Osamu Dazai: Merenneito ja muita novelleja. Mala Fide, 2023. Suom. Pekka Masonen. 170 s. Pehmeäkantinen kirja.

Kesän kynnyksellä saatiin iloinen yllätys: toukokuussa ilmestyi omakustanteena Osamu Dazain (太宰治 1909–1948) 10 novellin kokoelma Pekka Masosen suomennoksena. Novellit sijoittuvat vuosille 1939–1948 ja ne esiintyvät kronologisessa järjestyksessä. Ne eivät perustu valmiiseen kokoelmaan, vaan kääntäjä on valinnut ne oman mieltymyksensä mukaan.

Tähän asti Dazai on ollut tunnettu Suomessa lähinnä kahden romaaninsa ansiosta: Shayō, Laskeva aurinko, suom. Kyllikki Härkäpää 1965 ja Ningen shikkaku, Ei enää ihminen, suom. Aapo Junkola 1969. Nämä molemmat sijoittuvat Dazain elämän epätoivoiseen loppupäähän, vain vähän ennen hänen itsemurhaansa, joka tapahtui 1948. Se oli hänen elämänsä aikana jo viides yritys, joka lopulta toteutui.

Näiden teosten perusteella kuva Dazaista ihmisenä ja kirjailijana on synkkä. Kuvaa keventää vuonna 1996 Kai Niemisen suomentama Tsugaru. Kulkija käy kotona. Se on eräänlainen matkakirja ja tunnelmaltaan valoisampi.

Lisäksi Dazailta on suomennettu pari novellia. Näihin ja muihin aikaisempiin suomennoksiin palaan tulevassa blogikirjoituksessa, mutta nyt on aika puhua uudesta novellikokoelmasta.

Novelli oli nimenomaan Dazaille ominaisin tapa kirjoittaa. Siinä hän oli parhaimmillaan; ei ole liioiteltua kutsua häntä novellin mestariksi. Siksi voidaankin sanoa, että uusi suomennoskokoelma täyttää aukon.

Dazai kirjoitti novelleja ja kertomuksia läpi koko elämänsä. Niitä julkaistiin usein ainakin ensin kirjallisissa aikakauslehdissä, mutta myös kokoelmina. Hän on armoitettu kertoja, joka on sanonut työnsä päämäärän olevan viihdyttää lukijoitaan hyvällä kirjallisuudella. Usein hän rakentaa mestarilliset kertomuksensa jonkin aiheen tai yksittäisen tapauksen ympärille, mutta pohjimmiltaan ne kaikki kertovat hänestä itsestään, suoraan tai välillisesti. Hänen teoksiaan onkin joskus moitittu liian itsekeskeisiksi.

Syytös on kohtuuton. Vaikka hän käyttääkin kertomustensa aineistona oman elämänsä tapahtumia, hän pystyy kirjoittamaan kipeistäkin asioista itseironisella ja etäännyttävällä otteella. Sensitiivisyytensä vuoksi hän kokee elämän absurdina ja pystyy kirjoittamaan siitä henkilökohtaisella ja intiimillä tavalla, joka tekee lukijalle samastumisen mahdolliseksi. Hän kirjoittaa asioista, joista muut ehkä vaikenevat, tavalla joka koskettaa ihmisiä. Hän muuttaa henkilökohtaisen taiteeksi. Parhaimillaan hän on sekä liikuttava että hauska, sekä kerskaileva että itseään väheksyvä, sekä syvästi kärsivä että kauneutta ja iloa etsivä ja aina kiinnostava.

Käsillä olevan teoksen kymmenestä novellista vain kaksi on kirjoitettu muussa kuin minämuodossa. Minämuotoisista novelleista jotkut ovat täysin omaelämäkerrallisia ja loputkin kertovat selkeästi Dazaista itsestään. Yhden novellin (Lumisen yön tarina) minäkertoja on nainen, mutta siinäkin Dazai itse on yhtenä henkilönä, hän ikäänkuin kuvaa itseään toisen ihmisen silmin ja sanoin.

Kokoelmassa ei esiinny Dazain elämäkertaa (kääntäjä viittaa Kai Niemisen Tsugaru-teoksen yhteydessä olevaan elämäkertaan), mutta kronologisessa järjestyksessä olevien novellien runsaista selitysosioista lukija pääsee aika pitkälle perille Dazain elämän keskeisistä tapahtumista.

