Osamu Dazai: Epäkelpo ihmiseksi. Sammakko, 2025. Suom. Saku-Petteri Urpo. 176 s. (Alkuteos: 人間失格, Ningen shikkaku, 1948) Kovakantinen kirja. Arvostelukappale.

Keväällä ilmestyi uusi suomennos Osamu Dazain romaanista Ningen shikkaku nimellä Epäkelpo ihmiseksi, japanista suomentanut Saku-Petteri Urpo. Edellisestä suomennoksesta oli jo kulunut 56 vuotta. Silloin teoksen nimenä oli Ei enää ihminen ja kääntäjä oli Aapo Junkola, käännös tehty Donald Keenen englanninnoksesta.

Kun lukee rinnakkain vanhaa ja uutta suomennosta sekä alkuperäistä japanilaista, huomaa varsin pian, että uusi käännös on ollut paikallaan. Mikään ei kuitenkaan ole mustavalkoista vaan vivahteita löytyy paljon, vaikkapa verrattaessa kunkin kirjan ensimmäistä lausetta (ks. kuvatekstit alla).

On selvää, että Junkolan käännöksessä puhuu Donald Keene. Sen sijaan saattaa ihmetyttää miksi Keene, joka on tuntenut Japanin kulttuurin, sijoittaa Yōzōn lapsuuden perheen syömään PÖYTÄÄN, kun tosiasiassa on kysymys lattialla istumisesta matalien tarjotinpöytien ääressä. Näky on siis aivan toisenlainen. Urpon käännöksessä silmien eteen nousee jo monesta japanilaisesta elokuvastakin tuttu näkymä lattialla istuen ruokailevista ihmisistä.

Keenen valinnalle löytyy kyllä selitys. Eikä tämä pöytä-asia suinkaan ole ainoa esimerkki. Itse asiassa kautta teoksen Keene on surutta amerikkalaistanut japanilaista kulttuuria; kenties siitä syystä, että hän on katsonut tällä tavoin välittävänsä paremmin länsimaisille lukijoille outoja asioita (viitteitä tai selityksiä hänen versiossaan ei ole) kuormittamatta lukijaa oudoilla sanoilla tai asioilla. Toisin sanoen, hän on etsinyt tutun sanan tai asian, joka toisi länsimaiselle lukijalle alkuperäistä vastaavan kokemuksen tai vaikutelman. Aikoinaan tämä oli yleisesti käytetty menettely tekstin kääntämisessä, mutta nykylukija arvostaa enemmän autenttisuutta, oli sitten japanilainen kulttuuri hänelle tuttua tai ei. Ja tuntuuhan se luvalla sanoen hieman koomiselta kun rakugon eli japanilaisen perinteisen tarinankerronnan sijaan Keene/Junkola -versiossa puhutaan ”musikaalin romanttisesta johtoaiheesta”.

Ja autenttisuutta Urpon suomennoksessa on. Esimerkiksi kun päähenkilö ryyppää kaverinsa kanssa, he juovat shōchū-viinaa, eivätkä giniä niin kuin Keene/Junkola -versiossa. Ja jos lukija jää miettimään, että mitä ihmeen viinaa se on, löytyy teoksen lopusta selitysosio japanilaisille sanoille.

Aah, japaninkieliset sanat! Ikuisuuskysymys ja kääntäjän päänsärky. Tästä on jokaisella kääntäjällä oma mielipide eikä yhtä ainoata oikeata ole. Nykyisin käytössä olevia menetelmiä on laidasta laitaan. Yksi keino siis on välttää niitä kokonaan ja käyttää tilalla jotain oman kulttuurin vastaavaa sanaa. Joidenkin sanojen katsotaan olevan jo niin kotoutuneita Suomeen, että ne eivät tarvitse sen paremmin selitystä kuin kursivointiakaan (esim. samurai). Kursivointi on yleinen käytäntö harvinaisempien sanojen kohdalla. Olisi kuitenkin tylyä lukijaa kohtaan jättää ne silleen ja yleiset menetelmät ovatkin joko selittää sana lauseyhteyden kautta esim. seuraavassa lauseessa (toimii joskus varsin hyvin) tai laatia siitä väliviivan kanssa käytettävä yhdyssana, jolloin toinen osa selittää japanilaisen sanan merkityksen ainakin osapuilleen eli saadaan selville onko kysymys juomasta, keksistä vai hyytelöstä tai kenties vaatekappaleesta.

