Murasaki Shikibu: Genjin tarina. Otava, 2025. I osa. Suom. Kai Nieminen ja Martti Turunen. 886 s. II osa. Suom. Kai Nieminen. 952 s. (Alkuteos 源氏物語, Genji monogatari, v. 1000 jälkeen) Arvostelukappale.

Ei ollut helppoa valita otsikkoa blogikirjoitukselleni. Valitsin kauneuden, mutta yhtä hyvin olisin voinut korostaa teoksen muita aspekteja, esimerkiksi tunteita, rakkausseikkailuja ja psykologista hienovireisyyttä tai realistista ajankuvaa. Tai olisin voinut mainita sen mikä Heian-kauden ylimyksille oli kaikkein kalleinta: hyvä maine, hyvä nimi, hyvä asema. Sen varjelemiseksi oltiin valmiita melkein mihin tahansa. Vai olisiko pitänyt mainita ajan kokeminen ja kuluminen, kaiken pysymättömyys ja kohtalonomaisuus; se kun kaiketi on teoksen keskeinen pohjavirta.

Minulla oli ilo olla yksi Genjin tarinan oikolukijoista. Tehtävälle oli aikaa kolme viikkoa. Se tarkoitti totaalista syväsukellusta Genjin maailmaan. Elin käytännössä Heiankyōssa nuo maaliskuiset viikot ja tein vain lyhyitä huoltotaukoja tähän maailmaan. Yritin toistuvasti muistuttaa itselleni, että tehtäväni on oikoluku, ei teoksesta nauttiminen, mutta vähitellen opin tekemään molemmat yhtäaikaa. Ja pakko myöntää että teos vei mennessään. Aloin tuntea Heianin naisten tunteita (ja kumma kyllä välillä miestenkin) ja sain kokemuksen ihmisen perustunteiden universaalisuudesta. Välillä kiehuin raivosta naisten puolesta ja sitten taas lumouduin kauneudesta ja koin surun syvyyden. Totisesti, pysymätöntä on kaikki tässä elämässä, eikä kärsimyksellä ole loppua. Ainoa toivo oli kääntää selkänsä maailmalle ja omistautua buddhalaisille harjoituksille, jotta voisi syntyä uudelleen Amida-buddhan paratiisiin. Mutta ehkä vielä yksi ihastuminen ja seikkailu sitä ennen…

Olipa kerran…

Tarina alkaa joskus 900-luvun alkupuolella. Silloin syntyi Genji, keisarin ja erään alempiarvoisen hovipalvelua suorittavan naisen poikana. Keisarilla oli monia vaimoja kuin myös lapsiakin, mutta kukaan ei ollut kauneudessa eikä älykkyydessä Genjin veroinen. Kaunis oli hänen äitinsäkin ja keisarin niin suuresti rakastama, että ympäristö ei voinut sitä hyväksyä. Kateuden ja vihan riuduttamana nainen kuoli pois Genjin ollessa noin kolmivuotias.

Genji oli siis keisarin poika, mutta hän ei saanut prinssin asemaa vaan jäi alamaiseksi. Tämä oli yleinen käytäntö tuona aikana, jolloin keisareilla oli lukuisia vaimoja ja lapsia eikä kaikille riittänyt paikkaa keisarihuoneessa. Näin sai alkunsa mm. Minamoton (源元) suku, josta kehittyi myöhemmin mahtava klaani. Genji (源氏) tarkoittaa ”Minamoton sukua”. Heian-kauden mahtisuku oli Fujiwarat (藤原), joiden kanssa Minamotot kamppailivat vaikutusvallasta. Tilanteestaan huolimatta Genji saavutti mahtimiehen aseman. Genjin tarinan historialliset puitteet ovat siis realistiset, vaikka itse tarina onkin fiktiivinen.

