Isen tarinat. Art House, 2026. Suom. Juhani Bonsdorff. 207 s. (Alkuteos: 伊勢物語, Ise monogatari, 900-luku) Kovakantinen kirja. Saatavana myös e-kirjana. Arvostelukappale.
Suomennosten määrä Japanin kirjallisuudesta lisääntyy vuosi vuodelta. Vuosi 2025 oli siihenastinen ennätys, mutta tämä vuosi 2026 lyö tuon ennätyksen kirkkaasti. Silti luulen, että monikaan ei osannut odottaa tätä Ise monogatarin käännöstä, joka ilmestyi toukokuussa suomentamanasi. Haluatko kertoa jotakin työn vaiheista ja siitä miten se säilyi näin ”piilossa” aivan viime metreille asti.
Itse asiassa en ajatellut mitään julkaistavaa teosta, kun ryhdyin laatimaan omaksi ilokseni käännöstä Isen ensimmäisistä episodeista alkuvuodesta 2019. Työ oli siinä määrin kiinnostavaa ja palkitsevaa, että päätin jatkaa sitä alkuperäistä suunnitelmaa pitemmälle ja lopulta kääntää koko teoksen. Jossakin vaiheessa aloin jakaa valmistuneita alkupään episodien raakaversioita muutamille kiinnostuneille ystävilleni, mikä käytännössä pakotti laatimaan niihin taustoittavia alaviitteitä jo tuolloin. Muiden töiden ohessa työstetty ensimmäinen täydellinen versio valmistui loppuvuodesta 2020 ja olisi varsin hyvin voinut jäädä pölyttymään pöytälaatikkoon. Kuitenkin näihin aikoihin tieto käännöksestä oli tavoittanut muutaman klassisen japanin tuntijan, ja erityisesti Miika Pölkki sen luettuaan kannusti minua voimakkaasti etsimään sille kustantajaa. Art House sitten kiinnostui loppuvuodesta 2024, ja saatoin käsikirjoituksen käytännössä lopulliseen kuntoon kesän ja syksyn 2025 aikana.
Olet uusi tulokas japanista suomentavien joukkoon. Voitko kertoa taustastasi ja siitä mikä toi sinut japanilaisen kirjallisuuden piiriin ja ennen kaikkea klassisen japanin puolelle. Mikä on yleensä suhteesi Japaniin ja sen kulttuuriin?
Olen perehtynyt klassiseen japaniin ja sillä kirjoitettuun kirjallisuuteen omin voimin muiden töiden ohessa – varsinaiselta taustaltani olen rahoitusalalle päätynyt matemaatikko. Japanin kirjallisuuteen tutustuin alun perin Tanizakin ja Sōsekin kautta joskus lukioikäisenä. Genjin tarinan löysin myös hyvin aikaisin, muistaakseni varsin pian sen jälkeen, kun Kai Niemisen tekemä neljäs käännösnide ilmestyi 1990. Genji teki minuun välittömästi valtavan vaikutuksen, jonka kanssa kirjallisuuden puolella luultavasti vain Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä pystyy kilpailemaan. Tämän pitkään keskeneräisen suomennoksen innoittamana luin sitten koko Genjin useampina englanninkielisinä käännöksinä sekä pitkän listan muita Japanin klassisen kauden teoksia. Vähitellen päädyin myös tankarunojen pariin ja alati syvemmälle Japanin historian ja kulttuurihistorian syövereihin.
Havahduin sitten jossakin vaiheessa siihen, että pystyin opiskelemani nykyjapanin pohjalta lukemaan ainakin suunnilleen joidenkin tankarunojen alkuperäisversioita. Samalla havahduin siihen, missä määrin monet paremmistakin englanninnoksista tekevät väkivaltaa runojen keskeisille piirteille osin englannin kielen ominaispiirteiden mutta myös käännöksissä usein tavoitellun perinteisen ”runollisen” ilmaisun vuoksi. Tämä toimi sysäyksenä päätökselleni opiskella klassista japania lukeakseni klassikoita alkukielellä.
Tämän kirjallisuus- ja kielipainotteisen linjan rinnalla olen ilokseni päässyt nauttimaan myös muista japanilaisen kulttuurin hedelmistä sekä paikan päällä että Suomesta käsin. Japanin ruokakulttuuri, arkkitehtuuri, käsityötaide ja monet perinteisen kulttuurin alueet ovat käyneet jatkuvasti läheisemmiksi.
