Osamu Dazai: Epäkelpo ihmiseksi. Sammakko, 2025. Suom. Saku-Petteri Urpo. 176 s. (Alkuteos: 人間失格, Ningen shikkaku, 1948) Kovakantinen kirja. Arvostelukappale.

Osamu Dazai (1909–1948 ) on viime vuosina kokenut renessanssin niin Japanissa kuin  muuallakin maailmassa. Esimerkiksi teoksesta Ningen shikkaku on ilmestynyt uusia englanninnoksia vuosina 2018 ja 2024.  Seuraava on odotettavissa 2027. Suomikin on mukana boomissa: viime vuosina on suomennettu kolme kokoelmaa novelleja (Pekka Masonen) ja nyt on ilmestynyt uusi, suoraan japanista käännetty versio Ningen shikkakusta. Seuraavassa suomentaja Saku-Petteri Urpon haastattelu. 

Tämä on ensimmäinen suomennoksesi japanista. Kertoisitko hieman miten tähän on tultu. Miten sinusta tuli kääntäjä, mitä muuta olet kääntänyt ja miten Japani tuli kuvioihin.

Olen aina lukenut paljon ja ollut sekä kirjallisuudesta että kielistä kiinnostunut, joten tavallaan jonkinlaiseen kirjalliseen työhön suuntautuminen tuntui jo varhain melko luontevalta vaihtoehdolta. Yleisen kirjallisuustieteen yliopisto-opintoja suorittaessani päädyin sitten tekemään työharjoittelua turkulaiselle Kustannusosakeyhtiö Sammakolle, ja sieltä avautui oikoluvun ja kustannustoimittamisen siivellä mahdollisuus myös kääntämisen maailmaan sukeltamiseen. Sammakolla sattui olemaan eräs kirjaprojekti, johon työhön alun perin kiinnitetty kääntäjä ei syystä tai toisesta pystynytkään tarttumaan, jolloin minä kirjoitin tekstistä kokeilumielessä lyhyen käännösnäytteen. Tämä näyte onnistui sitten ilmeisesti olemaan ainakin sen verran vakuuttava, että sopimus syntyi ja ensimmäinen kirjakäännökseni, norjalaisen Lars Myttingin romaani Sommen kuusitoista puuta, ilmestyi vuonna 2020. Näin kääntäjänurani oli melkeinpä puolivahingossa polkaistu käyntiin.

Nimenomaan japanilaisesta kulttuurista ja japanin kielestä kiinnostuin oikeastaan jo lapsena muun muassa japanilaisten videopelien, karateharrastuksen ja myöhemmin myös kirjallisuuden kautta, mutta kunnollinen mahdollisuus kielen vakavampaan opiskeluun tarjoutui vasta yliopistossa. Suoritinkin kirjallisuustieteen opintojeni ohessa ahkerasti japanin kielikursseja, ja noin viiden vuoden kieliopintojen jälkeen olin aivan maisteriopintojeni loppumetreillä myös viiden kuukauden vaihtojaksolla Tokiossa, mistä oli valtavan suurta hyötyä kielitaidon kehittymisen ja aktivoitumisen kannalta. Vaihtoyliopistossa opiskeltiin japania viisi päivää viikossa ja täysipäiväinen eläminen japaninkielisessä ympäristössä antoi kieleen tietysti aivan erilaista tuntumaa kuin pelkkä luokkahuoneessa keskustelu. Siinä sivussa pyrin ottamaan ilon irti myös Tokion lukuisista käytettyjä kirjoja myyvistä liikkeistä, joista klassikkokirjallisuutta oli helppo ostaa lukumateriaaliksi halpoina pokkariversioina – yhtenä näiltä retkiltä mukaani tarttuneena kuriositeettina mainittakoon japaninkielinen Kalevala.

Tämä teos on aikaisemmin suomennettu nimellä Ei enää ihminen (Aapo Junkola, 1969). MIksi uusi suomennos oli tarpeen ja miten juuri tämä teos valikoitui käännettäväksi?

