Ennen sukeltamista Japanin kirjallisuushistoriaan on vielä paikallaan luoda muutama silmäys japanin kieleen. Sillä eihän olisi Japanin kirjallisuutta ilman japanin kieltä. Ja koska kieli liittyy kiinteästi kulttuuriin ja ajatteluun, on selvää, että jo pienikin taju kielestä avaa kirjallisuutta.

On tullut tavaksi sanoa, että japanilla ei ole kielisukulaisia. Tämä riippuu kuitenkin siitä, miten käsitetään Japanin eteläpuolisilla Ryûkyû-saarilla (suurin saari Okinawa) puhutut kielet. Niitä on usein pidetty japanin murteina, mutta nykykäsityksen mukaan voidaan puhua erillisistä kielistä. Joka tapauksessa tämä japanilainen kielikunta on suppea eikä sen alkuperää ole pystytty kiistattomasti osoittamaan.

Puhuttu japani

Japanin kieleen liittyy länsimailla vaikean kielen myytti. Katsotaanpa. Aloitetaan puhutusta kielestä. Substantiiveilla ja pronomineilla ei ole sukua eikä lukua, verbit eivät taivu persoonissa. Verbeillä on vain kaksi aikamuotoa: nykyinen ja mennyt. Höh, tämähän on helppoa!

Katsotaan edelleen. Äänteistöltään japanin kieli on yksinkertainen ja sen ääntäminen on suomalaisille suhteellisen ongelmatonta. Japani on ns. agglutinoiva kieli, ts. taipumattomiin sanavartaloihin liitetään päätteitä ja postpositioita. Mm. Suomen kieli lasketaan kuuluvaksi tähän samaan kielityyppiin. Sanajärjestys on SOV: subjekti, objekti, verbi. Lauseet siis päättyvät aina verbiin. Tähän asti japanin kieli ei vaikuta mitenkään tavattomalta.

Katsotaan lähemmin kielen rakennetta ja psykologiaa. Jo polttaa. Mutta ei kovin paljon. Japanin kielelle on ominaista ellipsi, ts. lauseesta jätetään usein pois sanat, jotka eivät ole ymmärtämisen kannalta välttämättömiä. Tästä päästäänkiin sellaisiin japanin kielen piirteisin kuin kontekstisidonnaisuus ja eri kohteliaisuusmuodot. Puuttuva sana, esim. subjekti, ymmärretään yhteydestä tai käytetystä verbimuodosta. Palaan näihin piirteisin tarkemmin myöhemmin, mutta nyt vain muutama sana tuosta kuulusta japanilaisesta kohteliaisuudesta kielen kannalta katsottuna.

Otetaan tarkasteluun keigo eli kunnioittava kieli. Tämä lienee puhutussa kielessä haasteellisin osa. Toki ulkomalainen saa paljon anteeksi, mutta samalla hän jää ulkopuoliseksi, jos hän ei osaa käytellä kieltä niin kuin kuuluu. Japanin kieli on japanilaisen ihmissuhdekartan heijastuma. Toki kaikissa kielissä puhutaan eri tavalla eri tilanteissa, tuttavallisesta muodolliseen, mutta japanissa tämä on tiukasti sisällä kielen rakenteessa niin, että se näkyy esim. verbimuodoissa.

Japanissa on karkeasti kolmen tasoista kommunikointia: perustyyli, kohtelias tyyli ja kunnioittava tyyli. Näitä ilmaistaan erilaisin verbimuodoin ja muilla keinoin. Perustyylin muodot ovat lyhyitä, niitä käytetään kavereiden kesken. Kohteliasta tyyliä käytetään puhuttaessa tuntemattomien kanssa; meillä se voisi vastata teitittelyä. Kunnioittavalle tyylille ei länsimaisissa kielissä juuri ole vastinetta, koska sentyyliset muodot ovat poistuneet käytöstä, jos niitä on ollutkaan. Japanissa ne kuitenkin elävät, etenkin asiakaspalvelussa, mutta jollain tasolla kaikissa ihmissuhteissa. Ne toimivat kahdella tavalla: vastapuolta ylentävästi (sonkeigo) tai itseä alentavasti (kenjōgo). Näistäkin myöhemmin enemmän.

Kirjoitetttu japani

Nyt päästään siihen puoleen japanin kielessä, jota kukaan ei voi väittää helpoksi. Hyvällä syyllä on todettu, että japanin kirjoitusjärjestelmä lienee maailman monimutkaisin. Onpa sitä sanottu pirun kieleksikin.

