Heian-kausi (794-1185)

Siinä missä edeltävää Nara-kautta voidaan luonnehtia kiinalaisvaikutuksen kaudeksi, nähdään Heian-kausi paluuna japanilaisuuteen. Kausi on saanut nimensä uudesta pääkaupungista, Heian-kyōsta.

Buddhalaisen papiston vaikutusvalta hallintoon alkoi Narassa käydä liian suureksi ja niinpä keisari Kanmu teki vuonna 784 dramaattisen teon: hän siirsi pääkaupungin pois Narasta, ensin Nagaokaan ja sitten vuonna 794 Heian-kyōhon (平安京), nykyiseen Kiotoon (京都). Keisarin keskushallinnon vahvistamiseksi luotiin uusia hallintoelimiä, mutta tehtiin myös muutoksia, joilla oli merkittäviä taloudellisisa vaikutuksia. Aikaisemmin vahva keskushallinto jakoi kaiken viljelysmaan aina uudestaan. Japanissa kuitenkin syntyi paikallisin voimin uutta viljelysmaata. Tällaisille tiloille saatettiin myöntää verovapauksia ja hallintaoikeuksia ensin parin kolmen sukupolven ajaksi ja sittemmin pysyvästi. Vähitellen julkinen viljelysmaan omistus ja samalla paikallinen julkinen hallinto näivettyivät.

Muutosten myötä valta alkoi keskittyä hoviaristokratialle, etenkin Fujiwara (藤原)-suvulle. Näin keisari, joka oli onnistunut torjumaan papiston uhan, joutui vallasta sivussa olevaan, symboliseen rooliin. Paitsi omistamalla maaseudulle kehittyneitä verovapaita tiloja (shōen), Fujiwarat saavuttivat asemansa ja ylläpitivät sitä myös taitavalla avioliittopolitiikalla. Suvun naisia naitettiin keisareille, jolloin heidän lapsistaan tuli keisareita. Tällöin Fujiwara-suvun edustaja saattoi tehdä itsestään lapsikeisarin sijaishallitsijan ja jopa jatkaa roolissa lapsen tultua täysi-ikäiseksi. Hallinto saattoi koostua nimellisestä istuvasta keisarista, jonka sijasta valtaa käytti sijaishallitsija. Rinnalla saattoi vielä vaikuttaa jo luostariin vetäytynyt ex-keisari, jonka sana painoi enemmän kuin istuvan keisarin. Fujiwarat siis hallitsivat olematta itse keisareita. Ovelaa! Huomaamatta kiinalaistyylinen, byrokraattinen valtion roolia korostava hallinto sai väistyä japanilaistyylisen aristokraattisen, perinnöllisen vallan tieltä, jossa syntyperä ratkaisi kaiken.

Heian-kauden buddhalaisuus: Tendai ja Shingon

Heian-kaudella syntyi kaksi uutta buddhalaista koulukuntaa, jotka sopivat paremmin hovin tarpeisiin, toisin sanoen, keskittyivät hengellisiin asioihin enemmän kuin politiikkaan. Nara-kauden kuusi koulukuntaa olivat edustaneet ”pientä kulkuneuvoa”, Theravadaa, mutta nyt Japani oli kypsä omaksumaan ”suuren kulkuneuvon”, Mahayanan opetuksia, joiden mukaan myös maallikot saattoivat saavuttaa valaistumisen.

Ensimmäinen koulukunta Tendai (天台) perustettiin vuonna 805. Sen toi Kiinasta munkki Saichō 最澄,(Dengyō Daishi 伝教大師), joka perusti Enryaku-ji -temppelin Heian-kyōn koillispuolella olevalle Hiei-vuorelle. Opin keskiössä oli Lootus-suutra. Saichō nautti hovin suosiota, mutta suuri osa hänen ajastaan kului erilaisissa kahinoissa hänen yrittäessään saada vaikutusvaltaa ja jalansijaa uudelle opille.

