Yukio Mishima (1925–1970) elää tällä hetkellä jo hyvän aikaa jatkunutta renessanssia sekä Japanissa että muualla maailmassa, nyt myös Suomessa. Hänestä yleensä tulee ensimmäiseksi mieleen hänen kuolemansa, rituaalinen itsemurha, harakiri (腹切) eli seppuku (切腹) vuonna 1970 ja siitä seurannut epätietoisuus hänen roolistaan japanilaisen kirjallisuuden kaanonissa. Itse asiassa hänestä vaiettiin Japanissa parikymmentä vuotta, hän vain ei sopinut kuvaan. Tänä päivänä asiasta ei kuitenkaan ole epäselvyyttä: ristiriitaisuudestaan huolimatta hän kuuluu eittämättä Japanin modernin kirjallisuuden klassikoihin.

Suhteellisen lyhyen elämänsä aikana Mishima oli uskomattoman tuottelias. Hänen nimissään on yli 30 romaanina, 50 näytelmää, valtava määrä novelleja ja esseitä sekä muita kirjoituksia. Paitsi kirjailija ja runoilija, hän oli myös näyttelijä, kuvaaja, tuottaja, kehonrakentaja, malli ja poliittinen fanaatikko. Itse asiassa koko hänen elämänsä oli performanssi, joka yhdisti taidetta ja elämää.

Lapsuus ja nuoruus

Kirjailijan syntymänimi oli Kimitake Hiraoka (平岡公威), Yukio Mishima on (三島由紀夫) myöhemmin otettu kirjailijanimi. Kimitaken, kuten monen muunkin kirjailijan, lapsuus oli erikoinen, ja sillä on varmasti ollut vaikutusta hänen myöhempään elämäänsä. Hän oli äidin puolelta samurai-sukua, mistä hän oli jossain määrin ylpeä. Kimitake syntyi taloon, jossa asui kolme sukupolvea, sisaruksia ja palvelijoita. Mutta kauaa hän ei saanut siellä olla, sillä äidinpuoleinen isoäiti Natsu kaappasi hänet omiin hoiviinsa, jossa elämä oli sangen omalaatuista. Kimitake pidettiin sisällä ja erossa ikätovereista, jolloin hänen ainoaksi lohdukseen muodostui kirjallisuus. Vasta 12-vuotiaana hänet palautettiin oikeaan kotiinsa. Tämän jälkeenkin isoäidin vaikutus jatkui, mutta nyt positiivisemmassa hengessä: hän vei Kimitaken katsomaan nō-teatteria ja kabukia, joista muodostui hänelle intohimo.

Kotiin palattua oli vastassa isän ankara kasvatus, jossa tämä pyrki kitkemään pojasta heikkouden, sairaalloisuuden ja feminiinisyyden, joita aiemmat vuodet olivat ruokkineet. Kimitake kävi eliittikoulua (Gakushūin), jona aikana hän alkoi jo varhain kirjoittaa ensin runoja ja sitten proosaa, vastoin isänsä toiveita. Tällöin hän myös omaksui kirjailijanimekseen Yukio Mishima. Hän valmistui Gakushūinistä 1944, luokkansa parhaana. Hän oli jo tähän mennessä saanut mainetta isänmaallisena kirjoittajana ja tehnyt selväksi itselleen ja muille halunsa kuolla sodassa kunniakkaasti kuten suuresti ihailemansa kamikaze-lentäjät. Siksi olikin jonkinlainen antikliimaksi kun häntä ei hyväksytty asepalvelukseen. Hän oli saanut kutsunnan sodan loppuvaiheessa, mutta sairasti flunssaa terveystarkastuspäivänä. Lääkäri otaksui taudin tuberkuloosiksi ja päätös oli kielteinen. Mishima ei korjannut lääkärin väärää päätelmää ja kantoi tästä syystä traumaa oletettavasti koko loppu elämänsä. Miksi ihmeessä hän väisti mahdollisuuden kuolla sodassa vaikka hän oli juuri sitä hehkuttanut? Tämänkaltaisia paradokseja Mishiman elämä on täynnä.

