Osamu Dazai: Narrin kukkia. Sammakko, 2026. Suom. Saku-Petteri Urpo. 117 s. (Alkuteos: 道化の華, Dōke no hana, 1935) Kovakantinen kirja. Arvostelukappale.
Osamu Dazai: Koulutyttö. Mala Fide, 2026. Suom. Pekka Masonen. 122 s. (Alkuteos: 女生徒, Joseito, 1939) Pehmeäkantinen kirja. Arvostelukappale.
On tullut tavaksi jakaa Dazain (1909–1948) elämä ja tuotanto kolmeen jaksoon: 1. hullut vuodet (1933–1937), 2. seesteinen kausi (1938–1945) ja 3. synkät vuodet (1946–1948). (Termit minun, saa olla eri mieltä) Mainittakoon tässä yhteydessä. että niin Dazain kuin monen muunkin japanilaisen kirjailijan tapauksessa raja novellin ja pienoisromaanin välillä on häilyvä. Sivumäärän perusteella kutsun nyt suomennettuja teoksia pienoisromaaneiksi, vaikka jatkossa saatankin puhua niistä novelleina. On siis kyse eräänlaisesta lyhytproosasta.
Tämä lyhytproosa näytteleekin Dazain koko tuotannossa tärkeätä roolia. Hän julkaisi kaikkian n. 200 novellia ja ne edustavat monia eri tyylilajeja. Ensimmäinen novelli Juna ilmestyi vuonna 1933, samana vuonna jolloin hän omaksui kirjailijanimen Dazai Osamu. Runsas novellituotanto jatkui ja kului n. kahdeksan vuotta ennen kuin hän julkaisi ensimmäisen täysmittaisen romaanin. Silloin hän elikin jo ns. seesteistä kauttaan.
Useat aloittavat Dazaihin tutustumisen hyppäämällä suoraan syvään päätyyn eli lukemalla teoksen Epäkelpo ihmiseksi (Ei enää ihminen, No longer human, Ningen shikkaku, 人間失格) ja muodostavat käsityksensä kirjailijasta sen perusteella. Osittain se varmaan johtuu teoksen kulttimaineesta, mutta voi johtua siitäkin, että novelleja (tai muita romaaneja) ei ole ollut saatavilla.
Muutamia novelleja oli suomennettu jo aiemmin (ks. bibliografia), mutta vasta Pekka Masosen suomentamat novellikokoelmat (Merenneito 2023, Erinomainen emäntä 2024 ja Yllätysvieras 2025) ovat ratkaisevasti parantaneet tilannetta suomeksi lukevien kohdalla. Jokainen kokoelma sisältää novelleja Dazain kaikilta kausilta, antaen hyvän läpileikkauksen hänen tuotannostaan. Sitä paitsi Masosen omakustanteet ovat kaunokirjallisen tekstin lisäksi melkoisia tietopaketteja, joten ne auttavat varsin hyvin Dazain elämän ja tuotannon hahmottamisessa.
Novelleja englanniksi
Englanninkielisen lukijakunnan tilanne on ollut kutakuinkin samanlainen. Ningen shikkaku saatiin englanniksi ensimmäistä kertaa 1958 Donald Keenen (1922–2019) käännöksenä, mutta ensimmäinen novellikokoelma ilmestyi vasta 1983. Se oli englantilaisen James O´Brienin (s. 1936) Selected Stories and Sketches. Yksittäisiä novelleja oli toki ilmestynyt jo ennen sitä.
Seuraava tunnettu novellikokoelma, Self-Portraits, ilmestyi 1991. Sen kääntäjä oli amerikkalainen Ralph McCarthy (s. 1950) ja hän kääntää Dazain novelleja edelleen. Näistä mainittakoon 2025 ilmestynyt kokoelma No one knows. Se sisältää 14 novellia, joissa kertoja on nainen. Näihin kuuluvat myös Joseito (Koulutyttö) ja Chiyojo (sisältyy myös Masosen kirjaan Koulutyttö).
Nuoremman polven Dazai-kääntäjistä mainittakoon Sam Bett, joka korostaa erityisesti Dazain humoristista puolta ja on suomentanut mm. The Flowers of Buffoonery (Narrin kukkia) sekä David Boyd, jolta on 2027 tulossa jälleen yksi No Longer Human.
Erityismaininnan ansaitsee vuonna 2025 ilmestynyt kolmen tarinan kokoelma Retrograde (Gyakkō), jonka on luonut englanniksi omintakeisella kielellä Leo Elizabeth Takada. Niminovelli kuuluu Dazain varhaistuotantoon (1935) ja kertoo päähenkilön tarinan käänteisessä järjestyksessä alkaen kuolinvuoteelta ja edeten nuoruuteen. Eli juuri niin kuin Dazaita on luettu: retrograde eli taaksepäin kulkien. Eräässä tämän kokoelman arviossa pohditaankin sitä, miten toisenlainen kuva Dazaista olisi voinut syntyä, jos Ningen shikkakun sijasta olisikin lähdetty liikkeelle näistä varhaisista novelleista, joissa kirjailijan tulevat teemat ovat jo alullaan. Olisiko silloin ollut helpompi ymmärtää kirjailijan kehityskaari, hänen huumorinsa ja herkkyytensä, aistia hänen naurunsa ja hengityksensä.