Mielestäni Urpon ratkaisu tässä teoksessa toimii hyvin. Hän on käyttänyt sekä yhdyssanamenetelmää, että ennen kaikkea teoksen lopussa olevaa selitysosiota. Tekstissä ei ole viitteitä, joten lukukokemus ei pirstaloidu, mutta selityksistä näkee kuitenkin mille sivulle ne viittaavat. Näin lukija voi halutessaan syventää käsitystään asioista.

Kuka on Yōzō Ōba?

Dazain elämä ja teokset sekä aikaisemmat suomennokset on blogissa jo käsitelty perusteellisesti, joten ei niistä tässä sen enempää. (elämäkerta ja teokset, suomennokset ) Nyt käsillä oleva teos ilmestyi 1948, noin kuukausi sen jälkeen kun Dazai oli tehnyt kaksoisitsemurhan Tomie Yamazakin kanssa hukuttautumalla Tokion Tamajoen kanavaan. Dazai oli 39 vuotias. On helppoa ajatella, että tämä synkkä teos, joka siis valmistui juuri ennen itsemurhaa, on eräänlainen testamentti. Sen ajatellaan heijastelevan paitsi Dazain oman elämän umpikujaa, myös Japanin sodanjälkeistä näköalattomuutta.

On myös suuri houkutus lukea kirjaa autofiktiona, sillä niin runsaasti siinä on yhtymäkohtia Dazain omaan elämään. On kuitenkin syytä pitää visusti mielessä, että Shūji Tsushima (kirjailijan syntymänimi), Osamu Dazai (kirjailijanimi jonka hän omaksui 24-vuotiaana v. 1933 ) ja Yōzō Ōba (kirjan päähenkilö) ovat kaikki eri persoonia, vaikka heillä onkin paljon yhteistä.

Kirjan rakenne on erikoinen. Sisältö koostuu pääasiassa kolmesta muistiosta (Junkola: muistikirja, alkukieli: 手記), jotka päähenkilö Yōzō Ōba on kirjoittanut. Niihin liittyy kuitenkin kehyskertomus. Kehyskertomuksen kertoja on kirjailija, joka saa muistiot puolisattumoisin käsiinsä baariemännältä, joka oli tuntenut Yōzōn. Nainen oli saanut muistiot nimettömänä postissa kymmenen vuotta aikaisemmin ja antoi ne nyt kirjailijalle mahdolliseksi materiaaliksi. Ne tekivät kirjailijaan niin syvän vaikutuksen, että hän päätti julkaista ne sellaisenaan, vaikkei ollutkaan koskaan tavannut ”nämä muistiot kirjoittanutta mielipuolta”. Kirjan viimeisessä lauseessa baariemäntä kuvaa Yōzōa enkeliksi.

Ensimmäinen muistio kertoo päähenkilön lapsuudesta Pohjois-Japanissa, toinen kuvaa keskikoulun aikaa siellä sekä muuttoa Tokioon lukioon. (Urpon käyttämä termi lukio antaa lähinnä oikean kuvan. Junkola puhuu yliopistosta, sillä Keene on käyttänyt sanaa college. Kirjan lopussa on Urpon selventävä katsaus ajan koululaitokseen ). Eletään 1930-luvun alkupuolta. Tässä vaiheessa Yōzōn elämään tulevat alkoholi ja naiset sekä maanalainen kommunistinen toiminta. Sekä ainainen pula rahasta. Tästä eteenpäin kolmannessa muistiossa kurjuus vain kulminoituu. Jo lapsena ulkopuolisuutta kokenut herkkä poika joutuu toistamiseen tilanteisiin joista ei tunnu olevan ulospääsyä. Hän tuntee jatkuvaa kelpaamattomuutta, näkee syyn aina itsessään, ei puolustaudu, toimii silti itsekkäästi, mutta tuntee myös voimakasta empatiaa; sanalla sanoen: hän kokee olevansa epäkelpo ihmiseksi, koska ei pysty sopeutumaan maailmaan, jonka kokee teennäiseksi ja valheelliseksi. Lapsena selviytymiskeino oli narrin rooli, nuorena aikuisena mm. alkoholi.