Kauneuden ja kuoleman liitto – mestariteoksia ja kehonrakennusta

Mishiman isä ei tukenut poikansa halua ryhtyä kirjailijaksi ja isän tahtoon taipuen Mishima kirjoittautuikin Tokion yliopistoon opiskelemaan lakia ja valmistui sieltä vuonna 1947. Sen jälkeen hän toimi vuoden päivät virkamiehenä Japanin valtionvarainministeriössä, kirjoittaen öisin, mutta luopui sitten työstään ja ryhtyi kokopäiväiseksi kirjailijaksi. Hän sai tukijakseen arvostetun kirjailijan Yasunari Kawabatan, jonka avulla hänen uransa pääsi vauhtiin. Vuonna 1949, Mishiman ollessa 24-vuotias, ilmestyi läpimurtoteos Kamen no kokuhaku (Erään naamion tunnustuksia), joka sai paljon huomiota ja teki Mishimasta kuuluisan. Tämä puoliomaelämäkerrallinen teos kertoo nuoresta homoseksuaalimiehestä, joka piiloutuu naamion taakse sopiakseen yhteiskuntaan.

Mishiman 1950-luvun teoksista tunnetuin on Kinkakuji (Kultainen temppeli) vuodelta 1956, joka kertoo tositapahtumiin perustuvasta kuuluisan kiotolaisen temppelin tuhopoltosta vuonna 1950. Siinä on selvästi näkyvissä hänen elämänsä ja tuotantonsa keskeiset piirteet: pakkomielteinen suhtautuminen kuolemaan ja kauneuteen. Nämä kaksi yhdistyivät hänen elämässäänkin: kehon oli oltava paitsi vahva myös kaunis, silloin tuli kuolemastakin kaunis. Ajatteliko hän ehkä, että kauneus voi voittaa kuolemankin?

Vuonna 1958 Mishima meni naimisiin Yōko Sugiyaman kanssa ja pari sai kaksi lasta, tyttären 1959 ja pojan 1962. Avioliiton ohessa hänellä oli homoeroottisia suhteita, vaikka hänen vaimonsa ei niitä myöntänytkään. Tällöin hän oli jo aloittanut monipuolisen ja tehokkaan kehonrakennuksen kompensoidakseen heikkoa ruumiinrakennettaan, josta hänellä ilmeisesti oli kompleksi. Fyysisyys näyttelikin keskeistä osaa hänen elämässään, mikä näkyi taistelulajien harrastuksena, näyttelemisenä ja valokuvamallina poseeraamisena. Mishiman kiinnostus näyttämötaiteeseen on oma lukunsa. Se alkoi jo niistä kabuki-näytöksistä, joita hänen isoäitinsä vei hänet katsomaan lapsena. Hänen tuotantonsa sisältääkin useita näytelmiä sekä myös nō- ja kabuki-näytelmiä, jotka on sovellettu nykyaikaan.

Mishiman elämä koostui paradokseista. Hän halveksi länsimaista materialismia, mutta asui ja eli ylellisen länsimaisesti. Hän puhui hyvää englantia ja harrasti kanssakäymistä ulkomaalaisten kanssa. Hän ihaili länsimaisia kirjailijoita ja piti monia heistä esikuvinaan. Hänen omia kirjojaan käännettiin useille länsimaisille kielille. Ja kuitenkin: hän ihannoi Japanin menneisyyttä, keisarivaltaa ja sen henkisiä arvoja, ja ennen kaikkea itsekurin ja kieltäymyksen sävyttämää, uskollisuutta korostavaa samurai-kulttuuria, jossa kunniakas kuolema oli elämääkin tärkeämpää. Vuonna 1967 häneltä ilmestyi Hagakure nyūmon (On Hagakure: The Samurai Ethic and Modern Japan), jossa hän ylistää Edo-kaudella ilmestynyttä samurai-hyveitä korostavaa Hagakure-teosta.

Mishima-incident (三島事件, Mishima jiken)