Polyamoriaa ja mustasukkaisuutta

Mennäänpä hieman ajassa eteenpäin ja piipahdetaan Genjin kuudennen kadun palatsissa. Se oli Genjin pitkän ajan unelma ja nyt 35-vuotiaana siitä oli tullut totta. Sädehtivä Genji, hikaru Genji, jota yksikään nainen ei voinut vastustaa, oli vihdoinkin saanut koottua kaikki tärkeimmät naisensa ”saman katon alle” niin että hänen oli helppo vierailla heidän luonaan ja myös he saattoivat pitää yhteyttä keskenään. (Vähemmän tärkeät naiset jäivät edelleen toiselle kadulle, mutta ei heitäkään kokonaan unohdettu. ) Tämä oli poikkeuksellista, sillä yleisempää oli, että nainen jäi asumaan omaan kotiinsa vielä avioiduttuaankin ja mies vieraili siellä.

Termi ”saman katon alle” tosin on hieman harhaanjohtava. Palatsi nimttäin koostui neljästä korttelista, joissa oli useita erilaisia rakennuksia, paviljonkeja. Näitä yhdistivät toisiinsa katetut käytävät ja kaarisillat, joita pitkin oli mahdollista liikkua paviljongista toiseen. Korttelit ja niiden paviljongit oli nimetty ilmansuuntien ja vuodenaikojen mukaan, ja kutakin paviljonkia asutti nainen, joka arvosti juuri kyseistä vuodenaikaa. Kunkin paviljongin puisto oli maisemoitu sen edustaman vuodenajan mukaan. Läntinen eli syyspaviljonki kuului keisarinnalle (myöhempi nimi Syyskaiho), joka oli Genjin entinen suojatti ja rakkauden kohde. Syksyllä keisarinnan puisto hehkui upeissa ruskan väreissä.

Pohjoisen talvipaviljongissa asui rouva Akashi, nainen, johon Genji oli tutustunut ollessaan vapaaehtoisessa maanpaossa Sumassa meren rannalla. Tämä synnytti Genjille ihastuttavan tyttären, josta myöhemmin tuli keisarinna. Talvipalatsin puistossa kasvoi mäntyjä, jotka olivat kauneimmillaan lumen verhoamina sekä mm. krysanteemeja, joiden kukat olivat herkimmillään hieman paleltuneina ja näin korostivat talven ensimmäisten kuura-aamujen kauneutta.

Itäinen kesäpaviljonki oli neiti Terälehden, Genjin pojan Iltausvan kasvatusäidin asunto. Siellä puhalsi virkistävä tuuli kuistin ympärille istutettujen bambujen alla. Itse neiti Terälehti oli Genjin elämässä melko satunnainen tuttavuus, silti toki ajoittain kaipauksen kohde. Terälehden hoiviin sijoitettiin myös Kukkaseppele, Genjin muinaisen, traagisesti kuolleen rakastetun tytär. Genji kyllä tietää, kuka on tytön isä, mutta ei halua sitä heti paljastaa ja pitää tyttöä omana suojattinaan. Tyttö saa osakseen kyllä muitakin kuin isällisiä tunteita.

Eteläinen kevätpaviljonki oli palatsin päärakennus ja siinä asuivat itse Genji sekä hänen elämänsä tärkein nainen Rusojuuri (Murasaki). Rouva Rusojuuri, tuo kaikista naisista ihanin, rakasti kevättä ja siksi tämän paviljongin puisto olikin eniten edukseen keväällä kun siellä kukkivat lukemattomat kevään kukat.

Palatseissa järjestettiin juhlia ja monenlaisia huvituksia: oli kukkienkatselua, oli musisointia, oli tanssia ja runonlaadintaa sekä erilaisia hoviseremonioita. Oli kuvakilpailuja ja kaunokirjoitusta ja suitsukkeiden valmistusta. Oli ylenpalttisia herkkuja ja lahjoja. Kuu paistoi ja sakekuppi kiersi. Herkistyttiin. Ja taas hihat kastuivat kyynelistä, kun muistot palasivat mieleen.

