Ennen minä-osuutta aloitan määrittelemällä toisen otsikon käsitteistä eli mangan. Japanin ulkopuolella manga-sanalla viitataan nimenomaan japanilaiseen sarjakuvaan, kun taas Japanissa sana tarkoittaa mitä tahansa sarjakuvaa. Siitä, millä tavalla termiä pitäisi käyttää, on keskustelu paljon ja keskustellaan yhä. Onko se vain japanilaisen tekemää sarjakuvaa, jokin tietty piirrostyyli, tietynlaista sisältöä vai jotain muuta? Vaikka ”mangatyylistä” puhutaan melko usein, tyyli on hankala määrittelykeino ja sisältö täysin mahdoton, sillä molemmissa on suurta vaihtelua. (Mangassa yleisistä visuaalisista piirteistä kiinnostuneita kehotan kuuntelemaan Mangakartta-podcastin jakson 98: Miksi kaikki manga näyttää samalta? Sen verran spoilaan, että tuo kysymys on paljolti kompa.)

Paras riittävän yksinkertainen määritelmä, johon olen törmännyt, on se, että manga on japanilaisia varten japaniksi tehtyä sarjakuvaa. Se on siis tuotettu japanilaisen kustannusbisneksen ja markkinoiden lainalaisuuksien, historian ja trendien vaikutuspiirissä. Tämän määritelmän etuna on mm. se, että mangasta ei tule jotakin etnonationalistista projektia, johon osallistuakseen on oltava Tosi Japanilainen (mitä se sitten lieneekään). Myös ulkomaalaisen piirtämä sarjakuva on aitoa mangaa, kun hän piirtää sitä noissa puitteissa. Samalla määritelmä antaa riittävän selkeät rajat ja näin mahdollistaa sen, että mangasta voidaan puhua omana ilmiönään.

No niin, sitten minuun. Luen paljon mangaa sekä työn takia että silkaksi huviksi. En silti katso olevani varsinainen mangaharrastaja vaan vain pitäväni sarjakuvista (vaikka juuri japanilaisella sarjakuvalla onkin erityispaikka sydämessäni). Tämä johtuu siitä, että en aloittanut mangaa jonain eksoottisena erityislajina.

Vietin valtaosan lapsuudestani ja osan nuoruudestani, kaikkiaan noin 14 vuotta, Japanissa. Vanhempani olivat siellä lähetystyössä. Animea eli japanilaisia animaatioita katsoin totta kai jo ennen kuin osasin lukea. En käynyt japanilaista koulua, joten opin ensiksi lukemaan suomeksi. Suomenkielisten sarjakuvien saatavuus oli varsin rajallista, mutta niitä silti oli, koska perhetutut ja muut Suomesta lähettivät niitä meitä lapsia varten. Ja jotain toimme itsekin, kun Suomessa vierailimme. Aku Ankka, Tintti, Asterix, Mustanaamio… Kaikki klassikot ja paljon nykyään jo unhoon jäänyttä. Varsinaiset kirjatkin tulivat pian mukaan, mutta sarjakuvat kulkivat aina rinnalla.

Jossain vaiheessa, kun japanintaitoni oli riittävä (ja kun vanhat lukemistot oli käyty ties kuinka moneen kertaan läpi), ryhdyin tutustumaan myös japaninkieliseen sarjakuvaan. Sitä julkaistiin paksuina lehtinä, joista jotkut ilmestyivät kerran viikossa. Lehdessä oli sitten yksi luku monesta eri sarjasta. Kun suosikkisarja löytyi, minä ja veljeni ostimme mahdollisuuksien mukaan lehtiä säännöllisesti. Lukijoiden suosimat sarjat julkaistiin onneksi myös erillisinä, pokkarimuodossa, ja niitäkin ryhdyimme keräämään. Taskurahaa ei aina ollut ylen määrin, mutta onneksi sarjakuvat olivat ja ovat Japanissa selvästi halvempia kuin Suomessa. Painosmäärät kun ovat tymäkästi suurempia siellä. Yksi suosikeistamme oli Dragon Ball.

Ura mangan parissa

Kun palasin asumaan Suomeen vuonna 1989, mangaa oli tarjolla varsin vähän. Ensisijaisesti piti tyytyä oman kokoelman uudelleenlukemiseen. Siksi luin lähinnä länsimaista sarjakuvaa ja satunnaisesti, kun tilaisuus tuli, mangaa. Suhteeni siihen olisi ehkä pysynyt tällaisella innokkaan mutta hyvin satunnaisen lukijan tasolla, jos veljeni ei olisi sattunut vuonna 2002 huomaamaan ilmoitusta, jolla Kustannus Oy Kolibri haki japanilaisen sarjakuvan kääntäjää. Opiskelin tuolloin Helsingin yliopistossa, ja hauskalta kuulostava sivutyö kiinnosti. Kilpailua ei tainnut pahemmin olla. Kävimme yhdessä kustantajan juttusilla, teimme lyhyet käännösnäytteet ja pääsimme pian Dragon Ballia eli lapsuuden suosikkisarjaa suomentamaan.

