Ryookan: Huoletta ja hölmönä. Basam Books, 2022. Suom. Kai Nieminen. 195 s. Pehmeäkantinen kirja. Arvostelukappale.

Monet japanilaisen kirjallisuuden ystävät muistanevat vielä vuonna 2000 ilmestyneen, Kai Niemisen suomentaman runokokoelman Ryōkan: Suuri hupsu. Yksi hänen lisänimistään oli Taigu, Suuri hupsu; siitä kokoelman nimi. Kirja oli niin lukijoiden rakastama, että siitä otettiin neljä painosta, viimeisin 2012. Nyt ilmestyneessä kokoelmassa osa on edellisessä kokoelmassa esiintyneitä, tarkistettuja suomennoksia, osa ennen julkaisemattomia.

Kerjäläismunkki ja runoilija Ryookan (1758–1831) oli osa pitkää perinnettä alkaen jo 1100-luvulla eläneestä Kamo no Chōmeista. Ryookan oli zenbuddhalainen munkki, kalligrafi ja runoilija, joka ei asettunut mihinkään temppeliin eikä hankkinut oppilaita, vaan mieluummin vaelteli paikasta paikkaan ja sai elantonsa kerjäämällä. Lisäksi hänellä oli varakkaita ystäviä ja tukijoita. Monista edeltäjistään poiketen Ryookan etsi inspiraatiota yksinkertaisten maalaisihmisten joukosta. Ehkä siksi hänen runoutensa on helposti lähestyttävää, mutta kuitenkin syvällistä.

Ryookan syntyi vaikutusvaltaiseen perheeseen nykyisen Niigatan alueella, mutta kaikki perheenjäsenet olivat kiinnostuneempia runoudesta kuin viranhoidosta. Niinpä myös perheen vanhin poika Eizoo luopui maailmasta ja ryhtyi munkiksi 18-vuotiaana ottaen pappisnimekseen Ryookan, ”hyvä ja avara”. Tätä ennen hän oli kuitenkin jo ehtinyt hankkia itselleen perinpohjaisen klassisen kirjallisen sivistyksen.

Useiden eri temppeleissä vietettyjen vaellusvuosien jälkeen hän palasi kotiseudulleen, jossa vietti loppuikänsä erakkona eri paikoissa. Pisimpään hän oleskeli majassa, joka mielenkiintoista kyllä ei kuulunut zen-temppelille vaan Shingon-koulukunnalle. (Shingon-koulukunta on Japanin ainoa varsinaisesti Vajrayana-buddhalainen koulukunta. Blogissani myöhemmin palaan buddhalaisuuden mielenkiintoiseen kehitykseen Japanissa.) Asuipa hän vielä elämänsä lopulla shintō-pyhäkön majassakin. Viimeiset vuodet hän vietti erään tukijansa mökissä, jossa kuoli 74-vuotiaana. Tarkemmin Ryookanin elämänvaiheista voi lukea kääntäjän johdannosta sekä teoksen lopussa olevasta henkilöhakemistosta.

Ryookanin runot kuvastavat elävästi hänen elämäntapaansa. Hän meditoi (zazen), käveli metsässä, ihaili luontoa, leikki lasten kanssa, kiersi kerjuulla, luki ja kirjoitti runoja, teki kalligrafiaa (oli hyvin tunnettu siitä) ja tapaili ystäviä, joiden kanssa laati ja vaihtoi runoja ja joskus myös kallisti sakekuppia. Inhimillisyydessään hänen runonsa vetoavat lukijoihin.

Siitä lähin kun ryhdyin munkiksi,
olen jättänyt kaiken kohtalon huomaan ja antanut päivien kulua.
Eilen asuin vihreillä vuorilla,
tänään kuljeskelen kaupungissa.
Kaapuni sadasti parsittu ja paikattu,
ties montako vuotta minulla on ollut tämä sama kerjuukulho.
Kuulaina öinä nojaan sauvaani ja hyräilen runoja,
keskellä päivää levitän mattoni ja nukun.
Jotkut sanovat, ettei minua kannata ottaa lukuun –
mutta tällainen minä nyt olen.

Eräässä runossa hän kertoo miten sai eräältä mesenaatti-ystävältä ”ylenpalttisesti taromukuloita ja luumuja”, mutta toteaa: ”Harmittaa vain, ettei runoilijatoverini tuonut samalla viiniruukkua”.

Elämä vaikuttaa huolettomalta.

Housut liian lyhyet, takki liian pitkä:
näin minä kuljen huoletta ja hölmönä.
Äkkiä tienvarren lapset huomaavat minut
ja alkavat käsiään taputtaen laulaa kuorossa pallottelulaulua.

Ryookanin elämänfilosofia on yksinkertainen.

Ellei ahnehdi, kaikkea on kyllin,
jos vaatii paljon, mikään ei riitä.

Runot kertovat kuitenkin myös yksinäisyydestä, sairaudesta ja nuoruuden nostalgiasta.

Vanha ja raihnas, herään helposti kesken unien;
herättyäni istun tyhjässä huoneessa.
Huoneen ainoa lamppu palaa
kirkkaimmalla liekillään. Talviyö on pitkä.

Oliko Ryookan siis vain harmiton hupsu, jollaiseksi hän halusi itsensä joissakin runoissa kuvata? Ei todellakaan. Ensinnäkin monet runot paljastavat hänen syvällisen perehtyneisyytensä niin kiinalaisiin kuin japanilaisiinkin klassikoihin ja toiseksi, niistä myös ilmenee hänen oman oivalluksensa syvyys, joka on käsitteellisen ajattelun tuolla puolen.

