Emi Yagi: Venus ja minä. Otava, 2025. Suom. Raisa Porrasmaa. 105 s. (Alkuteos: 休館日の彼女たち, Kyūkanbi no kanojotachi, 2023) Saatavana kirjana, e-kirjana ja äänikirjana.

Venus ja minä ilmestyi tammikuussa 2025, joten monet ovat jo ehtineet lukea kirjan. Instagramkin on ollut tulvillaan arvioita ja mielipiteitä. Useimmat ovat pitäneet kirjasta paljonkin; heistä sen outous on ollut kiehtovaa. On totta, että kirjailija Emi Yagi on onnistunut lataamaan tähän 100-sivuiseen pikkukirjaan suuren määrän absurdia energiaa, mehevää metaforaa ja villiä mielikuvitusta, siis sitä kuulua japanilaista maagista realismia.

Suomennoksen kansikuva on sama kuin alkuteoksen: belgialaisen surrealistin René Magritten maalaus The Difficult Crossing. Jo sen katsominen antaa vihiä edessä olevasta matkasta. Alkuteoksen nimi on sananmukaisesti suomennettuna Suljetun museon naiset ja englanninnos When the museum is closed (joka muuten ilmestyy vasta heinäkuussa 2025) noudattelee samoja linjoja. Mielestäni suomalainen nimi Venus ja minä on kuitenkin hyvin onnistunut, sillä se painottaa tarinan keskeistä suhdetta päähenkilön ja Venus-patsaan välillä.

Tässä on todellakin kysymys rakkaussuhteesta, vieläpä kolmiodraamasta, jonka osapuolet ovat museossa seisova Venus-patsas, museon osa-aikatyöntekijä Rika Horauchi ja museon komea kuraattori Hashibami. Rikan lempinimi on Hora, nimi, jonka Venus hänelle antoi ensitapaamisessa. Mitä, puhuva patsas? Kyllä vain, Venus-patsas puhuu latinaa, koska hänet on veistetty Roomassa, vaikkakin hän on kopio kreikkalaisesta Afroditestä. Melkein kaikki muut huoneessa seisovat patsaat puhuvat kreikkaa ja Venus on yksinäinen. Siksi kuraattori palkkaa hänelle latinan taitoisen Rikan puhekaveriksi, joka vierailee hänen luonaan joka maanantai, kun museo on suljettu. Se onkin ainoa päivä kun patsaat voivat vähän irrotella, muina päivinä heidän on vain seisottava hiljaa ja oltava katseiden kohteina.

Se ei meidän Venustamme miellytä. Hän ilmaisee useassa kohdassa selkeästi tyytymättömyytensä tilanteeseen. Hän haluaisi päästä liikkeelle, nähdä maailmaa. Vaikka onhan hänellä historiaa ja kokemuksia monista museoista. Hän tunnustaa muinaisen unelmansa Rooman valtakunnan ajoilta: ”Olisin halunnut asianajajaksi, koska orjien oikeudet kiinnostivat minua.”

Rika/Hora on palkattu tehtäväänsä, koska hänellä on harvinainen taito, hän osaa puhua latinaa. Siis puhua. Hän on aikoinaan sattunut menemään latinan kurssille yliopistossa ja sen jälkeen hetken mielijohteesta päätynyt opiskelijavaihtoon Suomeen (!!!). Siellä hänen kämppäkaverikseen sattui tyttö, joka kuunteli radiosta latinankielisiä uutisia. (Nuntii Latini, Yle Radio 1, 1989–2019). He alkoivat keskustella latinaksi. Kuolleesta kielestä tuli elävä. Tosin Rikan latinassa oli ”hienoinen aksentti, joka muistutti suomen kieltä”, mutta hänen japanilainen professorinsa korjasi sitä klassisempaan suuntaan. (Muuten, myös Emi Yagin edellisessä suomennoksessa Tyhjyyspäiväkirja Suomi oli esillä Marimekon repun muodossa!)

