Sukunimi-etunimi – vaiko päinvastoin?

On tunnettu tosiasia, että venäläisen kirjallisuuden lukija joutuu tuskailemaan nimien kanssa, koska sama henkilö saattaa esiintyä milloin etu-, milloin suku- tai milloin lempinimellä. Aivan tämän luokan ongelmaa ei japanilaisen kirjallisuuden lukija joudu kohtaamaan, mutta usein kuitenkin jää helposti epäselväksi, kumpi kahdesta peräkkäin olevasta nimestä on etunimi ja kumpi sukunimi. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että kirjoituskäytäntö vaihtelee.

Perinteinen aasialainen ja siis myös japanilainen tapa kirjoittaa nimet on ensin sukunimi, sitten etu- tai henkilönimi. Tämä sama looginen periaate, isommasta pienempään, näkyy myös japanilaisessa tavassa kirjoittaa päivämääriä (2021-05-25) ja osoitteita (ensin prefektuuri, sitten kaupunki, sitten kaupunginosa, sitten korttelin numero, sitten talon numero).

No, kaikki olisikin helppoa, jos tämä sääntö pitäisi aina. Vaan ei pidä. Varsinkin silloin, kun japanilaiset nimet esiintyvät länsimaisille kielille käännetyissä teksteissä, on tullut tavaksi kirjoittaa ne länsimaalaisittain etunimi- sukunimi. Käytäntö sai alkunsa Meiji-kauden modernisaatiopyrkimysten osana. Nimet ikään kuin ”istuvat” ympäristöönsä paremmin tässä muodossa. Puhumme siis Yasunari Kawabatan Nobelin palkinnosta, emmekä Kawabata Yasunarin Nobelin palkinnosta, niin kuin asia japaniksi esitetään. On kuitenkin mainittava, että vuonna 2020 Japanissa tuli voimaan yleinen suositus nimien kirjoittamisesta perinteisessä järjestyksessä kaikissa yhteyksissä, myös ulkomaalaisille tarkoitetuissa. Nähtäväksi jää, alkaako suositus vaikuttaa niin, että kirjoitustapa yhtenäistyy.

On huomattava, että nimien kanji-merkit esiintyvät aina perinteisessä järjestyksessä. Jos siis esim. Kawabatan nimen yhteydessä halutaan kirjoittaa hänen nimensä myös kanji-merkein, kirjoitettaisiin se näin: Yasunari Kawabatan (川端康成) Nobelin palkinto…

Sekoitetan pakkaa vielä vähän lisää. Japanilaisten kirjailijoiden nimet siis esiintyvät länsimaisissa yhteyksissä pääasiassa etunimi-sukunimi -muodossa. (Yasunari Kawabata). Siihen on totuttu, mutta klassisten kirjailijoiden (siis ennen vuotta 1868) nimien kanssa se ei vaan yksinkertaisesti käy päinsä! Edo-kauden suurin näytelmäkirjailija on Chikamatsu Monzaemon – eikä päinvastoin!

Vielä yksi seikka. Monet, varsinkin klassiset kirjailijat, ovat tunnettuja ennen kaikkea taiteilijanimillään. Esimerkiksi Bashō. Hän on tunnettu nimenomaan tällä kirjailijanimellään, vaikka hänen koko nimensä on Matsuo Bashō. Bibliografiassa noudatan luonnollisesti yleensä sukunimen mukaista aakkosjärjestystä. Taiteilijanimellään tunnettujen kirjailijoiden kohdalla noudatan seuraavaa käytäntöä: Bashōn kohdalla lukee ks. Matsuo Bashō, josta kohdasta löytyvät bibliografiset tiedot. Käytäntö on sama, jota käytetään julkaisussa ”Japanese Literature in Foreign Languages”.

MIkä siis neuvoksi. Ei auta muu kuin yrittää totutella nimiin ja saada niihin tuntumaa. Se ei tosin aina ole helppoa. Usein on vaikeaa jopa päätellä henkilön sukupuolta nimen perusteella. Yhtenä vihjeenä voidaan mainita, että jos nimen pääte on -ko, on yleensä kyseessä naisen etunimi.

Puhuttelu

Tässä astuvat esiin kulttuurierot. Näihin eroihin on toki saatu tottua kaikkien kulttuurien osalta. Meitä ehkä vierastuttaa, kun ranskalaisten romaanien suomennoksissa rakastavaiset teitittelevät toisiaan. Vastaavasti tuntuu oudolta, kun japanilaisessa koululuokassa opettaja kutsuu pieniäkin oppilaitaan sukunimellä. Sukunimen käyttö ja yleensäkin muodollisempi kielenkäyttö on Japanissa yleisempää kuin esim. tämän päivän Suomessa.

Toisaalta nimien käyttöä myös vältetään ja henkilöihin viitataan usein heidän ammattiansa, arvoansa tai asemaansa ilmaisevalla sanalla. Tämä pätee myös perheenjäseniin. Vain itseä nuorempia sisaruksia voi kutsua etunimellä, itseä vanhempia kutsutaan sanoilla oniisan (isoveli) tai oneesan (isosisko). Vanhempien kutsuminen etunimillä olisi ennenkuulumatonta.