Minkälainen prosessi sinulle oli klassisen japanin oppiminen? Jos vertaat nykyjapania ja klassista japania, niin näetkö viimeksi mainitussa joitakin piirteitä, jotka erityisesti kiinnostivat tai vetivät sinua puoleensa?
Minulle uuden kielen opiskelu on aina alkanut luontevimmin kieliopista, ja näin tein myös klassisen japanin kanssa. Minua ovat aina myös viehättäneet kielet, joissa on rikas ja looginen kielioppi ja laaja syntaktisten ilmaisukeinojen valikoima. Kuten suomi myös klassinen japani on erinomainen esimerkki tällaisesta kielestä. Vanhan japanin verbien ja niihin yhdistyvien apuverbien järjestelmä on erityisen viehättävä ja sen osat lukittuvat toisiinsa kuin hyvin suunniteltu palapeli. Klassisen japanin eroa nykyjapaniin voisi luonnehtia ehkä saman suuruiseksi kuin eroa latinan ja italian välillä. Lisäksi molemmissa tapauksissa nykykielen syntaksi on yksinkertaistunut ja menettänyt monia keinoja ilmaista asioita hyvin tiiviisti kieliopillisten keinojen avulla.
Kiinnostavaa on, että suomi on sen sijaan ainakin toistaiseksi säilyttänyt poikkeuksellisen monimuotoisen kieliopillisen keinovarantonsa. Tämä tekee suomen kielestä selvästi paremman kohteen klassisen japanin kääntämiseen kuin pääosasta eurooppalaisia nykykieliä: esimerkiksi tankarunoissa usein oleellisia sanaleikkejä onnistuu siirtämään suomeen yllättävänkin usein, eikä kieli pakota laventamaan ilmaisua tai muuttamaan asioiden esitysjärjestystä.
Lisäksi klassisen kauden runot ja suuri osa proosasta ovat sanastollisesti hyvin puhdasta japania, josta kiinalaiset lainasanat ja idiomit puuttuvat lähes kokonaan. Koska kiinan ja japanin sanojen foneettiset ilmiasut eroavat toisistaan merkittävästi, puhdas klassinen japani näyttää ja kuulostaa hyvin erilaiselta kuin moderni kiinalaisperäisiä lainoja ja uusmuodosteita vilisevä kieli. Jostakin itsellenikin epäselvästä syystä vanhan japanin klangi viehättää minua suuresti.
Entä japanilainen kirjallisuus yleensä? Kohdistuuko mielenkiintosi siinä nimenomaan klassiseen kirjallisuuteen?
Erityisesti viimeisten vuosien aikana klassinen tai laajemmin vanha kirjallisuus on ehdottomasti vienyt valtaosan japanilaiselle kirjallisuudelle löytyneestä ajasta ja huomiosta. Samalla myös 1900-luvun kirjallisuus on ehdottomasti mielenkiintoni kohteena, tosin senkin puolella painopiste on enemmän itseäni vanhemmissa klassikkoteoksissa.
Isen tarinat muodostuu proosakatkelmista ja runoista (tanka). Koitko eroa näiden kahden kääntämisessä, oliko jompikumpi vaikeampi tai mieluisampi?
Näiden kääntäminen on toki selvästi toisistaan poikkeavaa, mutta en osaa nimetä kumpaakaan toista vaikeammaksi tai kiinnostavammaksi haasteeksi.
Tankan kääntäminen on luonteeltaan väistämättä osittain teknistä, vaikka en olekaan pitänyt tavoitteena esimerkiksi jonkin tietyn mitan käyttöä. Runojen hahmon ja pituuden säilyttäminen alkuperäisen kaltaisina asettaa käännökselle varsin tiukat reunaehdot. Monikerroksisen ja tarkoituksellisen monitulkintaisuuden ja sanaleikkien siirtäminen edes osittain suomeen tuo oman hieman ristisanamaisen ongelmakenttänsä. Näissä puitteissa on sitten tehtävä parhaansa alkuperäisen esteettisen vaikutelman välittämiseksi.
Isen proosa on myös käännösongelmana varsin kiinnostava. Kuten kirjan selitysosassa kuvailen, Isen proosaosiot ovat epätasaisia, fragmentaarisia ja paikoin epäkoherentteja tai hankalia tulkita. Niillä on kuitenkin paikoittaisesta kulmikkuudestaan huolimatta ehdottomasti oma rytminen ja ilmaisullinen viehätyksensä. Päädyin käyttämään luultavasti suhteettomastikin aikaa alkutekstin nopeasti vaihtuvien tyylien ja esitysten rytmin siirtämiseksi mahdollisimman uskollisesti suomen kieleen.