Eniten hovissa kuitenkin vaikutti aikakauden toinen uusi koulukunta, Shingon (真言), jonka toi Kiinasta samoihin aikoihin siellä kolmisen vuotta opiskellut munkki Kūkai (空海), tunnetumpi kuolemanjälkeisellä arvonimellään Kōbō Daishi ( 弘法大師). Hän on sen suuruusluokan hahmo Japanin historiassa, että ansaitsee lähemmän esittelyn.

Kōbō Daishi (774-835), supersankari

Nuori munkki Kūkai oli intohimoisen kiinnostunut eksistentiaalisista kysymyksistä ja opiskeli aluksi kiinalaisia klassikoita, mutta vaihtoi pian opintoalansa buddhalaisuuteen. Palava halu päästä buddhalaisuuden ytimeen sai hänet matkustamaan Kiinaan, jossa hän löysi etsimänsä: uuden buddhalaisuuden muodon, joka oli hiljattain tuotu Intiasta. Samalla hänelle valkeni hänen kutsumuksensa tuoda tämä uusi uskonto Japaniin.

T´ang dynastian suurenmoisessa pääkaupungissa Chang´anissa viettämänsä n. kolmen vuoden aikana hän opiskeli kiinalaisten ja intialaisten mestarien opastuksella buddhalaisuutta, mutta myös sanskritin kieltä, kirjallisuutta, runoutta, kalligrafiaa, lääketiedettä, astronomiaa ja jopa teknologiaa. Mukanaan hän toi Japaniin suuren määrän käsikirjoituksia näistä aiheista sekä esineistöä.

Tämä uusi buddhalaisuuden muoto oli syntynyt Intiassa ja kulkeutunut sieltä muihin maihin. Nyt on kyseessä buddhalaisuuden kolmas ”kulkuneuvo” Vajrayana, joka on vähemmän tunnettu lännessä. Joskus sen katsotaan olevan osa Mahayanaa, mutta yleensä se nähdään itsenäisenä koulukuntana. Se on tantrista, esoteeristä buddhalaisuutta, joka kehittyi huippuunsa Tiibetissä. Japanissa uusi oppi sai nimen Shingon, ”totuuden sana”. Shingon on ainoa puhdas Vajrayana-koulukunta Japanissa.

Opin keskiössä on Vairocana (jap. Dainichi)-kultti. Vairocana on alkuperäinen, ikuinen ja universaali buddha-olemus, jonka ilmentymiä muut buddhat (mm. Gautama) ovat. Tavoitteena oli löytää yhteys Vairocanan kanssa ja näin oivaltaa kaiken olevaisen ykseys. Uutta oli, että tämä valaistuminen oli saavutettavissa yhden ihmiselämän aikana.

Harjoituksessa käytettiin apuväineinä paitsi meditaatiota, myös mantroja, mudria (käsieleitä), mandaloita sekä monenlaisia rituaaleja ja symboleja. Näistä ei ollut pitkä matka loitsuihin ja magiaan, jotka tavalliselle kansalle näyttäytyivätkin uuden uskonnon pääsisältönä eivätkä olleet vailla vetovoimaa hovipiireissäkään. Eniten kuitenkin aristokraatteihin vetosi Shingonin ikonografian esteettisyys, sillä olihan esteettinen elämä hovissa kaikkein keskeisintä. Jännittävää oli myös oppiin liittyvä salainen ja mystinen luonne: vain asiaan vihkiytyneet voivat sitä harjoittaa oman gurun välityksellä. Toki Shingonin syvällinen oppi ja etiikka myös vetosivat ja niinpä voidaan sanoa, että 800- ja 900-luvuilla hovin elämä oli buddhlaisuuden läpitunkema kaikilla tasoilla.

Toki on myös muistettava, että buddhalaisuuden ja shintolaisuuden synkretismi eteni voimakkaasti Heian-kaudella. Mitä muuta Dainichi (大日), suuri aurinko, voi olla kun Amaterasu!