Tällaiselta näyttää japanilaisen romaanin sivu, jonka kääntäjä saa eteensä. Huh! Mitä havaintoja maallikko voisi siitä tehdä? Vertikaali kirjoitustapa. (Yleinen kaunokirjallisuudessa. Horisontaalista tapaa käytetään mm. tieteellisissä teksteissä ja oppikirjoissa sekä sähköisessä viestinnässä.) Aloitus oikeasta laidasta ylhäältä alaspäin (oikea arvaus). Kappalejaot on, mutta sanavälejä ei. Pisteitä ja pilkkuja on, mutta ne ovat vähän outoja. Vastaisivatkohan nuo suorakulmat lainausmerkkejä? (kyllä, oikea arvaus) Kirjoitusmerkkejä näyttäisi olevan kahdenlaisia: monimutkaisempia ja yksinkertaisempia. Sen enempää ei oikein voi päätellä, mutta näillä päästään alkuun.

Tämän päivän japanin kirjoitus koostuu neljänlaisista merkeistä.
1. Kanji-merkit (漢字) – ne monimutkaisemmat häkkyrät, Kiinan merkit
2. Hiragana-merkit (ひらがな)
3. Katakana-merkit (カタカナ)
4. Rōmaji – Rooman merkit eli latinalaiset aakkoset

Näitä kaikkia esiintyy samassa tekstissä sekaisin, latinalaisia kirjaimia tosin harvemmin romaaneissa.

Esimerkiksi sana Nihon, Japani, voidaan siis kirjoittaa neljällä eri tavalla.
1. 日本 (kanji)
2. にほん (hiragana)
3. ニホン (katakana)
4. NIHON (rōmaji)

Mutta miksi tarvitaan näin monta päällekkäistä kirjoitustapaa? Syy löytyy historiasta.

Palataan 400-500 -luvuille. Tällöin Japanissa ei ollut kirjoitettua kieltä lainkaan. Mutta naapurissa oli suuri Keskustan valtakunta 中国, jossa kirjoitustaito oli ollut tunnettu jo yli 1000 vuotta ja jonka kulttuuri ja yhteiskunta muutenkin olivat aivan eri tasolla kuin Japani. Sieltä kulkeutui Japaniin kiinalaisten ja korealaisten oppineiden mukana kiinankielisiä kirjoituksia. Pian lähdettiin Japanista oma-aloitteisestikin hakemaan uusia vaikutteita. Buddhalaisten sutrien ja kiinalaisten klassikoiden myötä Japaniin syntyi kiinankielinen kirjallinen kulttuuri, jossa kiinan voidaan sanoa ikään kuin vastanneen latinan roolia keskiajan Euroopassa.

Ongelmatonta tämä kirjoitustaidon omaksuminen ei suinkaan ollut, sillä olivathan Kiinan ja Japanin puhutut kielet täysin erilaisia. Kiinan kieli koostuu taipumattomista, yksitavuisista sanoista ja kieliopilliset suhteet ilmaistaan sanajärjestyksellä, kun taas japani on agglutinoiva, monitavuinen ja sanajärjestykseltään erilainen kieli. Kiinan kirjoitus koostuu ideogrammeista eli käsitemerkeistä. Nämä kanji-merkit ilmaisevat siis sanan merkityksen.

On selvää, ettei tämä muodosti vaikean yhtälön japanin kielen kanssa. Seurasikin mielenkiintoinen kehityskulku. Aluksi kaikki kirjoittaminen tapahtui kiinaksi, mutta vähitellen tekstejä alettiin lukea myös japaniksi käyttäen erilaisia merkkejä sanajärjestyksen merkitsemiseen. Toinen ”kikka” oli, että alettiin käyttää kiinalaisia kirjoitusmerkkejä foneettisesti, ts. kuvaamaan japanin kielen äänteitä. Tämän kehityksen tuloksena syntyi 800-900 -luvuille tultaessa kaksi foneettista tavukirjoitus-järjestelmää, pyöreämuotoinen hiragana ja kulmikkaampi katakana. Nyt voitiin käyttää kanji-merkkiä sanan merkityksen ilmaisemiseen ja merkitä sanapäätteet ja apusanat tavumerkein ja siis kirjoittaa oikeasti japania. Tämän keksinnön jälkeenkin kiina säilyi kuitenkin pitkään virallisena kielenä, vähän niinkuin latina Euroopassa.