Proosaosien käännöksessä ei selvästikään ole aina tavoiteltu ensisijaisesti helposti sulavaa nykysuomen ilmaisutapaa. Miten luonnehtisit yleisemmin käännösfilosofiaasi ja tavoitteitasi?
Ensisijaisesti olen pyrkinyt välittämään suomalaiselle lukijalle alkuteoksen sisällön ja ominaispiirteet mahdollisimman uskollisesti ja lisäämättä siihen omia (tai muiden) tulkintoja tai selvennyksiä. Selitykset ja usein myös epäselvien kohtien merkitysvaihtehtojen avaamisen olen jättänyt alaviitteisiin. Tässä olen pitänyt mielessäni jo lukioikäisenä mieleeni painunutta kiinalaisen runouden kääntäjämestari Pertti Niemisen huomiota, että liian moni länsimaissa päätyy kääntämään kommentaareja alkutekstin sijaan.
Ajallisesti, kielellisesti ja kulttuurisesti etäisten teosten kääntämisessä tulee väistämättä laajemminkin vastaan kysymys siitä, kuinka paljon alkutekstiä halutaan sovittaa kohdeyleisön viitekehykseen. Mitä enemmän mennään ajassa taaksepäin, sitä yleisempää on ollut voimakas alkuteoksen muokkaaminen lukijoille tuttuun muotoon ja ilmaisuun. Toisaalta on selvää, että lähempänä alkutekstin ilmaisutapaan pitäytyvät käännökset vanhoista teoksista ovat vähitellen yleistyneet. Tässä voidaan ehkä nähdä sekä kasvavaa luottamusta lukijoiden kykyyn käsitellä vieraampaa materiaalia sen omilla ehdoilla että lukijoiden kasvavaa kiinnostusta päästä lähemmäs alkuperäistä teosta.
Kysymyksen huomio Isen proosatekstin käännöksestä on hyvä esimerkki tavoitteestani pysyä lähellä alkuteoksen luonnetta. Samalla kun Ise sisältää erinomaisia tankarunoja, sen proosa on epätasaista ja usein kulmikasta sekä vaikeaselkoista. Rekisteri saattaa vaihtua odottamatta ja kertova osuus muuttua lennosta edeltävää tekstiä käsitteleväksi metakommentiksi. Ero Genjin upeasti soljuviin pitkiin virkkeisiin on suuri. Olen pyrkinyt säilyttämään mahdollisuuksien mukaan tämän laadullisen ja tyylillisen epätasaisuuden käännöksessä, enkä ole siloitellut tai ”parannellut” alkutekstiä.
Heti varhaisimmista kommenteista näkee, että Isen tarinat ovat olleet monin paikoin epäselviä jo kauan sitten. Usein on epävarmaa kuka sanoo tai tekee mitä ja kenelle, ja japanilaisetkin lukijat ovat joutuneet rakentamaan tekstin sisältämistä vihjeistä mahdollisimman koherenttia tarinankulkua päätyen usein erilaisiin lopputuloksiin. Olen pyrkinyt jättämään alkutekstissä olevat epäselvyydet mahdollisimman samassa muodossa suomennokseen ja kommentoimaan sitten vaihtoehtoisia tulkintoja alaviitteissä.
Isen proosa on myös omalla tavallaan oudosti viehättävää. Tietty lakonisuus ja huvittunut sarkasmi yhdistyy erityislaatuiseen sanomisen tapaan ja rytmiin, joka on tunnistettavissa muun aikakauden proosan joukossa. Mitä sanotaan ja mitä jätetään lukijan ihmeteltäväksi vaikuttaa harkitulta, ja tämä tyyli pakottaa lukijan pysähtelemään ja pohtimaan vaihtoehtoja samaan tapaan kuin tyypillinen tankaruno. Näiden piirteiden mahdollisimman uskollinen siirtäminen suomen kieleen on luultavasti haastavin osa proosan kääntämisessä.
Noin vuosi ennen Isen tarinoiden ilmestymistä saatiin suomeksi koko Genjin tarina Kai Niemisen työn tuloksena. Isen tarinat ilmestyi Japanissa noin 100 vuotta ennen Genjiä, johon sillä oli suuri vaikutus. Oliko Genji mielessäsi suomentaessasi Iseä?