Narrin kukkia
Dazai on tunnettu lukuisista itsemurhayrityksistään, joista tiedot ovat kuitenkin häilyviä. Järjestyksessä toinen yritys tapahtui Kamakurassa 1930. Kyseessä oli rakastavaisten kaksoisitsemurha (shinjū, 心中), jossa toisena osapuolena oli ginzalainen baarityttö Shimeko Tanabe. Tyttö kuoli, Dazai jäi henkiin. Asiasta tehtiin poliisitutkinta, mutta perhe pelasti Dazain seuraamuksilta ja hän toipui tapauksesta Ikarigasekin kylpylässä.
Nyt suomennettu Narrin kukkia kuuluu Dazain varhaiseen tuotantoon. Se ilmestyi ensimmäisen kerran 1935 kirjallisuuslehdessä. Tarinassa Yōzō Ōba niminen mies viettää neljä vuorokautta meren rannalla sjaitsevassa parantolassa toipumassa itsemurhayrityksestä. (Mielenkiintoista kyllä, sama nimi kuin Ningen shikkakun päähenkilöllä!) Pari oli heittäytynyt mereen, kalastajat olivat pelastaneet miehen, mutta naisen ruumista ei ollut löydetty.
Todellisessa elämässä Dazai kärsi tunnontuskia tapahtuneesta. Teon motiiveja pohditaan paljon myös tarinassa. Niitä pohtivat paitsi tekijä itse myös hänen huoneessaan vierailevat ystävät. Siellä on myös jatkuvasti paikalla hoitaja. Myös Yōzōn vanhempi veli sekä poliisit vierailevat. Huoneessa on siis melko vilkasta ja valituksia melusta saadaankin kuulla. Lisäksi huomioita tulee minä-muodossa esiintyvältä taholta; kyseessä on siis eräänlainen metafiktio. Tämä ”minä” ottaa puheenvuoron varoittamatta milloin tahansa ja kommentoi tarinaa ja sen kirjoittamista. Kirjailija toteaa: ”Tahdoin tuon ”minän” välityksellä kaikessa hiljaisuudessa, lukijan sitä huomaamatta, ujuttaa teokseeni omintakeista sävykkyyttä”. Ja totta vieköön, kyllä hän siinä onnistuukin! Itse asiassa Yōzō on lähes mitäänsanomaton ”minän” sävykkyyden rinnalla!
Voi, kyllä kuolleiden kirjailijamestareiden kelpaa! Toista se on yhä elävien kirjoissa rahjustavalle surkealle sepustajalle, joka niska limassa jatkaa harhaanjohtavien välihuomautustensa väkertelyä siinä toivossa, että hänen tekeleensä voittaisi puolelleen vaikka vain yhdenkin lukijan rakkauden. Ja niin on lopputuloksena ärsyttäviä kommentteja pursuileva tusinateos. […] Ne mitkä lienee narrin kukatkin näyttävät kuihtuneen tähän paikkaan.
Samana vuonna, 1935, jaettiin Japanissa ensimmäistä kertaa Akutagawa-kirjallisuuspalkinto. Dazai tavoitteli sitä kahdella novellillaan, joista toinen oli Narrin kukkia. Dazai ei kuitenkaan palkintoa saanut ja hän koki, että pääsyy siihen oli Yasunari Kawabatan kritiikki, joka tosin kohdistui enemmän Dazain elintapoihin kuin kirjallisiin seikkoihin. Niinpä Dazai kirjoitti tulenkatkuisen (”Annan äijälle puukosta!”) julkisen vastineen ”Yasunari Kawabatalle” lokakuussa 1935.
Suomentaja on liittänyt Dazain vastineen kirjan loppuun lukijoiden iloksi. Ja ilolla voi lukija tervehtiä Saku-Petteri Urpon koko uutta suomennostakin. Siitä kyllä välittyy ”omintakeinen sävykkyys”. Jotain pientä huomautettavaa pitää toki aina keksiä, olkoonkin vaikka sitten makuasioita. Itse en olisi sinutellut Kawabataa, vaikka teksti suorasukaista olikin. Joskus teitittely voisi jopa tuoda hienoista ironiaa kielenkäyttöön.
Olkoonkin, että Dazai ehkä oli narri tai ainakin esiintyi sellaisena ja pani henkilönsäkin esiintymäään, yhtä kaikki hän kasvatti meidän iloksemme narrin kukkia. Koko kirja on kuin pilakuvaelma, jossa nauretaan paljon. Narrin naurua. Narrin kukkia.
Koulutyttö (sisältää myös kertomuksen Chiyojo)
Pienoisromaani Koulutyttö sijoittuu Dazain seesteisen kauden alkuun; se ilmestyi ensimmäisen kerran 1939.
