Mieko Kawakami: Keltainen talo. Tammi, 2026. Suom. Markus Juslin. 579 s. (Alkuteos: 黄色い家, Kiiroi ie, 2023) Saatavana kirjana, e-kirjana ja äänikirjana.

Mieko Kawakamin kirjaa Keltainen talo on sanottu hänen ensimmäiseksi noir-genreen kuuluvaksi kirjakseen. On totta, että jännittäviä juonenkäänteitä riittää ja kyllä teoksen päänäyttämöllä Tokion alamaailmassa on kieltämättä aika mustaa. En sittenkään sanoisi teosta ensisijaisesti edes trilleriksi, vaikka tietty jännityksen ja vaaran tuntu onkin läsnä aivan alusta loppuun.

Noir´in vastaparina on keltainen, joka tulee esiin tarinassa lukemattomissa muodoissa. Ja keltainenhan on auringon, maan ja kasvun väri. Tässä kirjassa se on konkreettisesti vaurauden väri, rahaonnen symboli. Ja raha, sekä sen puute, ovat tarinassa keskeisiä.

Teoksen ensimmäinen luku virittää monenlaisia odotuksia. Siinä nelikymppinen Hana, kirjan päähenkilö, huomaa sattumalta eräästä nettiartikkelista, että hänen tuntemansa henkilö, nimeltään Kimiko on pidätetty epäiltynä rikoksesta. Kimiko on ollut ratkaisevassa roolissa Hanan elämässä, mutta tapahtumista on kulunut jo yli 20 vuotta. Nyt eletään korona-aikaa vuonna 2020.

Kun Hana pohtii Kimikon kohtaloa, menneet tapahtumat alkavat vyöryä hänen mieleensä. Ne vievät lukijan 1990-luvun loppupuolen Tokioon. Saamme seurata Hanan elämää 15-vuotiaasta lähtien, jolloin hän asui kahdestaan äitinsä kanssa Tokion laitamilla köyhissä ja ankeissa oloissa, mitkä osittain johtuivat äidin kyvyttömyydestä huolehtia asioista. Eräänä päivänä kuvioihin ilmestyy äidin tuttava, nelikymppinen Kimiko, joka pian häviää yhtä mystisesti kuin saapuikin. Mutta pari vuotta myöhemmin hän ilmestyy uudelleen ja silloin Hana onkin jo kypsä jättämään ahdistavan elämänkuvionsa. Viimeinen pisara hänelle on se, että äidin epämääräinen poikaystävä Taukkitoope (mikä riemastuttava käännösratkaisu) varastaa Hanan säästöt. Nyt Hana on valmis keskeyttämään lukion ja lähtemään Kimikon mukana – minne, sitä hän ei itsekään tiedä.

Kimikon nimessä on keltaista tarkoittava kirjoitusmerkki (ki 黄) ja keltaiseen viittaa myös kuppilan nimi Lemon, josta tulee Hanan työpaikka ja elämän keskipiste vuosiksi. Alaikäisestä koulukarkurista tulee yöelämässä työskentelevä ”emäntä”, jonka tehtävä on viihdyttää asiakkaita ja juoda heidän kanssaan. Lemon on スナック(sunakku, snack) eli snackbaari, joka yöelämän hierarkiassa on alempana kuin hienot ja kalliit hostess-klubit. Sunakku on kodinomainen pieni kuppila, kuin olohuoneen jatke, jossa vakioasiakkaat viettävät aikaa Mama-sanin ja emäntien kanssa seurustellen ja karaokeakin laulaen. Lemonin henkilökunta kasvaa vielä kahdella nuorella naisella, jotka myös etsivät paikkaansa elämässä: joukkoon liittyvät Ran ja Momoko. Kaikki näyttää sujuvan mukavasti.

Hyvän onnen takasi asunnossa oleva hylly, johon Hana oli kerännyt keltaisia pikkuesineitä. Se oli kuin hyvän onnen alttari.