Teosta on sanottu mestarilliseksi epätoivon kuvaukseksi. Sen lohduttomuutta kuitenkin lieventävät taiteen ja mielikuvituksen voima sekä Dazain verraton kertojantaito. Se, että kirjaa luetaan laajalti vielä nykyäänkin, johtuu varmaan paljolti siitä, että se on kirjoitettu sensitiivisellä tyylillä, josta lukija voi löytää omat sisäiset mielenliikkeensä.

Käännösten vertailua

Käännösten vertailu on koukuttavaa. Kun Urpon käännöstä lukiessani kohtasin jotain, mikä kiinnitti huomiotani, tarkistin miten asia oli ilmaistu alkuteoksessa japaniksi ja miten Junkola (siis: Keene) oli sen tulkinnut. Ja täytyy myöntää, että lähti vähän lapasesta: oli pakko vilkaista myös kahta muuta englanninnosta. Ningen shikkaku ilmestyi siis 1948 ja Donald Keenen englanninnos No Longer Human kymmenen vuotta myöhemmin 1958. Suomalaiset saivat omansa (Junkola) taas n. kymmennen vuotta myöhemmin, 1969. Sitten olikin jo aika tarjota englanninkieliselle maailmalle alkukielestä käännetty autenttinen ja ajantasainen versio ja niin syntyi Mark Gibeaun käännös A Shameful Life 2018, selkeä irtiotto Keenestä jo nimenkin puolesta. Mutta sitten hieman yllättäen tuli taas uusi käännös englanniksi jo kuuden vuoden kuluttua 2024. Sen teki Juliet Winters Carpenter, joka palasi vanhaan nimeen No Longer Human. Huomattavin ero kahden viimeksimainitun välillä on, että Gibeaun käännös on sanatarkempi kun taas Carpenterin on melko vapaa; ne ovat selvästi erilaiset, mutta paremmuusjärjestykseen niitä ei voi asettaa. Ja viimeisimpänä v. 2025 ilmestyi Saku-Petteri Urpon käännös Epäkelpo ihmiseksi. Käännösten nimet ovat herättäneet polemiikkia. Itse pidän uusimman suomennoksen nimestä, se on täsmällinen käännös japaninkielisestä ja kuvaa mielestäni hyvin päähenkilöä, tai siis hänen käsitystään itsestään.

Jokainen käännös on tulkinta ja siis erilainen kuin muut. On selvää, että käännöksen on toimittava itsenäisenä teoksena ja japanin tapauksessa vain harvalla lukijalla olisi edes mahdollisuutta vertailuun alkukielen kanssa. Junkolan käännös kyllä toimii edelleenkin sangen hyvin itsenäisenä teoksena, mutta vasta vertailu Urpon tarkempaan käännökseen tuo esiin sen puutteet.

Ōba: epäkelpo ihmiseksi, Urpo: kelpo kääntäjäksi

Onko Urpon suomennos luotettava tulkinta alkukielisestä? Sanon ilman muuta että on. Se välittää alkuteoksen sekä sisällön että tyylin suomalaiselle lukijalle. Nyt saame tietää mitä Dazai todella sanoi. Ja millä tavalla hän sen sanoi. Käännös on seikkaperäisempi, monivivahteisempi ja japanilaisempi kuin Junkolan versio. Sitä lukiessa voi todellakin päästä sisään Dazain maailmaan aidolla tavalla.