Vuonna 1968 Mishima oli koonnut yksityisen armeijan, Tatenokain (楯の会, Kilpiseura), johon alussa kuului 50 henkeä, pääasiassa oikeistosiiven opiskelijoita. Myöhemmin määrä nousi 100 henkeen. Tatenokain tarkoitus oli palauttaa armeijan kunnia ja puolustaa keisaria. Alussa toiminta keskittyi fyysisiin harjoituksiin ja kamppailulajeihin, mutta 25.11.1970 tapahtui jotain muuta. Silloin Mishima ja neljä Tatenokain jäsentä saapuivat Tokion Ichigayassa sijaitsevaan Itsepuolustusvoimien päämajaan ja ottivat panttivangiksi paikalla olleen kenraalin. Pieniä häiriöitä lukuun ottamatta kaikki eteni tarkoin tehtyjen suunnitelmien mukaan. Tasan klo 12 Mishima ilmestyi parvekkeelle ja piti kuulun puheensa. Paikalle oli tähän mennessä jo kerääntynyt runsaasti väkeä mukaan lukien sotilaita, poliisi ja media. Mishiman kehotukset nousta kapinaan armeijan ja Japanin kunnian palauttamiseksi eivät tuottaneet tulosta ja hän vetäytyi sisätiloihin, jossa suoritti seppukun. Saman päivän aamuna hän oli luovuttanut Hōjō no umi -tetralogian viimeisen osan käsikirjoituksen kustantajalle. Tätä neliosaista teosta pidetään tavallaan hänen testamenttinaan.

Mishima janosi tunnustusta ja ihailua ja siksi hänelle olikin ilmeisesti kova paikka, että hänen haluamansa Nobel meni toiselle kirjailijalle, Yasunari Kawabatalle vuonna 1968. Tätä tuskin kuitenkaan voidaan pitää hänen itsemurhansa syynä. Sen syitä on toki paljon pohdittu. On ajateltu, että se oli hänen maailmankatsomuksensa mukainen päätös hänen elämälleen, eräänlainen taiteellinen performanssi. Siinä on myös nähty viitteitä rakastavaisten kaksoisitsemurhaan (心中, shinjū), olihan seppukussa avustajana tominut Morita tiettävästi Mishiman rakastaja. Useimpien mielestä syyt ehkä olivat hänen poliittisessa ajattelussaan, mutta oli myös niitä jotka pitivät häntä yksinkertaisesti hulluna.

Tämä esitys Mishiman elämästä on sangen lyhyt ja pintapuolinen. Hän ei millään tunnu mahtuvan yhden blogikirjoituksen raamiin. Niinpä tarkoitus onkin palata hänen elämänsä ja tuotantonsa teemoihin sitä mukaa kun Sammakon lupaamia uusia käännöksiä alkaa ilmestyä. Uskon, että moni odottaa niitä mielenkiinnolla, niin minäkin. Erityisesti odotan Hōjō no umi (The Sea of Fertility) -tetralogiaa. Taiyō to tetsu (Sun and Steel) – esseen näkisin myös mielelläni. Seuraavassa blogiartikkelissa esittelen aikaisemmat Mishima-suomennokset.

Seuraavassa muutamia Mishiman tärkeimpiä teoksia

1949 Kamen no kokuhaku (仮面の告白) Confessions of a Mask (Suom. Erään naamion tunnustuksia, ote 1983)

1950 Kantan (邯鄲) (Suom. Kantan 1974) (nō)

1951–1953 Kinjiki (禁色) Forbidden Colors

1954 Aoi no Ue (葵の上) (Suom. Rouva Aoi 1991) (nō)

1954 Shiosai (潮騒) The Sound of Waves (Suom. Aaltojen pauhu 1960)

1956 Kinkakuji (金閣時) The Temple of the Golden Pavilion (Suom. Kultainen temppeli 1961)

1960 Utage no ato (宴のあと) After the Banquet (Suom. Juhlan jälkeen 1966)

1961 Yūkoku (憂国) Patriotism (novelli)

1963 Gogo no eikō (午後の曳航) The Sailor who Fell from the Grace with the Sea (Suom. Kunnia on katkera juoma 1971)

1965 Sado Kōshaku Fujin (サド侯爵夫人) Madame de Sade (Suom. Markiisitar de Sade 1969) (näytelmä)

1967 Hagakure nyūmon (葉隠入門) On Hagakure: The Samurai Ethic and Modern Japan (essee)

1968 Taiyō to tetsu (太陽と鉄) Sun and Steel (essee)

1968 Inochi urimasu (命売ります) Life for Sale (Suom. Elämä myytävänä 2025)

1965–1971 Hōjō no umi (豊饒の海) The Sea of Fertility
1. 1965–1967 Haru no yuki (春に雪) Spring Snow
2. 1967–1968 Honba (奔馬) Runaway Horses
3. 1968–1970 Akatsuki no tera (暁の寺) The Temple of Dawn
4. 1970–1971 Tennin gosui (天人の五衰) The Decay of the Angel