Naiset eivät kuitenkaan suoraan voineet osallistua juhliin vaan he seurasivat niitä erilaisten verhojen ja kaihtimien lomasta. Näin tapahtui myös naisten ja miesten välinen yhteydenpito. Kasvojen näkeminen ei kuulunut asiaan. Seurustelu tapahtui runoin, joko itse laadituin ja lausutuin tai sitten esimerkiksi seuranaisen välityksellä.

Verhojen alta pilkistävät naisen kaapujen liepeet, joiden värit oli soinnutettu, verhojen takaa kuuluva silkin hienostunut kahina, ilmaan hennosti leijaileva suitsukkeen tuoksu tai taidokas koton soitto riittivät herättämään miehen pakonomaisen tarpeen saada tuo nainen omakseen. Kyseessä ei siis ollut ”rakkaus ensi silmäyksellä” vaan rakkaus ”ensi aistimuksella”. Alkoi kiihkeä runonvaihto, jossa mies vakuutti ikuista rakkauttaan ja nainen yritti estellä. Usein mies kuitenkin löysi keinot päästä tunkeutumaan naisen makuutilaan ja kun siellä onnistui viettämään kolme yötä, oltiin naimisissa. Uusi vaimo liitettäväksi perheväkeen, uusi sulka hattuun.

Moni suhde (ja siis käytännössä usein avioliitto) alkoi tilanteesta, jota nykytermein kutsutaan raiskaukseksi. Usein myös tämän raiskauksen seuraukset, raskaus ym. eivät johtaneet julkiseen tunnustamiseen, vaan ne olivat salattavia asioita. Eikä mitään uutta auringon alla: jo silloin katsottiin, että raiskattu nainen oli itse syypää tapahtuneeseen. Miehen naiseen kohdistama ahdistelu oli naisen häpeä.

Nämä kokemukset olivat naisille traumaattisia. Samoin kuin se, että heidän rakastamallaan miehellä oli muita suhteita pilvin pimein. Usein naiset kuitenkin sopeutuivat välttämättömään, sillä vaihtoehdot olivat vähissä. Yksi niistä oli nunnaksi ryhtyminen. Joskus mustasukkaisuus sai äärimmäisiä muotoja ja sitä pidettiin pahana kirouksena. Ihannenainen oli sellainen, joka hillitsi mustasukkaisuutensa eikä erehtynyt osoittamaan mieltään. Heianin naisten mustasukkaisuuden erikoispiirre oli, että sitä tunnettiin yleensä vain kun miehen uusi vaimo oli yhteiskunnalliselta asemaltaan itseä ylempi. Silloin oma asema horjui ja elämä muuttui epävarmaksi.

Helppoa ei ollut miehilläkään. Genji tuskaili, että ”jokaisessa naisessa on jotain vastustamatonta, juuri siksi mies joutuu aina vaikeuksiin.” Hyvän vaimon arvo oli mittaamaton. ”Viisaankin miehen sydän saattaa villiintyä niin, että hän tuhoutuu naisseikkailuihinsa, ellei hänellä ole vaimoa joka hillitsee häntä.” Genji tunsi usein syyllisyyttä tajutessaan tekevänsä väärin naisia kohtaan, mutta ”häpeään sekoittui mielihyvää siitä, että oli saanut tahtonsa läpi.”

On hämmästyttävää, että tällaisessa järjestelmässä kuitenkin syntyi myös rakkaudellisia ja tyydyttäviä liittoja. Sellainen oli ennen kaikkea Genjin ja Rusojuuren liitto, jossa rehellisyys ja todellinen kumppanuus ainakin ajoittain toteutuivat. Loppu ei kuitenkaan ollut onnellinen, sillä Genjin oli poliittisista syistä otettava uudeksi päävaimokseen kolmas prinsessa, joka muutti asumaan Genjin ja Rusojuuren paviljonkiin. Rusojuuri osoitti tilanteessa kypsyyttä, joka sai Genjin uskomaan, että kaikki oli hyvin, mutta itse asiassa Rusojuuri riutui murheeseen, varsinkin, kun Genji ei sallinut hänen toteuttaa haluaan ryhtyä nunnaksi.