Kūkai oli monipuolinen nero ja hänen ansioluettelonsa on uskomaton. Hän oli sekä teoreetikko että toimija, sekä oppinut että taiteilija, sekä keksijä että tutkija. Siis eräänlainen renessanssihahmo. Hän oli syvällinen ajattelija ja filosofi, jonka maine kalligrafina on ylittämätön. Virkatehtäviensä lisäksi hän rakennutti temppeleitä sekä mm. siltoja ja kastelualtaita kansan olojen parantamiseksi. Hänen kirjallinen tuotantonsa on laaja. Pääteos on Jūjūshinron, laaja tutkielma mielen kymmenestä tasosta. Teos on eräänlainen valaistumisen analyysi, viettien hallitsemasta elämästä täyteen tietoisuuteen, jota edustaa Shingon. Häneen liitetään myös paljon kertomuksia ihmeteoista.

Kōya-vuori, Kōya-san (高野山)

Paikka, joka tänä päivänä yhdistetään Kōbō Daishin nimeen on Kōya-san, Kōya-vuoren temppelialue, joka on Shingon-buddhalaisuuden päämaja. Se sijaitsee syvällä ja korkealla vuoristossa, kaukana maailman hälystä, Wakayaman prefektuurissa Osakasta etelään. Se on noin 120 temppelin muodostama temppelikaupunki, joka on ollut Unescon maailmanperintökohde vuodesta 2004. Vuosittain sinne vaeltaa suuri määrä pyhiinvaeltajia samoin kuin tavallisia turisteja.

Alueen rakentaminen aloitettiin v. 816 kun Kūkai sai rakennusluvan keisari Sagalta. Hän oli suunnitellut alueen rakennukset mandalan muotoon luonnonmuotoja mukaillen. Kūkai ei kuitenkaan ehtinyt nähdä unelmiensa luomusta valmiina; se valmistui lopullisesti vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Konpon Daitō, Suuri Pagodi. Temppelialueen symboli ja keskus. (Kuva: P-R Kuusikko, 2018)

Pyhiinvaeltajalle Kōya-san on Japanin pyhimpiä paikkoja, mutta tavallinen turistikin voi siellä saada hienoja elämyksiä ja hyvän vastaanoton. Monet temppelit nimittäin majoittavat turisteja, jolloin on mahdollista kokea japanilainen lattiatason asuminen ja saada nauttia erityistä temppeliruokaa (shōjin ryōri) huoneeseen tarjoiltuna. On myös mahdollista osallistua temppelien aamuharjoituksiin yms. Voisi ajatella, että moinen toiminta pilaisi paikan hengen, mutta oman kokemukseni mukaan ei niin ole käynyt.

Shōjin ryōri, sananmukaisesti ”devotion food” on kasviksista valmistettua herkullista lähiruokaa. (Kuva: P-R Kuusikko, 2018)

Kōya-sanin pyhin paikka on Kōbō Daishin mausoleumi. Se sijaitsee Japanin suurimman hautausmaan, Okuno-inin perällä. Sinne päästäkseen on käveltävä parin kilomerin matka suurten puiden reunustamaa varjoista tietä, jonne auringonpaiste vaivoin siilautuu. Ilma on raikasta, vallitsee hiljaisuus, jonka vain lintujen äänet rikkovat. Tietä reunustavat sammaloituneet kivilyhdyt ja hautamuistomerkit, joista löytyy Japanin historian suuria nimiä.

Tämän tien kulkeminen todella virittää kaikkein pyhimmän kohtaamiseen. Tunnelma mausoleumin ulkopuolella on käsin kosketeltava. Mausoleumin sisälle ei yleisö pääse eikä kameroiden käyttö ole sallittua koko alueella. Legendan mukaan Kōbō Daishi ei ole kuollut, vaan istuu edelleen meditaatioasennossa mausoleumin sisällä. Vaikkei tätä kirjaimellisesti uskoisikaan, niin ainakin historian siipien havina kuuluu selvästi.

