Fumiko Hayashi (1903–1951) on modernin japanilaisen kirjallisuuden huomattavimpia nimiä. Hän kirjoitti suuren määrän romaaneja, novelleja ja runoja, joista iso osa on edelleen kääntämättä länsimaisille kielille.

Lapsuus ja nuoruus

Hän syntyi joidenkin lähteiden mukaan Kyūshūn Mojissa, joidenkin mukaan taas salmen toisella puolella Honshūn Shimonosekissa. Muitakin ristiriitaisia tietoja on Fumiko Hayashin elämästä kerrottu, mutta seuraavassa esitetyt seikat pitävät kutakuinkin paikkansa. Vanhemmat eivät olleet naimisissa eikä isä tunnustanut lasta, joten hän sai äidin nimen. Fumikon ollessa seitsenvuotias, isä toi kotiin toisen naisen. Äiti Kiku oli reipasotteinen ja epäsovinnainen nainen, joka pian teki ratkaisunsa: hän otti Fumikon mukaansa ja karkasi itseään nuoremman miehen kanssa.

Kolmikko vietti kiertelevää elämää toimien kulkukauppiaina Kyūshulla ja muuallakin. Näin kului kuutisen vuotta, joiden aikana asuttiin halvoissa majataloissa ja Fumiko vaihtoi koulua 13 kertaa. Omanikäiset ystävät korvautuivat majatalojen kaikenkarvaisilla asukeilla, mutta kirjojen lukemien toimi lohtuna.

Epäsäännöllinen elämä jatkui vuoteen 1916, jolloin perhe Fumikon ollessa 12-vuotias asettui Onomichiin Hiroshiman lähelle. Nyt Fumikokin pääsi vakituituisempaan kouluun ja äidin vaatimuksesta perhe pysyi paikoillaan niin kauan että Fumiko saattoi valmistua lukiosta 1922. Opettajat olivat huomanneet hänen kirjallisen lahjakkuutensa ja hän oli onnistunut jo julkaisemaan joitakin runoja sanomalehdissä. Lisäksi hän oli rahoittanut koulunkäyntiään osa-aikatöillä.

Onomichissä Fumiko koki ensirakkautensa. Gun´ichi Okano oli vauraan perheen esikoispoika ja pojan vanhemmat vastustivat seurustelua. Gun´ichi meni Tokioon yliopistoon ja koulusta päästyään Fumiko seurasi perässä. He asuivatkin yhdessä, mutta lopulta poika taipui vanhempiensa tahtoon ja palasi kotiseudulle solmiakseen avioliiton vanhempien valitseman naisen kanssa. Murtunut Fumiko jäi Tokioon.

Hän elätti itseään sekalaisilla töillä, milloin tehtaassa tai toimistossa, milloin kylpylässä tai kahviloissa tarjoilijana. Majapaikka vaihtui yhtä usein kuin työ. Myös vanhemmat oleilivat välillä Tokiossa myyntikärryineen ja yhteys heidän kanssaan toimi. Vuoden 1923 Kantōn suuren maanjäristyksen jälkeen perhe kuitenkin lähti evakkoon.

Seuraavana vuonna Fumiko palasi yksin Tokioon. Hän jatkoi samanlaisissa hanttihommissa, mutta onnistui kuitenkin myös ansaitsemaan jotain kirjoittamalla runoja ja kertomuksia. Nälkä ja köyhyys olivat kuitenkin ainaisia vieraita. Eikä miessuhteissakaan ollut onnea. Vaikka suhteita olikin useita, Fumiko onnistui välttämään prostituution. Hän joutui kuitenkin monella tavoin hyväksikäytetyksi ja koki myös suoranaista väkivaltaa. Tilanne kuitenkin parani 1926, jolloin hän solmi pysyvän ja hyvän suhteen taidemaalari Ryokubin Tezukan kanssa. Virallisesti naimisiin pari meni kuitenkin vasta 1944.