Miltä tuntuisi ajatus viettää päivä murkkuikäisen tytön pään sisällä? Herätä aamulla, pohtia ulkonäköään, mennä junalla kouluun, palata kotiin, auttaa äitiä vieraiden kestitsemisessä, käydä kylvyssä, kävellä puutarhassa, nukahtaa yöunille. Miten Dazai onkin osannut kuvata näin aidosti näitä tunnelmia purkaessaan tytön päänsisäistä monologia yhden päivän ajalta. Kuvatessaan yhtä teinityttöä hän tulee kuvanneeksi kaikkia. Ja kuvaus on ajatonta, yhtä totta tänään kuin silloin. Itse en voinut välttyä muistikuvilta omasta nuoruudesta, jolloin päivän pienet asiat olivat suuria ja uskotuin ystävä oli päiväkirja.
Koulutyttö on herkkä, kaunis, aistivoimainen ja rehellinen kuvaus nuoruudesta, tilasta lapsuuden ja aikuisuuden välillä, jolloin tunteet ailahtelevat laidasta laitaan, ihastus ja inho, rakkaus ja viha vuorottelevat, haaveet ja realiteetit käyvät sylipainia. Nupulla oleva naiseus tuottaa myös paljon tuskaa, samoin rooli johon yhteiskunta haluaa naiset sijoittaa. Itsereflektio on loputonta. Olen sitä, olen tätä ja hetken kuluttua jotain aivan muuta. Rakastan kaikkea! Inhoan kaikkea!
Välillä kuitenkin teksti kuulostaa hämmästyttävän kypsältä ja aikuiselta, ikään kuin hetkellisesti löytyisi paloja itsestä. Mutta sitähän nuoruus on, itsensä etsimistä, itsensä hyväksymisen opettelua.
Kukaan ei voi ymmärtää kuinka me kärsimme. Myöhemmin, kun meistä on tullut aikuisia, voimme muistella tuntemaamme tuskaa ja ahdistusta huvittuneina ja ikäämme kuuluvana asiana. Mutta nuorina kuinka meidän kuvitellaan selviytyvän tästä pitkästä ja kivuliaasta välivaiheesta, ennen kuin saavutamme aikuisuuden?
Novellista voi nauttia aivan sellaisenaan, vaikkei tietäisi taustoista muuta kuin mitä itse kertomuksesta ilmenee. Että kertoja on nuori, keskiluokkainen tyttö, joka asuu äitinsä kanssa kahden Tokiossa vuonna 1938. Isä on kuollut. Teos kuvaa yhtä tavallista päivää tytön elämässä.
Mutta Masonen ei olisi Masonen ellei hän tarjoilisi tätäkin tarinaa runsaan tietopaketin kera. Jos Joseito on pienoisromaani, niin Koulutyttö on pienoistutkielma. ”Olen vakiintuneen tapani mukaisesti pilannut tämän teoksen selityksilläni”, sanoo Masonen. On totta, että selitykset jakavat mielipiteitä. Kirja on tytön tajunnanvirtaa ja jos yrittää lukea selityksiä yhtä aikaa, ne kyllä estävät virtaamisen. Oikein käytettynä ne sen sijaan ovat ehtymätön aarreaitta. Mikä sitten on oikea käyttötapa? Kukin löytäköön omansa, mutta minun on tämä: luen ensin kertomuksen sellaisenaan ja sitten silmäilen sen läpi uudelleen selityksiä seuraten.
Ehkä kirjan esipuhekin kannattaa lukea vasta kaunokirjallisen osion jälkeen; alun saatesanat nimittäin pudottavat pommin. Masonen sanoo, että ”Koulutyttö ei ole Dazain oma teos.” Hän kertoo sen perustuvan erään nuoren naisen päiväkirjaan, jonka tämä oli lähettänyt Dazaille nähtäväksi. Koulutyttö on siis todellinen nuori nainen, Shizu Ariake, jonka kuukausien mittaisen päiväkirjan Dazai on muuntanut yhden päivän kertomukseksi. Mitä muita muutoksia hän on tehnyt? Hän on tehnyt sekä poistoja että lisäyksiä, ja loppujen lopuksi ei ehkä olekaan kysymys niin suuresta draamasta, sillä Masosen sanoin ”kirjailijan oma luovuus näkyy siinä, miten hän käsittelee lähteitään”.
Kirjaan sisältyvä vuonna 1941 ilmestynyt lyhyt kertomus Chiyojo on myös nuoren tytön tilitystä minä-muodossa. Hänelle nuoruuden tuskaisuus keskittyy ajatukseen mahdollisesta kirjailijuudesta; teema, joka ei ole kaukana Dazain omasta nuoruudesta.
Nämä teokset ovat kaksi helmeä – keskenään hyvin erilaiset. En lähde vertaamaan käännöksiä, sillä kummallakin on omat vahvuutensa. Urpo tavoittelee tarkkuutta, Masonen vapautta ja lennokkuutta. On hienoa, että meillä on erilaisia kääntäjiä ja toivokaamme, että Dazai-helminauha jatkaa kasvuaan.