Muistanette aikaisemmasta blogikirjoituksestani (Myöhäisemmän Heian-kauden runous) Fujiwara no Teikan, tuon monipuolisen neron ja mestarirunoilijan. Nyt saamme tutustua vielä yhteen hänen toimitustyöhönsä, joka jäi hänen viimeisekseen.

Kyseessä on teos nimeltä Ogura hyakunin isshu, jonka syntyaikana pidetään vuosia 1235–1241. Vuosi 1241 oli myös Teikan kuolinvuosi. Hyakunin isshu tarkoittaa ”sata runoilijaa, yksi runo kultakin”. Tällainen sadan runon setti oli yleinen formaatti tuon ajan runomaailmassa. Teikakin laati useita sadan runon kokoelmia sekä omista runoistaan että muiden runoista. Kaikkein kuuluisin näistä on Ogura hyakunin isshu, joka sai nimensä siitä, että runot oli alunperin Teikalta tilattu seinäpaneelien koristukseksi Ogura-nimiseen huvilaan pääkaupungista länteen.

Kokoelmaan valitut sata runoa kattavat laajan aikakaaren ja muodostavat eräänlaisen läpileikkauksen edustavimmista waka-runoista Manyōshūsta lähtien kronologisessa järjestyksessä. Ensimmäinen runo on 600-luvulta ja tekiijä on keisari Tenji. Viimeinen runo on 1200-luvulta tekijän ollessa entinen keisari Juntoku (ent. keisari Go Toban poika). Näiden monen sadan vuoden aikana kirjoitettujen runojen tekijät olivat keisareita ja keisarinnoja, pappismiehiä, hovimiehiä ja -naisia.

Naisia mahtuu kirjoittajien joukkoon parikymmentä. Tämä suhde saattaa kuvastella naisten osuutta yleensäkin tuoa ajan waka-maailmassa, joskaan minulla ei ole siitä varmaa tietoa. Vaikka naiset kunnostautuivatkin runoilijoina, olivat toimittajat ja kokoajat yksinomaan miehiä.

Kirjoittajien joukkoon mahtuu monia jo blogissa aiemmin esillä olleita nimiä, kuten esim. Ōtomo no Yakamochi, Ono no Komachi, Ariwara no Narihira, Sugawara no Michizane, Ki no Tsurayuki, Izumi Shikibu, Murasaki Shikibu, Sei Shōnagon, Saigyō ja tietenkin myös Teika itse.

Kokoelman harmonisuus (joidenkin mielestä jopa liiallinen tasaisuus ja sovinnaisuus) on hämmästyttävä ottaen huomioon kirjoittajien suuren lukumäärän ja laajan aikahaitarin. Se todistaa kokoajansa taidosta. Onkin sanottava, että samalla kun kokoelma edustaa yleisesti ajan runoutta, on se myös Fujiwara no Teikan henkilökohtainen runokatselmus. Mielenkiintoista on, että iäkäs Teika valitsi kokoelmaan runsaasti nuorekkaita rakkausrunoja.

Kokoelmasta tuli hyvin suosittu ja sitä käytettiin myös runotaiteen opetustyökaluna. Edo-kaudella (1600–1868) siitä kehitettiin jopa seurapeli.

Ogura hyakunin isshu on ilmestynyt kokonaisuudessaan suomeksi vuonna 2005 nimellä Sata runoilijaa, sata runoa. Käännökset on erikielisistä lähteistä laatinut runoharrastajien kääntäjäryhmä, johon kuuluivat Wili Leikola, Jari Sutinen ja Juhani Tikkanen.

Miika Pölkki on kirjoittanut teoksesta arvostelun kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomatoon 5.1.2006.

https://kiiltomato.net/critic/fujivara-teika-sata-runoilijaa-sata-runoa-ogura-hyakunin-isshu/

Vaikka ankaraa kritiikkiä voidaan pitää perusteltunakin, on julkaisulla myös ansionsa; onhan siinä yksien kansien välissä kokoelman kaikki sata runoa suomeksi ja lisäksi japaniksi sekä japanilaisin kirjoitusmerkein että siirtokirjoitusmuodossa. Taustatietoja-osiossa on tietoja runoilijoista ja näin teos kyllä toimii hyvin hakuteoksena kokoelman runoista kiinnostuneille.

Utagaruta, ”Nipponin laulukortit”

Vuoden 2005 julkaisu ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta kun suomalaiset saivat kuulla Ogura hyakunin isshusta. Marta Keravuori oli jo runokokoemassaan Kirsikankukkia (1. painos 1951) jukaissut näitä runoja. Vuonna 1954 hän kirjoitti Valvoja-lehden numeroon 1 artikkelin Nipponin laulukortit. Siinä hän ensin kuvailee Ogura hyakunin isshua yleisesti sekä kertoo utagaruta-pelistä. Lisäksi artikkeli sisältää 15 runosuomennosta, jotka eivät esiinny hänen aikaisemmassa kokoelmassaan.

Yksi syy näiden runojen tunnettuuteen ja suosioon Japanissa lienee, että niiden pohjalta syntynyt seurapeli, utagaruta, laulukortit, on edelleenkin suosittu Japanissa. Sitä pelataan erityisesti uuden vuoden lomapäivinä. Erilaisia runopelejä ja -leikkejä oli toki Japanissa ollut aina, mutta Edo-kaudella saatiin portugalilaisilta pelikorttien malli ja niinpä syntyi utagaruta-korttipeli. Kortteja on kaksi sadan kortin sarjaa: ensimmäisessä sarjassa on kirjoitettuna koko runo, toisessa vain sen loppuosa. Pelitapoja on useita; Keravuorikin kuvailee yhtä em. artikkelissaan.

Pääpiirteissään pelin kulku on seuraavanlainen.

Lattialle (pöydälle!) levitetään kortteja, joissa on vain runon loppuosa. Esilukijalla on kortit, joissa on koko runo. Hän alkaa lausua runoa tai pikemminkin laulaa määrätyllä nuotilla, jollon pelaajat yrittävät mahdollisimman nopeasti anastaa itselleen oikean kortin, se on: kortin, jossa on kyseisen runon loppuosa. Jos paikalla on runonsa hyvin tuntevaa väkeä, lähtee peli lentoon eikä lukija ehdi kuin aloittaa runon laulamisen parilla sanalla, kun jo joku syöksyy oikean kortin kimppuun. Ja taas uusi runo…Ja voittaja on tietenkin se, joka saa eniten kortteja.

Mikä mainio tapa opetella tuntemaan klassista runoutta!

No, kokeillaanpa. Tässä on muutaman runon loppuosa-kortit pöydällä.

Ja nyt esilukija aloittaa runojen alkuosien joikaamisen: Aki no ta no….

Minkä kortin nappaat?

Seuraavassa blogikirjoituksessa analysoidaan yksityiskohtaisemmin kokoelman runoa nro 3. Blogin tilaajat saavat tiedon sähköpostitse. Muut Facebookin tai Instan uniensilta-tililtä.