Vaikeiden ja köyhyyden sävyttämien vuosien ajankin Fumiko pyrki koko ajan hellittämättömästi tulemaan kirjailijaksi. Hän onnistui tutustumaan sittemmin kuuluisiin kirjailijoihin, runoilijoihin ja aktivisteihin. Nämä kontaktit, samoin kuin aktiivinen lukeminen, myös länsimaisen kirjallisuuden, olivat hänen elämänsä johtotähtiä.

Läpimurto kirjailijana

Jo ennen Tokioon palaamistaan 1924 Hayashi oli alkanut kirjoittaa päiväkirjaa. Hänen päiväkirjojaan voidaan pitää pohjana hänen läpimurtoteokselleen Hōrōki (放浪記), Kiertolainen, Diary of a Vagabond, joka ilmestyi ensin 1928 jatkosarjana Naisten taide -lehdessä ja seuraavana vuonna 1930 kirjana. Tämä ei kuitenkaan ollut hänen ensimmäinen yksittäinen julkaisunsa. Se oli runokokoelma Aouma o mitari (I Saw a Pale Horse) vuodelta 1929. Kiertolainen-kirja kertoo nimensä mukaan kiertolaisuudesta, köyhyydestä ja kirjallisista pyrinnöistä, toisin sanoen juuri Hayashin omista kokemuksista. Se on kuitenkin kaunokirjallinen, autofiktiivinen, päiväkirjasta muokattu teos eikä historiallinen dokumentti. Tällainen pitkälle omaelämäkerrallinen kirjoittaminen oli yleistä tuohon aikaan Japanissa. Sitä kutsuttiin nimellä watakushi shōsetsu (私小説) tai shishōsetsu eli ”minäkirjallisuus”. Vielä samana vuonna Hayashi kirjoitti teokselle jatko-osan.

Nämä teokset tekivät Hayashin tunnetuksi kirjailijana. Suosiosta huolimatta ne eivät kuitenkaan nostaneet häntä samanvertaiseksi mieskirjailijoiden kanssa, eivätkä vielä kokonaan avanneet ovia kirjallisiin piireihin. Oli uutta, että nainen näin kolkutti kaanonin portteja ja vielä kertomalla köyhien naisten elämästä! Hayashille kirjojen menestys kuitenkin soi mahdollisuuden toteuttaa toista intohimoaan: matkustamista. Nyt, 26-vuotiaana, hän ei enää ollut köyhä.

Ura kirjailijana ja sotakirjeenvaihtajana

Nyt aikaisempi kiertely Japanissa sai suuremmat puitteet: matkat suuntautuivat ulkomaille. Ensin kuukauden matka Kiinaan ja sitten Trans-Siperian radalla Eurooppaan, jossa hän vietti joitakin kuukausia Pariisissa ja Lontoossa. Matkakassaa hän täydensi kirjoittamalla matkakertomuksia.

Vuosi 1937 toi taas uuden käänteen hänen elämäänsä. Hänestä tuli Mainichi Shinbun-lehden sotakirjeenvaihtaja eri puolille Aasiaa. Tämä saattaa tuntua yllättävältä, sillä Hayashin aikaisemmat kontaktit ja aktiviteetit olivat viitanneet ennemminkin vasemmistolaisiin ajatuksiin kuin hallituksen sotapropagandan tukemiseen. Selitykseksi on tarjottu mm. sitä että pohjimmiltaan Hayashi ei ollut poliittinen henkilö. Hän kirjoitti mieluiten yksilöiden ja pienten ihmisten selviytymistarinoita. Hän ei itse ole kommentoinut ristiriitaiselta näyttävää toimintaansa.

Oli selvää, että sotakirjeenvaihtajana hänen oli kirjoitettava sotatapahtumista virallisen sotapropagandan mukaisesti. Hän mm. saapui Nanjingin kaupunkiin pian sen valtauksen jälkeen, mutta hänen kirjoituksissaan ei puhuta mitään japanilaisten joukkojen laajamittaisista joukkoraiskauksista ja muista julmuuksista, jotka sittemmin tulivat tunnetuksi nimellä Nanjingin verilöyly. Tuskin niistä kirjoittaminen olisikaan läpäissyt sotasensuuria.