Nykynäkökulmasta Junkolan suomennoksen ”ongelma” on lähinnä siinä, ettei sitä ole tehty suoraan alkukielestä vaan välikielen, tässä tapauksessa englannin kautta. Japani on tietysti täysin erilainen kieli kuin englanti, joka puolestaan on täysin erilainen kieli kuin suomi: tällaisessa kuviossa jonkinasteiset väärinymmärrykset ovat melkeinpä väistämättömiä, ja kun Junkolan suomennoksen pohjana toiminut englanninnos, Donald Keenen kääntämä No Longer Human (1958), on vielä itsessään ottanut erinäisiä nykynäkökulmasta sangen vanhanaikaisilta tuntuvia vapauksia muun muassa japanilaista kulttuurikontekstia amerikkalaistamalla ja alkutekstistä joitakin osioita saksimalla, on lopputulos ajoittain väkisinkin kuin rikkinäistä puhelinta leikittäessä. Oma lukunsa on myös Junkolan suomennosta alustava Eeva-Liisa Mannerin esipuhe, joka on kyllä kauniisti kirjoitettu mutta monilta osin harhaanjohtava ja välillä suorastaan virheellinen – Manner muun muassa erehtyy luulemaan, että Ningen shikkaku olisi julkaistu jo vuonna 1937, siis noin kymmenen vuotta ennen todellista julkaisuajankohtaansa, ja kertoo Dazain osallistuneen ”Tyynellä merellä kaikkea muuta kuin tyyneen sotaan”, vaikka hänet todellisuudessa vapautettiin sotapalveluksesta terveytensä vuoksi.

Juuri tämä teos valikoitui käännettäväksi oikeastaan kustantajan ehdotuksesta. Olin puhellut Sammakon Seppo Lahtiselle, että voisin ottaa jonkun japaninkielisen kirjan käännettäväkseni, jos kustantamon tähtäimeen vaikka sattuisi osumaan jokin sopivan ”kevyt” teos ensikertalaiselle uskottavaksi, ja hän keksikin sitten ehdottaa tätä Dazain romaania. Teos oli toki minulle ennestään tuttu, mutta tuntui kieltämättä ensimmäiseksi Japani-käännöksekseni aikamoiselta tulikasteelta… Tuskinpa olisin itse rohjennut ehdottaa heti kärkeen tällaista klassikkoa, mutta kun tilaisuus kerran tarjoutui, niin pakkohan siihen oli tarttua.

Mitä arvelet Dazai-renessanssin syyksi? Se ei varmaankaan voi johtua pelkästään Bungo Stray Dogs – mangasarjasta, jossa Dazai on yksi henkilö. Mikä hänen tuotannossaan on mielestäsi sellaista joka puhuttelee nykyihmistä, myös nuorisoa?

Uskoisin, että ”Dazai-renessanssiin” on vaikuttanut monta eri tekijää: toisaalta mainitsemasi manga- ja animesarja on tehnyt Dazain nimeä tunnetuksi erityisesti nuorten keskuudessa, toisaalta kirjailijan viimeistenkin teosten tekijänoikeuksien raukeaminen viimeisten kymmenen vuoden aikana on tehnyt uusien painosten ja käännösten tekemisestä kustantamojen näkökulmasta helpompaa (ja saanut englanninkielisen Amazonin tulvehtimaan tökeröjä tekoälykäännöksiä), toisaalta Dazai (tai ainakaan nimenomaan Epäkelpo ihmiseksi) ei ole tainnut koskaan mennä todella pois muodista vaan on aina löytänyt oman yleisönsä vuosikymmenestä toiseen. Jotain kertoo se, että vaikka Epäkelpo ihmiseksi sijoittuu noin sadan vuoden takaiseen Japaniin, monet romaanin käsittelemistä aiheista – urbaani eristäytyneisyys ja syrjäytyminen, yhteiskunnan ja ihmissuhteiden asettamat paineet, päihteiden käyttö ja niin edelleen – nousevat tämän päivän Suomessakin yhtenään uutisotsikoihin, onhan kyse varsin ajattomista teemoista, jotka ovat monilta osin edelleen modernille yhteiskuntajärjestelmälle ja osittain ehkä jopa ihmiselämälle itselleen tunnusomaisia. Epäilen, että erityisesti nykypäivän sosiaalisen median kyllästämään todellisuuteen varttuneille nuorille lukijoille romaanin päähenkilön potemat ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tuntemukset saattavat näyttäytyä hyvinkin samaistuttavina: samalla kun Internetin voittokulku on kuronut välimatkoja umpeen, sosiaalisen median välittämä todellisuuskuva kiiltokuvamaisine henkilöbrändeineen ja kärjistyneine keskustelukulttuureineen on tehnyt monet entistä tietoisemmiksi ihmisten välisen kanssakäymisen haasteista ja yksilön mitättömyydestä laajempien yhteiskunnallisten ilmiöiden edessä, toisin sanoen siitä todellisuudesta, jonka syvissä vesissä myös Dazain tunnetuimmassa romaanissa liikutaan. Korostuneen imagotietoisuuden ja Suomeenkin rantautuneen jenkkiläistyylisen yltiöpositiivisuuden kulttuurin taustaa vasten Epäkelpo ihmiseksi -romaanin päähenkilön siekailematon synkkyydessä ja epätoivossa rypeminen voi tuntua monesta lukijasta suorastaan lohdulliselta ellei peräti katarttiselta. Ja on Dazain eduksi käytännön tasolla varmasti sekin, että hänen teoksensa ovat klassikkokirjallisuudeksi yleisesti ottaen suhteellisen lyhyitä ja nopealukuisia – alle kaksisataasivuiseen romaaniin on yksinkertaisesti helpompi tarttua kuin Rikoksen ja rangaistuksen saati sitten Karamazovin veljesten kaltaisiin järkäleisiin.