Ehdottomasti, Iseä olisi puolimahdotonta lukea saati kääntää ilman Genjin ajattelemista monin tavoin ja lähes jatkuvasti. Genjin juonellisista ja temaattisista aiheista hyvin moni on läpinäkyvällä tavalla peräisin Isestä – esimerkiksi ylimaallisen naistenmiehen hahmo päähenkilönä, monet kielletyt rakkaussuhteet ja vapaaehtoinen maanpako. Ise voikin hyvin toimia lyhyempänä johdantona Genjin maailmaan.
Toisaalta teosten välinen kontrasti on jatkuvasti esillä. Ise edustaa lyhyttä, tiivistä ja luonnostelevaa kerrontaa, Genji suorastaan proustmaista laajentamista ja yksityiskohtaista kuvailua. Isen proosa on monin paikoin rujoa, Genjin taas soljuvaa ja paikoitellen suorastaan upeasti lentoon nousevaa proosarunoa. Genji edustaa kirjoittajansakin vuoksi vahvasti naisnäkökulmaa ja kirjoitusaikansa ehkä hieman hidasliikkeisempää kulttuuria, kun taas Ise on pääosin (joskaan ei ehkä kokonaan) miesnäkökulmasta kirjoitettua ronskimpaa kuvausta kenties dynaamisemmasta varhaisen Heian-kauden ajasta.
Mitä haluaisit sanoa nykysuomalaiselle Isen tarinoiden lukijalle?
Ehkä ensimmäiseksi että Ise on humoristisen ulkokuorensa alla salaviisas teos hieman kuten vaikkapa Voltairen Candide. Sen lukemiseen ei kannata suhtautua liian suurella vakavuudella, mutta samalla sen lyhyille episodeille kannattaa antaa tilaa kasvaa ja herättää ajatuksia. Sen 125 episodin hitaasti kumuloituva kokonaisvaikutus on jollakin vaikeasti tavoitettavalla tavalla enemmän kuin osiensa summa. Isestä näkee myös, miten vähän ihmisen perusluonne on muuttunut yli tuhannen vuoden aikana…
Lisäksi nostaisin esille Isen paikoin uskaliastakin huumoria. Länsimaissa mutta myös Japanissa Heian-kauden klassikoita on totuttu lukemaan hienostuneena ja vakavana taiteena tavalla, joka ei aina aivan vastaa teosten alkuperäistä luonnetta. Edes puolihuolellinen alkutekstin lukeminen tekee selväksi, että Ise on täynnä pikkutuhmaa ja muutoin suorasukaista huumoria. Siinä on mukana sarkasmia ja farssimaisia aineksia sekä viime kädessä varsin hyväntahtoista pilkkaa. Toisaalta mukana on myös vailla ironiaa esitettyjä vakavia teemoja, joten korkea ja matala sekoittuvat Isessä enemmän kuin ennakko-oletus antaisi odottaa. Toki teoksessa on myös kirsikankukkia ja utuisia kuutamoita, mutta hyvin paljon muutakin.
Isen tarinoita voi hyvin ja hyvällä omallatunnolla lukea pätkissä ja myös haluamassaan järjestyksessä. Episodien nykyisin vakiintunut löyhästi kronologinen järjestys on kenties myöhemmän editoinnin tulosta. Tämä vakiintunut järjestys rakentaa tiettyä jatkuvuutta tai ainakin jatkuvuuden illuusiota, mutta Isen kaleidoskooppi toimii mainiosti toisinkin.
Lopuksi on pakko kysyä: mitä tämän jälkeen? Onko uusia yllätyksiä pöytälaatikossa?
On varmaan turvallisinta olla lupailematta liikoja, mutta muutamia projekteja on vähintään ajatuksen asteella. Yksi suurempi Heian-kauden teos on ollut hetken aikaa työn alla, mutta mahdollinen valmistuminen voi kestää kauankin. On myös muutamia aihioita ja ajatuksia liittyen eräisiin pienempiin töihin: monia erinomaisia ”pitkiä runoja” (chōka) on suomentamatta, nō-näytelmien tekstien joukossa on aivan huikeaa ja monikerroksista mutta samalla äärimmäisen hankalasti käännettävää materiaalia, ja lisäksi myöhemmän ketjurunon eli rengan kanssa olisi paljon tehtävää.
KIITOS HAASTATTELUSTA JUHANI BONSDORFF !