Hänen työnsä sotakirjeenvaihtajana jatkui vuosien ajan Kiinassa, Koreassa, Mantšukuossa ja Indonesiassa, Singaporessa ja Vietnamissa. Vaikka kirjoittelu jatkuikin sensuroituna, oli Hayashi kuitenkin oleskelunsa aikana näissä maissa kerännyt kokemusta ja tietoa, jota hän hyödynsi myöhemmissä teoksissaan, kun kirjoittaminen taas vapautui.

Ennen sotakirjeenvaihtajaksi ryhtymistään Hayashi oli toki ehtinyt julkaista paljon muutakin kuin Hōrōkin. 1931 ilmestyi kertomus Fukin to uo no machi (The Accordion and the Fish Town). Se oli omaelämäkerrallinen tarina hänen lapsuudestaan Onomichissa. Samana vuonna ilmestyi myös novelli Seihin no sho, kirja jalosta köyhyydestä, joka niin ikään on omaelämäkerrallinen kertomus köyhästä mutta onnellisesta elämästä Tezukan kanssa. Kirjojen lisäksi Hayashi kirjoitti artikkeleita ja kiersi puhumassa ympäri Japania. Tämä ”kiertolainen” oli väsymätön. Hän oli tunnettu ja suosittu. Kesäisin pari kuitenkin vetäytyi mökille Onomichiin, toinen kirjoittamaan, toinen maalaamaan.

1934 lähtien Hayashi kirjoitti ensimmäistä kertaa muuta kuin omaelämäkerrallista tekstiä. Silloin ilmestyi Nakamushi kozō, ”crybaby”. Romaani kertoo onnettomasta pojasta, joka kiertää sukulaiselta toiselle äidin sysättyä hänet pois uuden rakastajan tieltä. 1935 ilmestyi Kaki, ”oyster”, epätoivoinen kertomus työnsä menettävästä ja köyhyyteen suistuvasta nuoresta miehestä. Nämä teokset saivat ylistystä kriitikoilta syvällisistä henkilöhahmoistaan ja naturalistisesta otteestaan yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Hayashi oli matkalla kirjalliseen kaanoniin.

Sitten tulivat sotavuodet. Vuonna 1943 Tezuka vapautettiin armeijasta ja pariskunta palasi Japaniin. Samana vuonna he adoptoivat poikavauvan, jolle antoivat nimeksi Tai. Seuraavana vuonna perhe lähti Tokiosta evakkoon Tezukan kotiseudulle Naganoon, jossa vietti sodan loppuajan.

Sodan jälkeen

Sodan jälkeen perhe palasi Tokioon 1945. Vaikka maa oli tappion jälkeen kurjassa kunnossa, alkoi elämä kuitenkin taas pyöriä. Sensuuria ei enää ollut ja kirjoittamisen aiheita oli enemmän kuin kyllin. Hayashi syöksyi työn kimppuun ja kirjoitti runoja ja tarinoita, artikkeleita ja mitä vain tarjottiin. Hän ei kieltäytynyt mistään työstä. Vaikka Hayashi ei itse enää ollut köyhä, hän osasi kuitenkin kuvata vähäosaisten elämää sisältäpäin ja myötätuntoisesti, mistä tulikin hänen teostensa pääsisältö. Kirjoittamisen tahti vain kiihtyi varsinkin sen jälkeen kun perheen poika aloitti koulun. Työn alla oli yhtäaikaa useita eri sarjakertomuksia eri lehdille.

Mainittakoon tässä niistä vain muutamia. 1947 ilmestyi Uzushio, romaani sotalesken kamppailusta pienen lapsen kanssa sodanjälkeisessä köyhyydessä. 1948 ilmestyi lyhyt mutta vaikuttava novelli Dauntaun (Keskikaupungilla, Downtown), joka sijoittuu Tokion shitamachi-alueelle. Samana vuonna ilmestyi palkittu novelli Bangiku (Late Chrysanthemum). Se on kertomus kohtaamisesta, jonka osapuolet ovat 56-vuotias, varakas geisha ja hänen nuorempi, entinen rakastajansa. Teemoja ovat vanheneminen, yksinäisyys, raha ja rakkaus. Ja tietenkin sodanjälkeisen elämän kovat realiteetit.