Voisiko yksi Dazai-buumia selittävä syy olla suosio jota ns. autofiktio nauttii tänä päivänä. Vaikka autofiktio ei tarkalleen olekaan samaa kuin Dazain aikana Japanissa suosittu minä-kirjallisuus, watakushi shōsetsu/ shi–shōsetsu, on näillä kahdella yhtymäkohtia. Jotkut pitävät Dazaita puhtaana shishōsetsun edustajana, vaikka hän itse kiistääkin tämän. Yōzō Ōba, teoksen minäkertoja, ei ole Dazai, vaikka lukija voi helposti ajatella niin. Miten haluat kommentoida näitä ajatuksia?
   

Sekä autofiktion että niin sanotun japanilaisen minä-kirjallisuuden vetovoimaa selittänee tunne autenttisuudesta, siitä, että esitetyt kokemukset ja skandaalinkäryiset yksityiskohdat ovat jollain tavalla aidompia ja välittömämpiä kuin juonipainotteisemmassa kertomakirjallisuudessa. Näin on varmasti aivan erityisesti Dazain ja Epäkelpo ihmiseksi -romaanin kohdalla: minäkertojan kokemusmaailma ja persoona sekoittuu monien lukijoiden mielessä tiiviisti teoksen kirjoittaneen kirjailijan elämäntarinaan ja varsinkin tämän dramaattiseen itsemurhaan, joka nähdään tietynlaisena takeena ja todisteena tekstin autenttisuudesta. Eihän tämä näkökanta täysin tuulesta temmattu ole, sillä romaanissa todellakin on paljon omaelämäkerrallisia aineksia ja myös monille sen henkilöhahmoista voi löytää vastineita Dazain todellisesta elämästä. Samalla on kuitenkin vähän sääli, että tällainen lähestymistapa tavallaan yksipuolistaa ja kaventaa teoksen tulkintahorisonttia, kun siitä syntyy kuva pikemminkin jonkinlaisena paperille spontaanisti vuodatettuna päiväkirjana kuin harkitun taiteellisen luomistyön tuloksena. Eräänlaisena esimerkkinä tästä voisi mielestäni pitää Junkolan suomennoksessa olevaa Eeva-Liisa Mannerin esipuhetta, jossa romaanin tarinasta sanotaan, että ”kehyskertomus on isketty siihen jälkeenpäin niin kuin raami tauluun”, ikään kuin kyse olisi jostain romaanin varsinaista, suoraan kirjailijan todelliseen elämään palautuvaa leipätekstiä vähäisemmästä lisäyksestä, jonka Dazai olisi sijoittanut teokseen lähinnä häveliäisyyttään eikä vaikkapa siksi, että kehyskertomuksen tarjoama ulkopuolinen näkökulma olisi olennainen ja harkittu osa romaanin kokonaistematiikkaa. Liiaksi kirjailijan henkilökuvaan ja elämään keskittyvä lukija saattaa helposti tulla sulkeneeksi silmänsä siltä, mitä itse tekstillä on kerrottavanaan, kun se jää ikään kuin kirjailijan imagon ja hänen ympärilleen kehittyneen henkilökultin katveeseen.