Rikan ei ole helppoa saada kontaktia ihmisten kanssa. Sitä kuvaa kirjassa keltainen sadetakki, jonka Rika huomasi yllään ensimmäistä kertaa alakoulussa. Siitä lähtien se oli hänellä aina vaatteidensa päällä, hän ei voinut riisua sitä. Sitä eivät nähneet muut kuin naapurin lapsi. Se oli kuin kotilo, joka toisaalta suojasi häntä, toisaalta rajoitti. Tässä meillä on kaksi tyytymätöntä naista: toista rajoitti kova marmori, toista muovinen sadetakki. Rika pelkäsi kosketusta, hän pelkäsi inhimillistä lämpöä.

Venuksen ja Rikan välillä lämpöä kuitenkin alkaa syntyä. Venuksen hymy ”pääsi sadetakin sisään” ja Rikan elämä alkoi vähitellen muuttua. Lopulta hänen oli pakko myöntää itselleen, että hän oli rakastunut marmoriseen jumalattareen. Hän ei suinkaan jää ilman vastarakkautta, vaan suhde on molemminpuolinen. Raikkaat tuulet alkavat puhaltaa Rikan elämässä. Hänen päässään alkaa kehittyä hurja suunnitelma ja kirjan lopussa surrealistinen farssi pääsee valloilleen. Siinä on jotain hyvin vapauttavaa ja inspiroivaa.

Onko tämä kirja vain mielikuvituksen lento ja päiväperhonen? Ei suinkaan. Se voi nopealla lukemisella vaikuttaa sellaiselta, mutta suosittelisinkin vähän hitaampaa lukemista. Silloin nimittäin rivien välistä kasvaa esiin yllättäviä asioita. Ei siis kannata hotkaista kirjaa purematta, vaan kannattaa maistella sen omalaatuista kieltä ja tunnelmaa ilman liikaa rationalisointia.

Mielestäni tässä kirjassa on lopulta kyse elämisestä, siitä että uskaltaa elää. Että meillä kaikilla on oma keltainen sadetakkimme, jonka raoista kurkimme elämää ja luomme omaa todellisuuttamme. Sadetakin kireys on mielen kireys.

Venuksen hahmossa on myös huumoria sekä aivan selkeitä feministisiä äänenpainoja, mikä jo sinällään luo jossain määrin humoristisen kontrastin. Venus kertoo Horalle kuulleensa, että Zeuksen vaimo Hera on antanut entisöintien yhteydessä korjauttaa kasvojaan. Kun Hora tivaa, että etkö sinä sitten ole, vastaa Venus:

Toki minuunkin on kajottu aika lailla […] Minähän olen elänyt yli 2000 vuotta. Mutta saa jo riittää, kauneus ja katseen kohteena oleminen. Kun seuraavan kerran rappeutuminen iskee ja saan vaurion johonkin, valitsen ilman muuta olla tekemättä mitään.

Kuraattorin ja Venuksen keskusteluissa Rika/Hora vertautuu vuodenajan jumalattariin (kreikkalaisen mytologian horat) Botticellin maalauksessa Venuksen syntymä. Kuvassa hora tuo vaatteet alastomalle Venukselle. Näin pitkälle on Emi Yagi miettinyt kirjansa symboliikan.

Kirjan on taas eläytyvästi ja taitavasti suomentanut Raisa Porrasmaa, kuten edellisenkin Yagin kirjan. Emi Yagin omaperäinen tyyli välittyy kirjan sivuilta hyvin suomalaisille lukijoille. Tyhjyyspäiväkirjassa päähenkilö seurusteli neitsyt Marian kanssa, tällä kertaa Venus-patsaan. Länsimainen kulttuuri ja sen historia tuntuvat kiehtovan kirjailijaa. Hänen kirjoissaan länsimaisen kulttuurin osatekijät asettuvat luontevasti japanilaiseen miljööseen. Mitäköhän seuraavaksi?