Ensimmäinen novelli En juksannut kuvaa oletettavasti hänen tuntojaan syksyllä 1937 hänen erottuaan ensimmäisestä vaimostaan kesäkuussa. Eroa oli edeltänyt vaimon uskottomuuden paljastuminen ja kaksoisitsemurhan epäonnistuminen. Tosin koko avioliitto tämän entisen geisha-oppilaan kanssa oli ollut epävirallinen.

Toinen novelli Sata näkymää Fuji-vuorelle sisältää ehkä eniten omaelämäkerrallisia aineksia. Se kuvaa minäkertoja-kirjailijan elämää syksyllä 1938, syyskuusta marraskuuhun, jolloin hän asui Misakan solassa olevassa majatalossa tarkoituksenaan keskittyä romaanin kirjoittamiseen. Solasta avautui näkymä Fujin pohjoiselle rinteelle ja viha-rakkaus suhde tähän Japanin kuuluisimpaan vuoreen näytteleekin keskeistä roolia kertomuksessa. Fuji-vuori, tuo joka turistin tuntema ”pateettisen näköinen kolmio” näyttäytyy kirjailijalle milloin rahvaanomaisena, milloin loistavan kauniina.

Minulle on tärkeintä tavoittaa nopeasti se, mikä on yksinkertaista ja luonnollista, ja saada ajatukseni siirrettyä heti sellaisinaan paperille. Siksi näin Fujin alituisesti eri tavalla.

Joskus kirjailija sai vierailijoita majataloon. He kutsuivat häntä kunnioittavasti senseiksi. Omasta mielestään hän ei ansainnut tuota kunnioittavaa puhuttelua.

Oppineisuuteni on turhaa. Olen lahjaton. Kehoni on kurjassa kunnossa ja sydämeni tyhjä. Vain se, että olen kärsinyt elämässäni riittävän paljon, antoi mielestäni minulle oikeuden hyväksyä heidän tapansa puhutella minua senseinä. Kärsimys on ainoa saavutukseni, josta voin vielä pitää kiinni. Enkä aio koskaan luopua siitä.

Kyllä Dazaille oli tähän mennessä ehtinytkin kertyä kärsimyksiä riittämiin yhden ihmisen osalle. Takana oli kolme itsemurhayritystä, yksi avioero, poliisikuulusteluja, erottaminen perheestä, potkut yliopistosta, yleinen paheksunta ja arvostuksen puute, sairauksia, lääkeriippuvuus, mielisairaala.

Vain kirjoittaminen toi hänelle lohtua, mutta ”siihen liittyvät muut asiat, kuten ahdistukseni maailman ja taiteen tilasta sekä huoleni kirjallisuuden tulevaisuudesta ja alituinen ´uudistuminen´saivat minut kirjaimellisesti vääntelehtimään tuskasta.”

Nyt hän oli vedenjakajalla. Edessä oli parempia aikoja, esimerkiksi uusi, tällä kertaa virallinen avioliitto, joka kesti melko kauan ja oli ilmeisesti ajoittain onnellinenkin. Myös kirjoittamisessa alkoi tuottelias kausi ja tämän kauden kirjoissa puhuu valoisa ja humoristinen Dazai.

Novelli Muotitietoinen kuvaa vuotta 1941. Maailmantilanne oli jo synkkä, mutta tämä novelli on humoristinen kertomus vaatteiden vaikutuksesta kantajiinsa. Toki siinä muistellaan vanhoja ja mennään Japanin historiaankin, mutta yleinen tunnelma on hauska. Lumisen yön tarina, joka vie meidät talveen 1944, on pienimuotoinen perhetarina, mutta Aamuhämärä-novellissa ollaan keskellä sotatapahtumia.

Novellin nimi viittaa aamuun 6.7.1945, jolloin Dazai perheineen, vaimo ja kaksi lasta, oli viettänyt yön pellolla yhdellä futonilla toisen ollessa peittona. Siinä kaikki mitä he olivat saaneet pelastettua pommitukselta talossa jossa he silloin asuivat. Se oli Dazain vaimon siskon talo Kōfussa, jonne Dazai perheineen oli muuttanut kolmisen kuukautta aikaisemmin Tokion kodin vaurioiduttua pommituksissa. Nyt Kōfu paloi maan tasalle.