Keltaista väriäkin oli eri sävyjä: tummaa ja hailakkaa, sinertävää ja kirkasta. Kaikkia sävyjä kuitenkin yhdisti se, että ne olivat keltaisia, ja keltainen oli meille erityinen väri. Keltaisen sävyt valoivat meihin rohkeutta ja mielenrauhaa pelkästään olemalla keltaisia.

Hana yrittää ansaita ja säästää rehellisesti, hänen filosofiansa on itse asiassa aika feministinen: ”Omaa on ainoastaan raha, jonka on itse ansainnut, eikä itseään voi muiden rahoilla suojella. Se käy ainoastaan omalla, itse tienatulla rahalla.” Mutta Hana saa kokea, että pahassa maailmassa ei itse tienattu rahakaan ole turvassa ja ylivoimaisten vastoinkäymisten tullessa tie rikollisuuteen on lyhyt, etenkin niissä piireissä, joihin Hana on tutustunut. Siellä pyörivät kaunotar Kotomi, kyyninen ja räväkkä Vivi sekä yksi mieskin, korealaistaustainen Yonsu. Heillä kaikilla on oma tarinansa eikä yakuzakaan puutu kuvioista. Vivi järjestää Hanalle rikollisia hommia ja rohkaisee häntä käymään reippaasti toimeen. ”Raha on valtaa ja köyhyys on väkivaltaa”, sanoo Vivi. Ja jatkaa: ”Siksi ei tarvitse yhtään miettiä rikkaiden rahoja. Riittää kun kuvittelee niiden tylsämielisyyttä ja inhottavuutta. Ja kiskoo niiltä rahaa kaksin käsin. Niiden rahat on erilaisia kun meidän rahat. Voi ajatella, että ne on vain dataa.”

Ja niin Hana taas kerran kerää rahaa siniseen kenkälaatikkoon. Se on konkreettista rahaa, ei dataa, sillä eihän Hanalla ole pankkitiliäkään…eikä henkilötodistusta. Hän ei itse asiassa tunne tekevänsä väärin, mutta pohtii kyllä ankarasti elämäänsä ja tekemisiään, päinvastoin kuin muut kirjan henkilöt. Rahojen nostaminen väärennetyillä korteilla ei ole paineetonta.

Olin luullut jo tottuneeni korttityöhön, mutta kaikki kireys, jota olin tuntenut hommien aloittamisesta lähtien, sekoittui vähitellen suuremmaksi paisuneeseen levottomuuteen, ja yhdessä ne kasvoivat kuin pyörremyrskyksi, joka tuntui haurastavan sydämeni sisäpuolelta mössöksi. Kyyneleet alkoivat valua valtoimenaan alas poskia.

Kirjan loppupuolella neljä naista, Hana, Kimiko, Ran ja Momoko asuvat ”keltaisessa talossa”, eräänlaisessa kommuunissa. (Itse asiassa vain yksi seinä on keltainen.) Vaikka talossa varsinkin alussa kukoistaa yhteisöllisyys ja hyvä henki, alkaa tilanteessa kuitenkin muodostua mielenkiintoisia jännitteitä kunkin henkilön paljastuessa omanlaisekseen. Hanan luontainen johtajuus (”Älä huoli. Mä hoidan.”) kääntyy häntä itseään vastaan.

Tanizakin kirja Makiokan sisarukset (Sasameyuki) on kertomus neljästä sisaruksesta sodanaikaisessa Japanissa. Keltaisen talon (käännös engl. Sisters in Yellow) naisetkin ovat ikään kun sisaruksia, joilla ei ole muuta kotia ja perhettä kuin tämä talo ja toisensa. Kawakamin kerrotaan sanoneen, että tämä on hänen versionsa Makiokan sisaruksista. Yhtymäkohtia teosten välillä on niiden laajuus sekä se, että tarina on ensin ilmestynyt jatkokertomuksena lehdessä. Tämä ei sinänsä ole Japanin kirjallisessa maailmassa harvinaista, mutta Kawakamin osalta tämä on ensimmäinen kerta. Muutoin Tanizakin ja Kawakamin teoksissa on kylläkin enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä.

