esitelmöimistä kansainvälisissä konferensseissa. Japani-vuosiin kuuluu myös puolen vuoden työskentely omiin töihin liittymättömässä tutkimusprojektissa Osakan yliopistossa.

Itseään ”akateemiseksi pätkätyöläiseksi” kutsuvan Raisa Porrasmaan moninaisista töistä muodostuu laaja ja kirjava kokonaisuus. Japanilaista kirjallisuutta on kääntynyt 10 romaanin lisäksi yhden esseen ja yhden novellin verran. Muita aiheeseen liittyviä kirjoituksia, haastatteluja ym. on kertynyt Parnasson lisäksi useisiin lehtiin. Samalla on pyörinyt myös opetustyö niin Helsingin yliopistossa kuin muissakin oppilaitoksissa. Japanin lisäksi myös ranskasta suomentaminen on kuulunut Raisan työkuvioon.

Erityismaininnan ansaitsevat Raisan kolme asiantuntevaa tietokirjaa Japanista: Japani pintaa syvemmältä (2012), Temppelin hämärästä matsurin vilinään (2014) ja Auringonjumalattaren tyttäret (2019).

Lukijat ovat kokeneet ”Kissa joka suojeli kirjoja” -kirjan hyvän mielen kirjaksi. Seuraavaksi kysyin Raisalta, millainen se oli käännöskokemuksena.

Yllättäen Raisa kertoo, että kirja oli kielellisesti jossain määrin haastava. Luettuna se on kepeän oloinen, mutta kääntäjä kertoo, että kepeyden vaikutelman luomiseksi on täytynyt tehdä monia vaikeita ratkaisuja. Kirjan kieli on nimittäin perijapanilaista siinä mielessä, että se on kaunista ja esteettistä, mutta samalla häilyvää ja monitulkintaista. Kääntäjä joutuu valitsemaan, minkä merkityksen hän kulloinkin lyö lukkoon. Jotakin katoaa matkan varrella väistämättä.

Raisa kertoo, miten teos valikoitui suomennettavaksi. Kun kustantaja pyysi häneltä siitä lausuntoa, ei sitä oltu velä käännetty millekään länsimaiselle kielelle. Raisa laati lausunnon ja puolsi kääntämistä, joka sitten toteutuikin. Englanninnos ei ole vieläkään ilmestynyt, joten Suomi on ollut edelläkävijä tämän kirjan kohdalla. Ja hyvä niin, sillä onhan tämä mitä mainiointa luettavaa esimerkiksi nuorille, joita se voisi johdatella kirjallisuuden pariin. Toki teos on kuitenkin kiinnostava kaikenikäisille lukijoille.

Seuraava kysymykseni koski kissoja. Japanilaisethan näyttävät selvästi pitävän kissoista. Kissoja on paljon lemmikkeinä, on kissakahviloita ja myös kirjallisuudessa kissa on usein esiintyvä hahmo. Kaikille on tuttu maneki-neko, tassullaan ystävällisesti heiluttava kissahahmo. Kysyin Raisalta osaisiko hän jotenkin valaista tämän japanilaisen kissa-innostuksen taustoja.

Raisa vahvistaa käsitykseni, että kissoilla on erityinen sija japanilaisten sydämissä. Itsekin Tokiossa asuneena muistan elävästi talomme tuntumassa pyörineen kissapopulaation. Toki lemmikkikoiratkin saavat Japanissa ruhtinaallista kohtelua osakseen, mutta ainakaan kirjallisuudessa eivät koirat voi kilpailla kissojen kanssa. Kissoilla on nimittäin huomattava rooli japanilaisessa kirjallisuudessa alkaen Genji monogatarista aina Haruki Murakamiin. Raisa Porrasmaa valottaa tätä artikkelissaan ”Kissojen valtakunta”, joka on ilmestynyt verkkojulkaisussa Ennen ja nyt, 2016/4. Hän kertoo siinä myös suomennoksestaan Kissavieras (猫の客), jonka on kirjoittanut Takashi Hiraide.

https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108752/63749

Kissavieraassa Chibi-kissa on pääroolissa, mutta Raisa muistuttaa, että kissa, joka suojeli kirjoja, on vain johdattaja, teoksen pääteema ovat kirjat ja niiden voima. Mutta sekään ei ole itsetarkoitus, vaan pääasia on itse elämä, jota kirjat auttavat elämään paremmalla tavalla.

Varsinaisena kissanystävien romaanina voidaan pitää Raisan suomentamaa Hiro Arikawan kirjaa Matkakissan muistelmat (旅猫リポート).

Kirjan sivulla 75 on lause, joka pisti ainakin minun silmääni. ”Lenkkeillessä voi kuunnella musiikkia, mutta ei lukea kirjaa.” Mitä ihmettä? Eikö Japanissa kuunnella äänikirjoja? Meillähän niillä tuntuu olevan alati kasvava rooli kirjamarkkinoilla. Raisa valaisee asian taustoja.

Japanissa ei todellakaan ole äänikirja-boomia! Tämän tiedon oli Raisalle keskustelussa vahvistanut Kissavieraan kirjoittaja Hiraide-senseikin. Syy tähän on yksinkertaisesti se, että japanin kieli kolmenlaisine kirjaimistoineen on niin VISUAALINEN, että kirjoittajan viesti välittyy huonosti pelkän kuulemisen kautta. Kanji-merkki on kuin kuva, joka yhdellä vilkaisulla kertoo paljon; teksti yksinkertaisesti pitää NÄHDÄ. Tämä on tärkeätä jo suorastaan väärinkäsitysten välttämiseksi, sillä kielessä on todella paljon homonyymejä, samoin ääntyviä sanoja. Näitä on erityisesti sanoissa, joissa käytetään kanji-merkkien kiinalaista lukutapaa.

Monimutkainen kirjoitusjärjestelmä tarjoaa paitsi loputonta päänvaivaa myös mahdollisuuden leikitellä kielellä ja tätä mahdollisuutta japanilainen kirjallisuus on käyttänyt runsain mitoin. Onhan meilläkin keinoja, kuten erilaiset fontit, kursiivi jne, mutta ne kalpenevat sen rinnalla, mitä japanin kieli tarjoaa. Eivät kaikki suomenkielisetkään kirjat sovellu yhtä hyvin äänikirjoiksi, mutta japanilaisten kirjojen kohdalla tilanne on vielä paljon kriittisempi.

KIITOS KIRJASTA RAISA PORRASMAA JA HYVÄÄ JATKOA KÄÄNNÖSTYÖLLE!