Dazain kirjallinen tyyli on virtuoosimaista. Virkkeet ovat pitkiä ja polveilevia. MInkälaisia haasteita tämä toi käännöstyöhön? Ja yleensäkin, mikä oli haasteellisinta Dazaita suomentaessa? MIkä oli nautittavinta?

Päätin heti käännöstyötä aloitellessani, että pyrkisin suomennoksessa ainakin osittain säilyttämään Dazain pitkät virkkeet – ne tuntuisivat olevan ainakin tämän teoksen englanninkielisissä käännöksissä sellainen tyylipiirre, joka usein haihtuu kielen vaihtuessa näkymättömiin, ja tahdoin muutenkin, ettei tästä käännöksestä tulisi yksinomaan Aapo Junkolan aiemman suomennoksen ”päivitettyä versiota”, vaan että se tarjoaisi myös tyylillisellä tasolla vanhan suomennoksen lukeneillekin uusia näkökulmia Dazain proosaan. Siksi pyrin muutenkin jättämään tekstiin alkutekstissä esiintyviä omintakeisia tyylipiirteitä, kuten lainausmerkkien runsasta, ajoittain merkitykseltään epämääräistäkin käyttöä ja sulkeiden väliin ahdettuja, lauseet tylysti keskeyttäviä rönsyileviä sivuhuomioita. Välillä polveilevien japaninkielisten lausejaksojen osiin pilkkominen ja sulavaan suomenkieliseen asuun järjesteleminen tuntui monimutkaisen palapelin kokoamiselta, mutta samalla tuntui aina yhtä palkitsevalta, kun jonkin pidemmän aikaa askarruttaneen virkehirviön suomenkieliset palaset viimein loksahtivat kohdalleen. Se, millaisina tällaiset pitkät virkerakenteet erikielisissä konteksteissa näyttäytyvät, on tietysti kääntämiseen liittyvä tulkintakysymys – japanin kielioppi mahdollistaa suomeen verrattuna ehkä lauseiden ”ilmavamman” ketjuttamisen, kun taas suomeksi pitkät virkerakenteet relatiivipronomineineen ja lauseenvastikkeineen saattavat toisinaan antaa korostetumman raskaan ja kaunokirjallisen vaikutelman. Silti tekstin polveilevuus ja virkkeiden pituus ovat japaninkielisessä alkutekstissäkin niin silmiinpistävä osa teoksen tyyliä, että koin ne säilyttämisen arvoisiksi.

Oma pohtimisensa on aina myös esimerkiksi japanilaisten ruokien tai vaatekappaleiden suomentamisessa: pitäisikö sanat selittää auki vai voiko ne jättää tekstin sekaan sellaisinaan? Yleisesti olen ottanut ohjenuoraksi sen, että jos jokin alun perin japaninkielinen sana löytyy Kielitoimiston sanakirjasta, sitä voi pitää jo suomen kieleen iskostuneena ja yleissivistykseen kuuluvana, mutta käytännössä kyse on joka kerta tapauskohtaisesta arvioinnista. Kielitoimiston sanakirjasta löytyy esimerkiksi sana ”hanami” (”aika jolloin kirsikkapuut kukkivat; kirsikkapuiden kukintaan ajoittuva japanilainen kansanjuhla”), mutta tosiasiallisesti käsite lienee Suomessa tuttu lähinnä Helsingin hanami-tapahtumista tietoisille.

Seuraavaksi ilmestyvä suomennoksesi on Yukio MIshiman Elämä myytävänä,  niin ikään Sammakon kustantamana. Aikamoinen loikka kirjailijasta toiseen, omien heikkouksiensa paljastajasta vahvuuden supersankariin. Miten olet kokenut siirtymän Dazain maailmasta Mishiman maailmaan? Miten nämä erilaiset maailmat näkyvät kielenkäytössä kääntäjän kannalta katsottuna?
    