Mielestäni Keltaista taloa voi lukea kolmella tasolla. Ensimmäisellä tasolla se on koukuttava lukuromaani. Pituudesta huolimatta juonenkäänteet kuljettavat tarinaa nautittavasti. Lukija joutuu yllättymään kerta toisensa jälkeen. Toisella tasolla sitä voi sanoa yhteiskunnalliseksi romaaniksi. Se kertoo osattomuudesta, ulkopuolisuudesta ja köyhyydestä sekä siitä miten hämmästyttävästi muuttuva ympäristö ja avautuvat mahdollisuudet voivat johtaa myös rikollisuuteen. Kolmas taso on universaali, psykologinen taso. Teos kertoo ihmisestä ja tutkii sellaisia seikkoja kuin muistia ja unohtamista, valtaa ja rikollisuutta sekä rikoksentekijän että uhrin näkökulmasta.

Antaako kirja pelkästään lohduttoman kuvan japanilaisesta yhteiskunnasta kuvatessaan sen nurjia puolia? Ehdottomasti ei. Vaikka se loihtiikin eteemme 90-luvun kuvan Tokion yhteiskunnan ilmiöistä (esim. ”lukiolaistyttöbuumi”) aikana, jolloin kännykkä jokaisen kourassa ei vielä ollut itsestäänselvyys ja jossa harmaa talous kukoisti mm. yöelämässä, talous oli epävarmaa ja naisen mahdollisuudet kaukana siitä mitä ne ovat tänä päivänä, kertoo se myös välittämisestä, ystävyydestä, yhteisöllisyydestä ja ihmisen kaipuusta toisen luo, toiveista paremmasta elämästä. Kirjan henkilöille keltainen talo symboloi tätä kaipuuta, talo edustaa turvaa, perhettä, kotia, kaikkea mikä heiltä puuttui. Mukaan mahtuu myös onnellisia hetkiä ja filosofisia pohdintoja.

Kirjailija on pienen ihmisen puolella, ymmärtää häntä. Hana sen sijaan ei ymmärrä miksi kaikki muut ihmiset näyttävät olevan menestyviä ja onnellisia.

Tiesin, että sellaisilla ihmisillä oli kunnon työ, josta sai kunnon palkkaa. Mutten tiennyt, millä ihmeen keinolla he olivat saaneet ikään kuin kelpoisuuden elää kunnollista elämää tuossa kunnon maailmassa. Miten he olivat päässeet yhteiskunnan tuolle puolelle?

Aivan loppumetreille asti tarina kerrotaan Hanan näkökulmasta, hänen kokemustensa kautta. Lukijan on helppo samastua tähän ja nähdä se eräänlaisena nuoren naisen kehityskertomuksena. Ennen loppua pakkaa kuitenkin sekoitetaan muiden henkilöiden näkökulmilla ja lukijakin joutuu Hanan tavoin pohtimaan sitä mikä on totta ja mikä kenenkin tulkintaa, miten ihminen voi keksiä tarinoita oikeuttaakseen tunteensa ja tekonsa.

Viimeisessä luvussa palataan nykyaikaan vuoteen 2020. Myös tapahtumat kiertyvät sinne mistä ne alkoivatkin: Higashimurayamaan Tokion laitamilla, jossa nuori Hana asui äitinsä kanssa, ja jonne arvoituksellinen Kimiko ilmestyi… Mielestäni ei ole liioiteltua kutsua loppukohtausta katarsikseksi. Lopussa Hana kyynelehtii, mutta niin voi käydä lukijallekin.

Keltainen talo ilmestyi suomeksi 1.10. 2026. Itse kirjailija juhlisti tapausta Akateemisen Kohtauspaikalla, jossa nähtiin ennennäkemätön yleisöryntäys fanien jonottaessa signeerausta jopa lähes tunnin. Kirjailijaa haastatteli Heikki Valkama. Iso kiitos kuuluu suomentaja Markus Juslinille jälleen kerran oivaltavasta ja huolitellusta käännöksestä! Ja mikä onkaan Keltaiselle talolle sopivampi julkaisuforum kuin Keltainen kirjasto! (Kuvat: P-R Kuusikko)