Seuraava suunnitelma oli matkata pohjoiseen, vanhaan kotikaupunkiin, veljen ”kuokkavieraaksi”. Oleskelu venyi yli vuoden mittaiseksi; perhe palasi Tokioon marraskuussa 1946. Tuolle ajalle sijoittuu novellissa Elinvoima kerrottu episodi, jossa keskeisenä on minäkertojan alkoholiriippuvuus.

Kokoeman viimeinen novelli, Komeita jätkiä ja sätkiä, sijoittuu joulun aikaan 1947 ja perustuu tositapahtumiin. Sodan kauhut olivat takana, mutta niiden jättämä jälki ja Japanin sodanjälkeinen kehitys masensivat Dazaita.

Taisteluni. Jos kuvailisin sitä vain yhdellä sanalla, se on taistelua vanhoillisuutta vastaan; latteutta ja tavanomaisuutta vastaan; valheellista kunniallisuuden teeskentelyä vastaan; pikkusieluisuutta ja pikkumaisia ihmisiä vastaan. […] Ja nyt , yksinäisenä ja alkoholista riippuvaisena, olen tuhon partaalla.

Lisäksi hänen henkilökohtainen elämäntilanteensa oli vuonna 1947 äärettömän sekava ja epätoivoinen. Alati heikkenevän terveyden lisäksi ihmissuhdekuviot olivat toivottoman monimutkaiset. Avioliiton kolmas lapsi oli syntynyt maaliskuussa ja avioliiton ulkopuolinen lapsi marraskuussa. Lisäksi kuvioissa oli kolmaskin nainen, johon Dazai oli tutustunut maaliskuussa. Tämä nainen oli se, jonka kanssa Dazai teki kaksoisitsemurhan hukuttautumalla 13.6.1948. Hän kirjoitti loppuun asti. Työpöydälle jäi keskeneräinen teos.

Dazain naissuhteet hätkähdyttävät. Suomentaja onkin pohtinut tilannetta selitysosiossa. ”Voimmeko erottaa taiteessa…tekijän ja hänen teoksensa? Jos tekijä on ihmisenä inhottava, ovatko hänen teoksensa yhtä inhottavia, ja siksi ne on poistettava? Vai myönnetäänkö ´neroille´ enemmän vapauksia kun rahvaan edustajille…” Jatkaisin kysymystä: missä määrin tulee ottaa huomioon, että taideteokset ovat eri ajan ja eri kulttuurin tuotteita, joita ei pidä arvostella pelkästään nykyhetken kriteerein?

On mielenkiintoista, että kokoelman ensimmäinen ja viimeinen novelli sijoittuvat Uenon puistoon. Ja että jo sodan jälkeen puisto oli kodittomien tyyssijana, rooli jonka se on taas saanut viime aikoina. Tästä kertoo tänä vuonna ilmestyvä Miri Yūn romaani Uenon asema, jonka suomentaja on Raisa Porrasmaa.

Merenneito-kokoelmassa on kaksi novellia, jotka eivät perustu Dazain omiin elämänvaiheisiin. Ne ovat Juokse, Moeros! sekä Merenneito. Edellinen perustuu Schillerin balladiin ja jälkimmäinen Ihara Saikakun tarinaan. Mutta Dazain käsissä tarinat tietenkin saavat aivan omanlaistansa särmää ja löytääpä Dazainsa tunteva lukija sieltä yhtymäkohtia kirjailijan ajatteluun ja elämäänkin.

Suomennoksesta

Teoksen suomentaja Pekka Masonen on kirjoittaja ja tutkija, joka on julkaissut omakustanteista kirjallisuutta monelta alalta. Novelleista kaksi (Sata näkymää Fuji-vuorelle ja Komeita jätkiä ja sätkiä) on julkaistu jo aiemmin (Ajatuksen loppu. Zen ja tyhjästä puhumisen taito. Pekka Masonen, Mala Fide, 2019). Masonen kertoo Merenneito-kokoelman esipuheessa, että aiemmat käännökset eivät herättäneet toivottua huomiota ja siksi hän nyt haluaakin julkaista kokonaisen kokoelman Dazaita, koska pitää tämän tuotantoa tärkeänä.