Jos puhuu harhasta, on kaikki harhaa,
jos puhuu totuudesta, on kaikki totta.
Ei ole harhaa totuuden ulkopuolella,
ei totuutta erillään harhasta.
Miksi siis, Tien hartaat kulkijat,
tahdotte tavoittaa vain totuuden?
Sanokaapa mitä tavoittelunne on pohjimmiltaan,
onko se harhaa? Vai totta?

Ryookan kirjoitti runojaan sekä kiinaksi että japaniksi. Huoletta ja hölmönä –kokoema sisältää 221 kiinaksi kirjoitettua runoa. Haloo, miksi kiinaksi? Japanissa 1800-luvulla! Tällainen oli kiinan kielen asema japanilaisessa kulttuurissa. Ryookanin aikana sivistyneistö pystyi lukemaan kiinaa, mutta tämän päivän japanilaiselle eivät klassisella kiinalla kirjoitetut runot niin vaan avaudu. Tässä kohdin ei voi olla ajattelematta kunnioituksella kääntäjän taitoa ja urakkaa.

Runojen järjestyksestä Nieminen sanoo kokoelman johdannossa, että se noudattaa suomentajan mieltymyksiä, tämä siksikin, että runojen kirjoitusajankohta on harvoin selvillä. Valinta tuntuu onnistuneelta, sillä kirjaa lukiessa runot tuntuvat nivoutuvan toisiinsa. Lopussa oleva selitysosio syventää runojen sisältöä.

Itse Ryookan ei halunnut sanoa runojaan runoiksi. Hän kutsuukin niitä kyhäelmiksi. Ehkä ne hänelle olivat enemmän muistiinpanojen tapaisia merkintöjä. Mutta minkä sille mahtaa, jos muistiinpanoista tuleekin runoja!

Kuka sanoo minun runojani runoiksi?
Minun runoni eivät ole runoja.
Vasta kun ymmärrät etteivät runoni ole runoja
voimme ryhtyä keskustelemaan runoudesta.

Ryookanin elinaikana hänen runojaan ei julkaistu kokoelmana. Se tapahtui vasta hänen kuolemansa jälkeen 1860-luvulla. Siitä asti hän on ollut Japanissa hyvin rakastettu runoilija.

Ryōkan: Suuri hupsu. Basam Books, 2000, 4. painos 2012. Suom. Kai Nieminen. 269 s.

Tässä vuoden 2000 kokoelmassa runoja on yli 300 ja joukossa on myös japaniksi kirjoitettua waka-runoutta: tankoja ja jopa muutama haiku. Tässä näyte kummastakin.

Yhdentekevät
kaiken maailman asiat
saavat nyt jäädä:
kallistamme yhdessä
kupillisen viiniä.

Sadepäivänä
käy veli Ryōkan
vähän sääliksi.

Kirjan sivuilla voi myös ihailla Ryōkanin kalligrafioita.

(Tässä vaiheessa pikku huomatus: jos lukijaa on ihmetyttänyt miksi olen välillä kirjoittanut Ryōkan ja välillä Ryookan, johtuu se siitä, että noudatan Kai Niemisen valintaa. Hän käytti aikaisemmin pitkän vokaalin yläpuolella pidennysviivaa, mutta on jo useita vuosia sitten siirtynyt kaksoisvokaalin käytäntöön. )

Suuri hupsu -teoksessa on myös osio Kaste lootuksenlehdellä, joka kertoo mielenkiintoisen episodin Ryōkanin viimeisiltä elinvuosilta. Tällöin nimittäin yli seitsemänkymppisen munkin ja nuoren nunna Teishinin välille syntyi lämmin ja läheinen ystävyys, joka on jäänyt elämään Teishinin laatimassa runokokoelmassa. Teishin opiskeli tankarunoutta Ryōkanin opastuksella ja kokoelma koostuu sekä Ryōkanin runoista että tankarunoista, joita nämä sielunkumppanit kirjoittivat toisilleen. Runot kertovat tapaamisen ilosta ja poissaolevan kaipuusta sekä läheisestä vuorovaikutuksesta. Näissä runoissa näkyy kauniissa muodossa japanilainen ikiaikainen perinne seurustella runoin.

Muita käännöksiä

Myös Tuomas Anhava on suomentanut joitakin Ryōkanin runoja, joita on julkaistu kokoelmassa Sateen ääni sillalla (Otava 2007) sekä julkaisussa Taite: runouslehti nro 2, 2004 ja nro 2, 2005.
Yksi Kai Niemisen suomennos on teoksessa Maailman runosydän (WSOY 1998).

Suomentaja Kai Nieminen

Kai Nieminen on toiminut vuodesta 1977 vapaana kirjailijana ja suomentajana. Hän on julkaissut runoteoksia kirjoina ja radiorunoina sekä kymmeniä suomennoksia, etupäässä japanilaista runoutta ja proosaa, mutta käännöksiä myös saksasta, ruotsista ja englannista.

Nieminen on saanut viidesti kirjallisuuden valtionpalkinnon, Eino Leinon -palkinnon 1999, Mikael Agricola -palkinnon 2003 ja Eeva-Liisa Manner -runopalkinnon 2006.