Kolibri perusti pian mangalle oman julkaisulinjan nimeltä Sangatsu Manga. (Nimi oli sanaleikki. Kolibri oli Kustannusosakeyhtiö Tammen omistama lastenkirjafirma, ja Tammella oli siihen aikaan myös julkaisulinja nimeltä Helmi. Sangatsu taas on japania ja tarkoittaa kolmatta kuukautta eli maaliskuuta. Eli tammi, helmi, maalis.) Sain suomennettavaksi myös sarjat One Piece ja Tokyo Mew Mew. Lisäksi ryhdyin kääntämään toiselle kustantajalle, Egmontille, Inuyashaa. Kohta minut kuitenkin värvättiin ihan vakitöihin Kolibriin, mangasta vastaavaksi kustannustoimittajaksi, sittemmin toimituspäälliköksi. Tammikuusta 2006 maaliskuuhun 2023 saakka tein mangahommia samalle firmalle, joskin työnantajan nimi vaihtui välillä. (Kolibri sulautettiin Tammeen, josta sittemmin tuli osa Bonnier Kirjat Oy:tä, joka on nykyään nimeltään Werner Söderström Osakeyhtiö).

Työhöni kuului lähes kaikkea kustantamiseen liittyvää uusien sarjojen etsimisestä ja tarjousten tekemisestä kääntämiseen ja valmiiden kirjojen myymiseen erilaisissa tapahtumissa. Työ oli siis varsin monipuolista. Muutamaa vuotta lukuun ottamatta olin firman ainoa vain mangan parissa työskentelevä henkilö. Työllistimme kyllä useita freelancereita ja pienyrittäjiä taittajina, kääntäjinä sekä toimittajina.

Vuonna 2023 Werner Söderström luopui mangan julkaisemisesta. Jatkuvien ja jo julkaistujen sarjojen oikeuksia siirrettiin japanilaisten kustantajien luvalla H-Town Oy:lle. H-Town, jolle nyt työskentelen, on varsinaisesti lehtitalo. Se on vuodesta 2005 saakka kustantanut Anime-lehteä, tällä hetkellä ainoaa suomenkielistä japanilaiseen populaarikulttuuriin keskittyvää julkaisua. Työni jatkuu paljolti samanlaisena kuin ennenkin.

Periaatteessa luen yhä kaikenlaista sarjakuvaa alkuperästä riippumatta. Käytännössä silti käsissäni on melko harvoin muuta kuin mangaa. Tätä nykyä sitä saa alkukielisenäkin helposti luettavakseen myös Suomessa, ja sen visuaalinen maailma ja tarinat kiehtovat aina vain. Tarjonta on valtavaa niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Sarjakuva on Japanissa yksi valtamedioista ja sitä kulutetaan paljon. Siksi markkinat yli 120 miljoonan asukkaan maassa ovat melkoiset. Koska lukevaa yleisöä riittää, mangaa voidaan suunnata myös suhteellisen pienille kohderyhmille kuten vaikkapa juna- ja rautatieharrastajille tai kaukaisen Suomen tarkka-ampujalegenda Simo Häyhästä kiinnostuneille.

Minä suomentajana

En ole opiskellut kääntämistä tai virallisesti edes japania. Kävin Japanissa suomalaista koulua, jossa oli muiden oppiaineiden ohella suunnilleen yksi japanintunti viikossa. Kieltä opin ihan vain maassa asumalla, ja samalla kulttuuri tuli varsin tutuksi. Katsonkin kulttuurin tarkastelun sekä sisältä että ulkoa päin olevan suurimpia vahvuuksiani suomentajana. Kieli ja kulttuuri nivoutuvat yhteen, eikä toista voi ymmärtää hyvin ilman toista. Käännösopinnoista olisi varmasti ollut hyötyä etenkin uran alussa, mutta työssäkin oppi. Toisaalta omien käännösten analysoiminen lienee hankalampaa ilman opintojen tarjoamia käsitteellisiä työkaluja. En aina osaa avata ja perustella käännösratkaisujani samalla tavoin kuin alaa opiskelleet. Tai ehkä olisi osuvampaa sanoa, että monet kysymykset, joita käännöstiedettä opiskellut esittää itselleen jotakin tekstiä kääntäessään, eivät välttämättä nouse mieleeni lainkaan. Luotan kyllä omaan ammattitaitooni, mutta usein teen ratkaisuja enemmän intuitiivisesti, ”kielivaiston” varassa, kuin tietoisesti harkiten.

Olen nyt suomentanut reilut kaksi- ja puolisataa mangapokkaria. Romaanikäännöksiä olen tehnyt viisi: Yōko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja sekä Haruki Murakamin Tanssi tanssi tanssi, Pimeän jälkeen, Vieterilintukronikka sekä syksyllä 2024 ilmestyvä Kaupunki ja sen epävakaa muuri. Ynnä Murakamin novellikokoelman Ensimmäinen persoona. Muut kuin mangasuomennokset tuovat arkityöhöni vaihtelua. Totta puhuen aluksi jotenkin vaistomaisesti oletin, että romaanit ovat mangaa vaikeampi laji. No, eroja kyllä on. Kun ei ole kuvia, on itse enemmän mietittävä sitä, miltä maisemat, objektit ym. näyttävät, jotta voi valita oikeat sanat suomenkieliseen tekstiin. Toisaalta kuvattomuus myös tuo vapautta, sillä sarjakuvaa kääntäessä on koko ajan pidettävä huolta siitä, että teksti ja kuvat ovat sopusoinnussa niin sisällön kuin sijoittelunkin kannalta. Tätä nykyä ajattelen, että olennaista vaikeuseroa ei ole, mutta sarjakuvista romaaneihin siirtyminen on ehkä helpompi operaatio kuin romaaneista sarjakuviin. Sarjakuvissa kun on enemmän rajoituksia. Suurin niistä on tekstin pituus: Käännöksen on yleensä mahduttava juuri tiettyyn puhekuplaan tai muuhun tekstielementtiin. Romaanissa ei tällaista vaatimusta ole. Lause voi hyvin jatkua yhdeltä sivulta toiselle, eikä sivumäärä ole ennalta lukkoon lyöty.

---

…