Yukio Mishima: Naamion tunnustuksia. Sammakko, 2026. Suom. Raisa Porrasmaa. 228 s. (Alkuteos: 仮面の告白, Kamen no kokuhaku, 1949) Kovakantinen kirja. Arvostelukappale.
Fiktiota vai autofiktiota – tätä kysymystä on pyöritelty Yukio Mishiman (1925–1970) läpimurtoteoksen ympärillä. Selvää vastausta kysymykseen tuskin koskaan saadaan tämän loppuun asti paradoksaalisen kirjailijan kohdalla. Yhtymäkohtia hänen elämäänsä löytyy teoksessa kuitenkin niin runsaasti, että ajatus omaelämäkerrallisuudesta ei ole tuulesta temmattu. Lisäksi monilla kirjan henkilöillä on todellisessa elämässä esikuvansa. (Mishiman elämänvaiheita voi palauttaa mieleen täältä.)
Pitkän aikaa väitin muistavani näkymän omasta syntymästäni. Joka kerran, kun puhuin siitä, aikuiset nauroivat. Lopulta he arvelivat joutuneensa pilailun kohteeksi ja tuijottivat kalpeaa, epälapsenomaista lasta inhon häivähdys katseessaan.
Jo kirjan ensimmäinen lause tempaa lukijan mukaansa ja antaa aavistuksen siitä mitä tuleman pitää: epätavanomaisuutta ja ulkopuolisuutta. Tarvetta naamiolle. Jotta olisi hyväksytty. Teema toistuu läpi kirjan. Paljon myöhemmin kirjoittaja toteaa: ”Olin liian uupunut kysymään aina samaa kysymystä, jota olin yhä uudelleen toistellut itselleni: miksi en saanut olla sellainen kuin olin?”
Kirjassa on neljä lukua, joista ensimmäinen käsittelee lapsuutta muistojen kautta. Se kertoo voimakkaista tunteista ja viehtymyksistä, joissa tulevaisuuden asiat ovat jo nupullaan.
Noihin aikoihin aloin hämärästi aavistella mekanismia, jossa se, mikä näyttäytyi muiden silmissä näyttelemisenä, oli todellisuudessa ilmentymää halustani palata takaisin perusluontooni – ja se, minkä muut näkivät luonnollisena itsenäni, olikin silkkaa roolin vetämistä.
Vuonna 1949 ilmestynyt Naamion tunnustuksia on Mishiman toinen romaani. Se teki 24-vuotiaasta kirjailijasta hetkessä kuuluisan. Teoksen osin shokeeraavistakin teemoista huolimatta siitä tuli välittömästi bestseller, jota kriitikot ylistivät. Teos käsitteli avoimesti mm. seksuaalisuutta, homoseksuaalisuutta, kuolemaa ja sadomasokistisia fantasioita, joten osin hämmentyneetkin ensireaktiot ovat ymmärrettäviä tuon ajan Japanissa.
Toisessa luvussa minäkertoja Kō-chan on yläkoululainen. 12-vuotiaana hän löytää kehostaan ”kummallisen leikkikalun” ja pian saa alkunsa ”paha tapa”, josta tulee hänen elämäänsä tiiviisti kuuluva osa. Sen alku liittyy kuvaan, jonka hän löysi sattumalta isänsä kirjahyllystä. Kirjassa oli kuva Guido Renin maalauksesta Pyhä Sebastian (Palazzo Rosso, Genova), joka esitti kristittyä marttyyria. ”Nuolet olivat pureutuneet tuoksuvan nuorukaisen kiinteään lihaan, kärsimys ja hurmio hehkuivat ylivertaisina hänen kehossaan.” Näihin aikoihin näille tunteille ja haluille löytyi myös kohde tosielämästä.
Kolmas luku on teoksen laajin ja siinä myös keskeiset teemat kehittyvät edelleen. Nyt päähenkilö on lukiolainen ja sota tulee mukaan kuvioihin. Sodan päättyessä Japanin antautumiseen hän on 20-vuotias. Lukion aikana hänelle selviää lopullisesti, että hän ei yrityksistään ja maskaamisestaan huolimatta pysty kiinnostumaan naisista. Yrittämisen puutteesta häntä ei voi syyttää.
Minäkertoja harjoittaa jatkuvaa itsetutkistelua. Omien kokemustensa valossa hän tutkii halun ja rakkauden suhdetta.
Uskoin voivani rakastaa naista tuntematta minkäänlaista halua. Uskomukseni lienee koko ihmislajin historian mielipuolisin yritys. Tietämättä sitä itsekään pyrin olemaan (suokaa anteeksi taipumukseni liioitteluun) rakkauden dogmin Kopernikus. Sen vuoksi uskoin tietysti vaivihkaa platonisen rakkauden käsitteeseen.