Hämmästyttävää on myös se, että tämän moniavioisen yhteiskunnan tunnesotkujen kuvaus tuhannen vuoden takaa vetoaa nykylukijaan. Ilmeisesti Murasaki Shikibu on teoksessaan tavoittanut jotain ikiaikaista, mikä ylittää ajan, paikan ja kulttuurin rajat. Ja totuuden nimissä, voimmeko sanoa, että rakkauden mysteeristä aiheutuviin ongelmiin olisi missään yhteiskunnassa keksitty pätevää ratkaisua! Ehei, kamppailemme edelleen samojen ongelmien parissa, siksi kosketuspintaa löytyy. Ovatko valloitushalu tai viettely kadonneet minnekään samoin kuin myös rakkauden loppuminen ja siitä seuraava kärsimys. Toki on myönnettävä, että nyky-yhteiskunta tarjoaa enemmän vaihtoehtoja ihmisille, jotka haluavat ohjata elämäänsä muuhun suuntaan.

Mutta takaisin Genjin kuudennen kadun palatsiin. Osan I lopussa siellä vallitsee vielä harmonia. Genji on valtansa huipulla. On syksy. Keisari ja entiskeisari ovat tulleet vierailulle. Heidän kunniakseen lauletaan ja soitetaan. Entiskeisari kehuu ruskaa ja keisari vastaa hänelle runolla:

Vertaatko tätä
tavanomaiseen ruskaan?
Puutarhahan on
kuin verhoiltu brokadiin
muinaisen mallin mukaan.

Osa I päättyy lauseeseen: ”Näytti siltä, että juuri näin läheisiä näiden kahden perheen oli tarkoitus ollakin.” Kaksi perhettä viittaa Minamotoihin ja Fujiwaroihin.

Karma

Genjin tarinaa on totuttu ajattelemaan kevytmielisiä rakkausseikkailuja ja poliittisia juonitteluja kuvaavana romaanina. Aikaisempien suomennosten perusteella sellainen käsitys voi helposti syntyäkin. Mutta nyt kun suomalaisilla lukjoilla on mahdollisuus tutustua teokseen kokonaisuutena, syntyy aivan erilainen merkityksen kaari.

Heianin ihmiset elivät erilaisessa todellisuudessa. Heille riivaajahenget, loitsut, unet, uskomukset ja näkymätön maailma olivat jokapäiväistä todellisuutta. Oli tämänpuoleinen, häilyvä maailma ja tuonpuoleinen Buddhan maailma. Monet henkilöistä, niin naiset kuin miehetkin, halusivat (tai ainakin toistivat usein haluavansa) jättää maailman ja ryhtyä harjoittamaan hartautta nunnina ja munkkeina jo nuoresta lähtien. Viimeistään iän karttuessa ja kuoleman lähestyessä se oli välttämätöntä. Silloin luonnon kanssa väriloistosta kilpailevat hovipuvut vaihtuivat munkin ja nunnan harmaisiin kaapuihin ja naisilta leikattiin heidän kauneutensa kruunu, ihana pitkä musta kiiltävä tukka. (Japanin alkuperäinen uskonto shintō ja tuontiuskonto buddhalaisuus elivät täydessä sovussa Heian-kauden elämässä. Ks. tarkemmin uskonnoista suomentajan essee II osan lopussa.)

Monet henkilöistä kokivat asemansa niin tukalaksi, että se auttoi heitä ymmärtämään maailman todellisen luonteen, joka buddhalaisen opin mukaan on kärsimys. He myös oivalsivat, että maalliset siteet ja intohimot estivät Buddhan tielle astumisen. Kaiken katoavuus ja väliaikaisuus puhutteli heitä voimakkaasti. Kevään kukkaloistokin tuntui niin ihanalta juuri siksi että se oli niin lyhytaikainen. Elämäntapahtumien uskottin johtuvan karmasta, aikaisemmista teoista. Niinpä vallalla oli voimakas kohtalonusko. Genjin kohdalla karma toteutuu konkreettisesti; hän kokee saman kohtalon, jonka on aiheuttanut isälleen. Teos siis kertoo ihmisen kärsimyksestä, häpeästä ja ahdistuksesta, ihmisenä olemisen perusehdoista ja sitä kautta iloista ja murheista ja siitä, että loppujen lopuksi ne eivät ole niin toisistaan erillisiä kuin ajatellaan. Se kertoo ihmisen tunteiden kompleksisuudesta ja juuri tämä on iso osa teoksen puhuttelevuutta.