Japanilaiseen nimeen liitetään puhuteltaessa pääte –san (kohteliaassa muodossa –sama). Se voidaan liittää etu- tai sukunimeen. Omaan nimeen sitä ei voi koskaan liittää. Pääte –chan kuvastaa läheistä ja hellyttelevää suhdetta, pääte –kun puolestaan kaverillisuutta. Suomentaja Mayu Saaritsa on kuvannut -san ja -kun -päätteiden aiheuttamaa päänvaivaa blogiartikkelissa Mestarietsivä Peppunen, kysymyksiä kääntäjälle.

Japanissa kielenkäyttö on voimakkaasti sidoksissa ihmisten välisiin suhteisiin ja tilanteisiin. Niinpä se, käyttääkö kirjailija henkilöistään etu- vai sukunimiä, kertoo paljon. Esimerkiksi Haruki Murakamin uusimmassa suomennoksessa Pimeän jälkeen päähenkiö Mari esiintyy aina etunimellä, kun taas hänen kanssaan aikaa viettävä mies on aina Takahashi, vaikka etunimikin on kerran mainittu. (Kaikilta henkilöiltä etunimeä ei edes aina mainita.) Kysyin teoksen kääntäjältä Antti Valkamalta, miten hän koki nimien käytön tässä kirjassa. Hän esitti käsityksenään, että nimien käyttö ilmaisee paitsi kirjan päähenkilön ja muiden henkilöiden välistä suhdetta, myös lukijan ja tarinan henkilöiden sekä kertojaäänen ja henkilöiden suhdetta. Lopputulos lienee kaikkien näiden sekoitus.

Nimet ja kanjit

Kun Japanissa lapsi syntyy, on edessä nimen valinta, niin kuin missä tahansa maassa. Mutta Japanssa ei riitä pelkästään se, miltä nimi kuulostaa, vaan pitää myös ajatella miltä se näyttää ja minkälaisia merkityksiä se mukanaan kuljettaa. Toisin sanoen, millä kanji-merkeillä se kirjoitetaan. Tavoitteena on tietenkin valita merkitykseltään kauniita ja positiivisia kanjeja. Näin ollen nimien kirjoitustavat muodostuvat hyvinkin yksilöllisiksi ja nimen kuullessaan japanilaiset eivät usein itsekään tiedä, millä merkeillä kyseisen nimen haltija nimensä kirjoittaa. Tai vastaavasti, millä tavoin jonkin nimen kanjit luetaan. Niinpä ei ole harvinaista, että nimi joudutaan kirjoittamaan saatavilla olevalle paperilappuselle (jos ei ole käyntikorttia) kirjoitustavan selvittämiseksi. Paperilappusen puuttuessa voi myös nähdä japanilaisen hahmottelevan kanji-merkkiä sormella kämmeneen. (Tämä selventävä toiminta ei tietenkään rajoitu pelkästään nimiin, vaan voi olla tarpeen muulloinkin.)

Nykyisen tietotekniikan aikana ei ole mahdotonta ilmaista näitä seikkoja suomennoksissakaan. Esimerkkinä mainttakoon Raisa Porrasmaan viimeisin suomennos Myrkyllinen liitto, jossa parissakin kohdassa henkilöiden nimiä joudutaan selventämään kanji-merkein seuraavaan tapaan:

”Oletko kuullut nimen Ayane Mita? Se kirjoitetaan näin.” Kishitani kirjoitti vihkoonsaa merkit 三田綾音.

Hanko 判子

Japanilaiset käyttävät virallisissa yhteyksissä nimikirjoituksen sijasta nimileimasinta, hankoa. En tässä paneudu käytäntöön tarkemmin, kerronpahan vain, että ulkomaalainenkin voi Japanissa hankkia itselleen hankon, joko virallisen tai matkamuiston. Pakollista se ei kuitenkaan ole.

Yleensä länsimaiset nimet kirjoitetaan japaniksi katakanalla. Hankoa varten kuitenkin moni etsii nimeään äänteellisesti vastaavat kanji-merkit ja teettää hankon niillä. Minäkin teetin Japanissa asuessani itselleni ”leikkihankon”, mutta sen sijaan, että olisin etsinyt nimeäni äänteellisesti vastaavat kanjit, valitsinkin kanjit, jotka vastasivat nimeni merkitystä. Mitä kuusikko olisi muutakaan kun momibayashi, 樅林, kuusimetsikkö.

Yhteenveto blogin käytännöistä nimien suhteen

Koska nimien käytännöt vaihtelevat paljon, on syytä kussakin tekstissä ilmaista, mikä on käytäntö. Blogin bliografiassa kirjailijat esiintyvät sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä, kirjailijanimellä tunnetut löytyvät sekä kirjailijanimellä että sukunimellä. Blogiteksteissä kirjailijat esiintyvät pääasiassa etunimi-sukunimi -järjestyksessä, lukuun ottamatta klassisia kirjailijoita, jotka esiintyvät useimmiten pelkällä kirjailijanimellä.