Hän ei kuitenkaan halua ”kilpailla” vakiintuneiden japanilaisen kirjallisuuden suomentajien kanssa, vaan vähättelee omia käännöksiään kertoen, että ne on luotu käyttäen rinnakkain japanilaisia alkutekstejä ja länsimaisia käännöksiä. Hän kutsuu niitä kömpelöiksi ja epätarkoiksi, impression kaltaisiksi. Hän myös sanoo työtapansa muistuttavan Tuomas Anhavan työtapaa, joka loi käännöksensä erikielisiä käännöksiä vertaillen.

Suomentaja manitsee humoristisesti, että hän on ”kustantajansa vaatimuksesta” liittänyt kaikkiin novelleihn ”pompöösin pedanttiset selitykset”. Joka novellin perässä olevat selitykset ovatkin teokselle leimaa-antavat. Monet niistä ovat kuin tarinoita itsessään. Niiden sisältämä tietomäärä on valtava ja valaisee laaja-alaisesti niin Dazain elämää ja tuotantoa kuin Japanin historiaa ja kulttuuria laajemminkin. Pidin siitä, että niihin on mukavasti ripoteltu kanji-merkkejä!

Eri asia on (ja ehkä myös makuasia), miten näin seikkaperäiset selitykset toimivat kaunokirjallisuuden kokonaisuuden kannalta. Eksyykö lukija niihin? Suositukseni onkin, että lukija ensin lukisi novellin katsomatta selityksiä, vain nauttien ja sitten lukisi uudelleen selitysten kera. Ja vaikka kolmannenkin kerran. Tämä lukutapa sopisi Dazain novelleille muutenkin hyvin, sillä ne paljastavat mielestäni koko hienoutensa vasta useammalla lukemisella. Ensi lukemisella novellit saattavat vaikuttaa vain sujuvasti soljuvalta tajunnanvirralta, mutta toinen lukeminen läpivalaisee tekstin ja paljastaa sen arkkitehtonisen rakenteen. Näin ainakin minulle kävi… Toki jokainen on vapaa valitsemaan oman lukutapansa…

Sanoin ”lukemisesta nauttien” ja siihen nämä suomennokset kyllä antavat hyvät mahdollisuudet. Teksi on sujuvan mukaansatempaavaa ja voisin kyllä kuvitella kuulevani siinä Dazain äänen. Dazain tyylistä on sanottu, että se on puhekielisen suoraa, mutta silti sanojen käytön taituruudesta johtuen erittäin taiteellista. Mielestäni nämä kvaliteetit välittyvät käännöksissä.

Pientä huomautettavaakin toki aina löytyy. Joidenkin novellien nimet on mielestäni käännetty liian vapaasti ja lennokkaasti. Lisäksi jossain kohdin tuntuu hieman siltä, että aito japanilaisuuden tuntemus korvautuu taustatietojen vyöryllä, jolloin tavoiteltu vaikutelma hajoaa. Pieni esimerkki. Novellissa Muotitetoinen (mielestäni parempi otsikko olisi esimerkiksi Vaatteista tai Mitä vaatteisiin tulee) luonnehditaan kimonon väriä sanalla yōkan-iro, yōkanin värinen. Masonen suomentaa sen väriksi, joka muistuttaa rusehtavaa paputahnaa. Rusehtava osuu oikeaan, (vaikka punertava olisi ehkä parempi), mutta paputahnan sijasta pitää sanoa papuhyytelöä. Yōkan on japanilainen makeishyytelö, joka on tehty punaisesta adsukipavusta, agarista ja sokerista ja syödään viipaleiksi leikattuna.

Muutamia kauneusvirheitä. Kaunokirjalliseen tekstiin ei voi ympätä selityksiä, vaan ne on joko käännettävä tai laitettava erillisiin selityksiin. Yksi esimerkki. ”Jos itse olisin shakun [n. 30cm] pidempi…” Tällaisissa kohdissa olisi paras käyttää selitysviitettä, jossa merkitys ilmaistaan.

Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että käännöskokoelma puoltaa paikkaansa. Suomentaja on todennut, että tämän teoksen ei ole tarkoitus vahvistaa Dazain ”dekadenttia” jälkimainetta, joka on joskus ollut liiankin tiukassa. Teos onnistuukin hyvin tuomaan esille kiinnostavan ja monipuolisen Dazain ja paljon taustatietoa. Dazai on löytänyt puolestapuhujansa ja kääntäjänsä.