Kōbō Daishin patsas (Kuva P-R Kuusikko, 2018)

Legenda joutuu uuteen valoon, jos sitä tarkastellaan sen kautta, mitä tiedetään harvinaisesta meditaatiotilasta, jota tiibetiksi kutsutaan sanalla thukdam. Se on buddhalainen ilmiö, jossa tietoisuus viipyy ruumiissa fyysisen kuoleman jälkeen. Kliinisestä kuolemasta huolimatta ruumis ei hajoa, vaan säilyy elävän tuntuisena päiviä tai jopa viikkoja. Kasvoilla säilyy hehku ja sydänala on lämmin. Ilmiötä esiintyy vain paljon meditoneiden mestarien tapauksessa. Thukdam-ilmiötä on alettu myös tutkia tieteellisesti, mutta se on toistaiseksi jäänyt mysteeriksi.

Myös Shikokun saarella kiertävä 1200 kilometrin mittainen ja 88 temppeliä käsittävä pyhiinvaellusreitti liitetään Kōbō Daishiin. Hänen uskotaan perustaneen reitin. Vaikka Kōya-san ei sijaitse Shikokun saarella, on se kuitenkin nimetty reitin päätepisteeksi.

Pyhiinvaeltajia eli henroja Okuno-inin hautausmaalla Kōya-sanilla. He ovat ehkä jo kiertäneet koko 88 temppelin kierroksen. (Kuva: P-R Kuusikko, 2018)

Shikokun henro-reitiltä on viime vuonna ilmestynyt Basam Booksilta erinomainen kirja ”Kōbō-daishin jalanjäljissä”, jonka on kirjoittanut Irene Wai Lwin Moe. https://basambooks.fi/tuote/irene_wai/kobo_daishin_jalanjaljissa_vaeltajan_paivakirja_shikokulta/9789523791411

Kirja sisältää myös muutaman Kōbō Daishin kirjoittaman runon.

Kun avaruus ehtyy
Kun tuntevat olennot katoavat
Kun nirvana on puhallettu tyhjiin
Silloin ja vasta silloin
On lupaukseni täytetty.

(Suom. Tuula Moilanen)

Heian-kauden kirjallisuus

Vaikka Heian-kauden alussa kiinalaisuus vielä olikin voimissaan, on tämän kauden kirjallisuudelle kuitenkin leimaa-antavaa japanilainen kirjallisuus. Runouden alalta on mainittava hoviantologiat alkaen Kokinshūsta 900-luvun alussa päätyen Shinkokinshūhun 1205. Tällöin Kamakura-kausi oli jo alkanut, mutta kokoelman runot oli suurimmalta osalta kirjoitettu Heian-kaudella. Näiden kahden väliin mahtui kuusi antologiaa.

Heian-kauden huomattavin saavutus oli kuitenkin japaninkielisen kertomakirjallisuuden synty. Tässä näytteli keskeistä roolia kana-tavukirjoituksen kehittäminen. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että tämäkin keksintö on joskus laitettu Kōbō Daishin nimiin! Vaikka hän oli myös kielimies, on kuitenkin epätodennäköistä, että kyseessä olisi yhden ihmisen työ. Ennemminkin on kyse laaja-alaisesta kehityksestä, jossa sanskritintaitoinen mestari on voinut olla yhtenä tekijänä.

Kaksi Heian-kauden proosateosta loistavat ylitse muiden: Murasaki Shikibun Genji monogatari (Genjin tarina) ja Sei Shōnagonin Makura no sōshi (Tyynynaluskirja/Päänaluskirja). Molemmat teokset ovat hyvin ajankohtaisia suomennetun japanilaisen kirjallisuuden kentässä juuri nyt. Kai Nieminen on viimeistelemässä edellisen ja Miika Pölkki jälkimmäisen suomennosta.

Heian-kauden uskomattoman rikkaasta ja monipuolisesta kirjallisuudesta ja sen suomennoksista kirjoitan seuraavissa päivityksissä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s