Suomeksi Hayashilta on aiemmin ilmestynyt yksi käännös, edellä mainittu lyhyt, mutta väkevä ja mestarillinen novelli Shitamachi (usein myös nimellä Dauntaun) vuodelta 1948. Näyttämö on Tokion shitamachi, sananmukaisesti alakaupunki, jolla viitataan Tokion itäisiin alaviin osiin, työläisten, kauppiaiden ja käsityöläisten asuttamaan osaan Tokiota. Alueelle katsotaan usein olevan leimallista yhteisöllinen elämäntapa. Siellä, sodanjälkeisen köyhyyden keskellä kulkee Riyo, nuori nainen, myymässä teetä elättääkseen itsensä ja poikansa miehen ollessa edelleen sotavankina Siperiassa. Riyon elämässä on vain köyhyys, nälkä, vilu ja ilottomuus. Sitten tapahtuu jotain ihanaa ja pian sen jälkeen – jotain kamalaa. Mutta lopussa on havaittavissa toivo, jota ei ennen näitä tapahtumia ollut.

Tästä novellista on kaksi Tuomas Anhavan suomennosta: Tokio (Parnasso 1959) ja Keskikaupungilla (Shōsetsu; japanilaisia kertojia, toim. Veikko Polameri 1983). En ole vertaillut näitä suomennoksia, joten en tiedä onko niissä muita eroavaisuuksia kuin otsikot. Ne ovat molemmissa tapauksissa harhaanjohtavia, samoin kuin englanninnoksen Dauntaun. Tosin täsmällisen vastineen löytäminen sanalle shitamachi on vaikeaa.

Monien teosten joukosta mainittakoon vielä Ukigumo (Floating Cloud), hänen viimeiseksi jäänyt romaaninsa, jota pidetään mestariteoksena. Hän kirjoitti sitä sarjakertomuksena vuosina 1949–1951. Se on kertomus Yukikosta ja Tomiokasta, japanilaisesta naisesta ja miehestä, jotka tutustuvat ja rakastuvat miehitetyssä Vietamissa ylellisissä puitteissa. Niille jyrkän vastakohdan muodostaa sodanjälkeinen Japani, jossa todellisuus iskee päin kasvoja niin, että että henkilöt eivät siitä selviä. Lopussa Tomioka on yksin, ei vaimoa, ei rakastajatarta, ei kotia, ei tarkoitusta. Hän on kuin ukigumo, ajelehtiva pilvi.

Kaksi kuukautta Ukigumon valmistumisesta Hayashi sai sydänkohtauksen ja kuoli 47-vuotiaana. Ilmeinen syy oli ylirasitus. Tuolloin ei vielä tunnettu japanin kielessä sanaa karōshi (過労死 ), liian työnteon aiheuttama äkkikuolema, mutta ilmiö on vanhempi kuin sana. Hautajaisten järjestelystä vastasi tuleva nobelisti Yasunari Kawabata, mikä viimeistään todistaa, että Fumiko Hayashi oli hyväksytty kirjallisuuden kaanoniin. Mutta paikalla oli myös paljon tavallisia naisia esiliinoineen ja ostoskasseineen, sillä juuri heitä Hayashi oli eniten kuvannut teoksissaaan.

Tokion Shinjukussa sijaitsee Fumiko Hayashi Memorial Hall. Se on kirjailijan ja hänen taidemaalari-miehensä entinen koti ja ateljee, joka on puutarhoineen avoinna yleisölle. Tämä kaunis japanilaistyylinen talo valmistui 1941 ja se on säilytetty alkuperäisessä asussaan. Talossa voi aistia Fumiko Hayashin hengen vaikkapa hänen työhuoneessaan. Kirjailija oli kulkenut pitkän matkan kolmen tatamin majatalohuoneesta tähän taloon.