Dazain virkkeet ovat pitkiä ja polveilevia. Osittain se johtuu myös japanin kielestä, jossa tyypillisessä virkkeessä kerätään määre toisensa perään pääsanan eteen ja vasta lauseen lopussa oleva sana naulitsee virkkeen sisällön. Tällainen virke on käännöksessä melkein pakko pilkkoa useaan osaan. Urpo on pyrkinyt säilyttämään Dazain rönsyilevän tyylin, mutta hänenkin on ollut pako tehdä pilkkomista; ei tosin läheskään siinä määrin kuin muut kääntäjät ovat tehneet. Esimerkki (Urpo s.92-93): Dazain virke on noin sivun mittainen. Junkola/Keene on pilkkonut sen kymmeneksi lauseeksi, Gibeau ja Carpeter kahdeksaksi. Urpo on jakanut saman virkkeen kahdeksi lauseeksi. Hän on siis ollut monin verroin uskollisempi alkukielelle kuin muut, mutta siinä piilee myös vaara, jota hänkään ei ole pystynyt täysin välttämään: tekstistä on paikoin tullut hieman kömpelöä ja jopa vaikeaselkoista. Vaikka suomen kieli salliikin esim. englantia paremmin japanin kielen rakenteen kopioimisen, ei se voi olla itsetarkoitus.

Urpo siis noudattaa paremmin Dazain lauseen alkuperäistä rytmiä, mutta innostuu joskus maalailemaan sanoilla kohdissa, joissa alkukielessä on käytetty yksinkertaista sanaa. Japanin kielessä monimutkaisissa lauseissakin säilyy tietty pelkistyneisyys kuvailevuuden sijasta. Useimmiten Urpon maalailevuus kuitenkin elävöittää kerrontaa ja puoltaa paikkaansa.

Yleisesti Urpon suomennosta leimaa tarkkuus, huolellisuus ja kekseliäisyys. Joitain poikkeuksia kuitenkin löytyy. Horikin äidin tarjoilema keitto on Urpon suomennoksessa papuketto riisikakkujen kera. Tämä on mielestäni liian yleinen ilmaus nyky-Suomessa. Kyseessä on oshiruko, makea papukeitto, jonka päällä on mochia. Mochi (餠) on kyllä riisikakku, mutta se on jo sanana Suomessakin käytetty ja niin keskeinen ruoka Japanissa, että ansaitsee tulla kutsutuksi omalla nimellään.

Kaikista Urpon sanavalinnoista en välttämättä ole samaa mieltä. Jotkut asiat voivat toki olla makuasioitakin, mutta tietyt suomen kielen sanonnat ainakin olisi hyvä esittää vakiintuneessa muodossaan: mustaa valkoisella (eikä mustaa paperilla) ja kurkun kostuketta (eikä kielen kostuketta). Valitettavaa, että myös aivan liian laajalle levinnyt teitittelyvirhe (teitittelyn yhteydessä käytetty monikon toisen persoonan verbimuoto) on pujahtanut tähänkin kirjaan.

Oman haasteensa kääntäjälle antavat japanilaiseen kulttuuriin juurtuneet termit, joiden sisältö on laaja. Tällainen on esimerkiksi uchi to soto (内と外 ), sanamukaisesti sisä/ulko. Tämä latautunut käsite leikkaa läpi koko japanilaisen yhteiskunnan ja ajattelun. Uchi tarkoittaa sisäpuolta, omaa sisäryhmää ja soto vastaavasti kaikkea mikä jää sen ulkopuolelle. Tällä ajattelulla on laajat heijastukset käytökseen ja kielenkäyttöön. Urpon käännöksessä (s. 104) tämä ei oikein hyvin tule esille, mutta ei välttämättä muissakaan käännöksissä. Gibeau on kääntäjistä ainoa, joka on tuonut esille sen miten käsite liittyy ihmissuhteisiin.

Olen kirjoituksessani kiinnittänyt paljon huomiota yksityiskohtiin. Toivottavasti siitä ei synny väärää kuvaa. Kokonaisuudesta voi sanoa, että Urpon käännöksen puutteet ovat pieniä verrattuna sen ansioihin. Sen vahvuuksia ovat uskollisuus alkutekstille sekä kekseliäisyys, tarkkuus ja ilmaisevuus sanavalinnoissa. Yleensäkin käännöstyön suurimpia haasteita lienee, miten toteuttaa samanaikaisesti sekä uskollisuus että irtiotto alkutekstin suhteen. Tulevissa käännöksissä voisi ehkä toivoa vapautuneempaa otetta suomen kieleen, jolloin tekstin luettavuus ja nautittavuus pääsisivät vielä enemmän oikeuksiinsa.