Sota tuo kuoleman lähelle ja todellisen Mishiman tavoin myös minäkertoja Kō-chan haaveilee suurenmoisesta kuolemasta, josta arkipäiväisyys olisi kaukana.
Kuoleman toiveeni heräsivät jälleen, janosin kuolemaa enemmän kuin koskaan. Sen kaipuu oli tiivistynyt ympärilleni. Käsitin, että kuolema oli todellakin elämäni päämäärä!
Suhde kuolemaan oli kuitenkin ambivalentti. ”Pelkäsin normaaliakin enemmän ilmahyökkäyksiä, vaikka samalla uumoilin jokseenkin kärsimättömästi kuolemaani suloisin odotuksin.” Palvelukseen astuminen ei kuitenkaan onnistunut väärän diagnoosin ja vääristellyn terveystodistuksen takia. Myös nämä tapahtumat peilaavat tosielämän tapahtumia. Voittiko elämänvietti sittenkin?
Neljäs luku kertoo sodanjälkeisestä ajasta. Yksilötarinan taustalla vaikuttaa Japanin historia. Mutta se jää taustalle. Voidaan sanoa, että kirja kuvaa nuoren miehen seksuaalista heräämistä ja seksuaalisen identiteetin etsintää ja tämän teeman laajeneminen tapahtuu, ei yhteiskunnan suuntaan vaan syvemmälle ihmisen sielun syövereihin. Erikoislaatuiset itsetutkistelut ja tunne-elämän vivahteiden erittely hurmion ja tuskan välisellä vuoristoradalla tuovat esiin inhimillisten tunteiden ja suhteiden moninaisen kirjon, joka tavallisessa arkielämässä ei saa ilmaisua vaan jää tiedostamattomalle tasolle. Lukija vaistoaa kirjoittajan rehellisyyden näissä itsetutkisteluissa. Juuri siksi ne vetoavat ja puhuttelevat vielä tämänkin päivän lukijaa. Tuntuu suorastaan, että kirjoittaja tunnustuksissaan paljastaa jotain sellaista ihmisluonnosta mikä muuten jäisi pimentoon.
Väkisinkin tulee mieleen Mishiman hieman vanhempi kollega Osamu Dazai, joka myös on itsetutkistelun mestari. Näitä kahta kuitenkin erottaa se, että Dazai kuvasi heikkoutta eikä salannut sitä kun taas Mishima pyrki kaikessa vahvuuteen ja hallintaan. Niinpä Mishiman oli piilotettava todellinen minänsä naamion taakse. Nämä kaksi eivät tosielämässä juurikaan olleet tekemisissä keskenään, mutta Mishima kuitenkin ilmaisi selvästi halveksuntansa Dazain edustamaa kirjallista tyyliä kohtaan. Tosin hän myös sanoi, ettei tuominnut Dazaita henkilönä, vaan ennemminkin piti häntä sodan jälkeisen Japanin rappion symbolina.
Naamion tunnustuksia (Kamen no kokuhaku) sai englanninkielisen asunsa vuonna 1958 ja alkuepäröinnin jälkeen myös hyvän vastaanoton. Suomalaiset saivat pientä esimakua vuonna 1983, jolloin ilmestyi Veikko Polameren toimittama antologia Shōsetsu – japanilaisia kertojia. Se sisälsi katkelman kirjan toisesta luvusta Kai Niemisen suomentamana.
Mishiman ajatukset eivät ole yksinkertaisia eikä hänen käyttämänsä kieli jää jälkeen ajatusten monimutkaisuudesta; lauseet ovat pitkiä ja polveilevia. Hatunnosto siis suomentaja Raisa Porrasmaalle. joka on onnistunut hyvin luovimaan alkukielen koukeroisuuden ja luettavan suomen kielen välillä. Silti alkuperäisten rakenteiden sopiva säilyttäminen antaa tekstille kirjallisen ja persoonallisen sävyn ja tietyt sanavalinnat kuten ”itsesaastutus” ja ”elävät kuvat” luovat ajan henkeä. FT Terttu Rajalan jälkisanat taustoittavat teosta, joten kokonaispaketti on mitä antoisinta luettavaa, tarkastelipa sitä sitten fiktiona tai kurkistusaukkona Kimitake Hiraokan alias Yukio Mishiman elämään. Tässä varhaisessa teoksessa on joka tapauksesa jo nähtävissä teemat, jotka toistuvat eri muodoissa Mishiman tulevassa tuotannossa.