Rivien välissä…

Murasaki Shikibu ei kerro asioita suoraan. Esimerkiksi lemmenkohtaukset kuvataan usein viitteellisesti. Lukija oppii kuitenkin ymmärtämään, mistä on kysymys, ja täydentää puuttuvat kohdat mielessään. Teksti on muutenkin usein hajanaista, kaikkea tapahtuu mutta siitä ei aina kerrota loogisesti. Tuntuu kuin kirjoittaja seuraisi enemmän tunteiden kuin tapahtumien logiikkaa. Suomentajan selitykset auttavat usein tulkinnassa.

Yhtenä punaisena lankana teoksessa kulkee kertojan ääni. Murasaki Shikibun huomautukset ovat usein riemastuttavaa luettavaa. Toisinaan hän kommentoi henkilöidensä tekemisiä, toisinaan toteaa, että ”naisena minun ei ole sopivaa kirjoittaa sellaisista (= hallinnollisista) asioista”.

Kommentit herättävät mielenkiinnon Murasaki Shikibun persoonaa kohtaan. Yrittääkö hän piilottaa rivien väliin jotain sanomaa, kenties ironiaa tai hovielämän kritiikkiä? Kaunisteleeko hän? Eräässä kohdin hän sanoo: ”Kirjeen kirjoittajahan voi kätkeä todellisen mielentilansa rivien väliin, jolloin kirjeestä tulee kiinnostava. Minäkin koetan kirjoittaa näistä asioista niiden parhaat puolet, siksi tulos voi joskus olla totuudenvastainenkin.” Yleisesti voidaan kuitenkin sanoa, että hänen tyylistään puuttuu asenteellisuus, siinä ei moralisoida, asioita ainoastaan kuvataan ja juuri se tekee kerronnasta niin vaikuttavan.

Unten kelluva silta

Kolmannessa jaksossa Genji on kuollut (”kätkeytynyt pilviin”) ja ”oli kuin tuli olisi sammunut koko maailmasta.” Kukaan jälkeläisistä ei ollut perinyt Genjin valoa. Varsinkin ns. Uji-luvuissa (luvut 45–54) kärsimys syvenee. Tässä jaksossa seikkailevat huikenteluun taipuvainen ”tuoksuva sotaminsteri” (Niou, Genjin lapsenlapsi) ja vakavamielinen ”hyväntuoksuinen eversti” (Kaoru, Genjin oletettu poika). Heidän intohimojensa kohteena on kaksi sisarusta (lopulta vielä kolmaskin) ja kerronta on täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kaikki henkilöt ovat ristiriitojen repimiä eikä varsinaista loppuratkaisua tule.

Viimeisen luvun nimi on Unten kelluva silta. Mielenkiintoista on, että ei voida tarkalleen sanoa, mihin se viittaa, sillä termi ei esiinny itse luvussa lainkaan. Tähän metaforaan liittyvää pohdintaa voi lukea täältä.

Haluan vielä mainita, että vasta nyt, Genjin tarinan kokonaan luettuani, tajuan miten valtava merkitys sillä on ollut japanilaiseen kirjallisuuteen kautta aikojen ja tähän päivään asti. Genjin valo loistaa yhä ja houkuttelee piiriinsä yhä uusia tulkitsijoita. On hyvä lopettaa Murasaki Shikibun sanoihin: ”Näitä ihmissuhteita on mahdoton selittää perin pohjin.”