Hiragana- ja katakana -tavukirjaimistot ovat siis päällekkäisiä siinä mielessä, että ne kuvaavat samoja äänteitä. Niillä oli kuitenkin alusta asti selvä työnjako ja niin on tänä päivänäkin. Hiraganalla merkitään etupäässä kieliopillisia päätteitä ja partikkeleita. Sitä voidaan myös käyttää kanji-merkin ääntämisen ilmaisemiseen sen vierellä tai yläpuolella (furigana). Katakanalla merkitään mm. länsimaisia lainasanoja tai muuten korostettavia sanoja (vrt. meidän kursiivi).

Kumpaankin tavukirjoitusjärjestelmään kuuluu 46 perusmerkkiä. Kun mukaan lasketaan lisämerkeillä muodostetut yhdistelmämerkit, nousee määrä hieman toiselle sadalle.

• 

• 

• 

• 

Jos tavumerkit ovat suhteellisen nopeasti opittavissa, niin toisin on kanji-merkkien laita! Niitä on oppivelvollisuuden eli 9 vuoden aikana opeteltava 2136 kpl. standardilukutaidon saavuttamiseksi. Nämä ovat ”yleiseen käyttöön tarkoitetut kanjimerkit”, jōyō kanji (常用漢字), joista opetusministeriö on laatinut listan. Tässä eivät suinkaan ole kaikki Japanissa käytössä olevat kanjit, muttä tätä määrää suositellaan käytettäväksi asiakirjoissa, sanomalehdissä jne. Oppimisurakka moninkertaistuu vielä siitä, että lähes kaikilla kanjeilla on enemmän kuin yksi lukutapa. Tämä taas johtuu siitä, että kirjoitusmerkin mukana tuli Kiinasta myös sen lukutapa (on-yomi), jopa useampia sellaisia eri aikoina ja eri paikoista. Lisäksi merkeillä on yksi tai useampi japanin kielen mukainen lukutapa (kun-yomi). Mikä lukutapa milloinkin on käytössä, riippuu kontekstista.

Aloittaessaan koulun 6-vuotiaina japanilaislapset osaavat siis meikäläisittäin ”lukea” , toisin sanoen he hallitsevat tavumerkit. Aapiset ja lastenkirjat onkin pääasiassa kirjoitettu hiraganalla kuten alla olevassa kuvassa. Lukemisen helpottamiseksi on jätetty sanavälit.

Periaatteessa siis japania pystyttäisiin kirjoittamaan pelkästään näillä foneettisilla merkeillä. Mihin sitten tarvitaan se tuhansien kanji-merkkien joukko, jonka opettelemiseen on käytettävä niin monta vuotta elämästä?

Syitä on monia. Aloitetaan jälleen historiasta. Kanji-merkkien omaksumisen kautta japanilaisille avautui myös kiinalainen klassinen kulttuuri ja buddhalainen uskonto, joista tuli erottamaton osa japanilaista kulttuuria tulevina vuosisatoina. Vaikka Japani käsittelikin näitä ulkopuolelta tuleva kulttuuriaineksia omintakeisesti, olivat ne kuitenkin sidoksissa omaksuttuun kirjoitusjärjestelmään.

Lisäksi on itse kieleen, sen ilmaisuvoimaan ja selkeyteen liittyviä syitä. Vaikka kanji-merkeistä vain pieni osa on varsinaisia piktogrammeja eli kuvamerkkejä, ovat ne kuitenkin kaikki visuaalisesti voimakkaita merkkejä, jotka jo yhdellä silmäyksellä sanovat paljon. Ne rytmittävät tekstiä ja helpottavat tekstin hahmottamista. Verrattaessa kana-majirilla (kanji-kana -sekoituksella) kirjoitettua tekstiä pelkällä hiraganalla kirjoitettuun, on jälkimmäinen yhtä putkea, josta on vaikea saada selvää. Tämä johtuu myös homonyymien tai oikeastaan homofonien (samoin ääntyvien sanojen) suuresta määrästä japanin kielessä. On lukematon määrä sanoja, joiden merkitys paljastuu selkeästi vasta kun näkee, millä kanji-merkillä ne kirjoitetaan.

Riittäköön tämä tällä erää lyhyeksi johdatukseksi japanin kieleen. Seuraavissa päivityksissä vielä vähän täydentävää tietoa aiheesta.