Vaikka Elämä myytävänä on tyylillisesti ja kerronnallisesti täysin eri maata kuin Epäkelpo ihmiseksi, en oikeastaan kokenut teoksesta ja kirjailijasta toiseen loikkaamista mitenkään erityisen hankalana. Mukautuvaisuus on käännöstyötä tehtäessä tärkeää, ja sikäli kuin Dazain ja Mishiman voi taiteilija-imagojensa puolesta nähdä melkeinpä toistensa vastakohtina, on heillä kirjallisella tasolla myös monia yhtäläisyyksiä: Japanin nopea modernisoituminen ja maan sotatappion jälkeen vallinnut kulttuurisen rappion ilmapiiri jättivät vahvan jäljen kummankin maailmankatsomukseen, kumpikin paneutui tuotannossaan vieraantumisen sekä yhteiskunnan ja yksilön välisten ristiriitojen kuvaamiseen,  kumpaakin tuntui kiehtovan japanilaisessa kirjallisuusperinteessä muutenkin aika ajoin esille nouseva romantisoidun itsetuhon tematiikka (Mishiman kohdalla voitaneen tässä suhteessa puhua jopa suoranaisesta pakkomielteestä). Kaikki nämä aspektit tulevat esiin myös Elämä myytävänä -romaanissa, joka on modernin kulutusyhteiskunnan kaupallisia arvoja kyseenalaistavan, elämän ja kuoleman suhdetta syväluotaavan tematiikkansa puolesta ehtaa Mishimaa, vaikka alun perin japanilaisessa miestenlehdessä jatkokertomuksena ilmestynyt tarina onkin kirjoitettu tietoisesti populaarimpaan ja trillerimäisempään tyyliin kuin monet hänen tunnetuimmista teoksistaan. Sävy on vauhdikas ja absurdi, satiirinen ja mustalla huumorilla höystetty. Kieli on Epäkelpo ihmiseksi -romaanin polveilevaan ja rönsyilevään proosaan verrattuna jämäkämpää ja terävämpää, vaikka toisaalta Mishima sävyttää tekstiään myös herkullisen monisävyisillä ja makaabereilla kielikuvilla, jotka tarjoilevat nopeatempoisen kertomuksen keskelläkin korkeakirjallisia säväyksiä ja joiden kääntämisessä pääsee ilahduttavasti käyttämään omaa mielikuvitustaan. Mishima on maailman mittakaavassa edelleen sekä äärimmäisen arvostettu että äärimmäisen kontroversiaali kirjailija, jonka romaaneja on käännetty suomeksi vain muutamia, nekin tässä vaiheessa jo vuosikymmeniä sitten ja käsittääkseni poikkeuksetta mutkan kautta eli englannista alkukielen sijaan. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten tällainen japanilaisen kirjallisuuden jättiläinen otetaan 2020-luvun Suomessa vastaan.

Dazai-buumi oletettavasti jatkuu. Mitä mielestsi pitäisi seuraavaksi suomentaa?

Tähän ei nähdäkseni ole mitään täysin ilmeistä vastausta, sillä tässä vaiheessa Dazain tuotantoa alkaa jo olla suomeksi ihan mukavasti saatavilla: on nämä Dazain suuret romaanit, on Pekka Masosen kääntämiä novelleja, on Kai Niemisen kääntämä matkakuvaus Tsugaru: kulkija käy kotona. Näiden kautta suomalaislukijalle avautuu Dazaista jo jos ei kattava niin ainakin varsin monipuolinen kuva. Epäkelpo ihmiseksi -käännöksen myötä olisi toki ehkä luontevaa saada uusi suomennos myös Dazain toisesta kuuluisasta romaanista Shayō, jonka olemassa oleva suomennos, Kyllikki Härkäpään kääntämä Laskeva aurinko, perustuu sekin Aapo Junkolan Ei enää ihminen -suomennoksen tapaan Donald Keenen englanninnokseen ja on siten sidottu 50-luvun amerikkalaisyleisön tarpeita palvelleisiin käännösratkaisuihin. Eräänä ehkä vähän unohdetumpana mutta omasta mielestäni varsin mielenkiintoisena ja suomentamisen arvoisena nostona voisin mainita myös alun perin vuonna 1935 ilmestyneen novellin (tai ehkä pikemminkin pienoisromaanin) Dōke no hana (”Narrin kukkia” tai ”Ilveilyn kukkia”), joka on eräänlainen Epäkelpo ihmiseksi -romaanin ”esiosa”, sillä myös siinä seikkailee Yōzō Ōba -niminen päähenkilö, joka monilta osin muistuttaa Dazain myöhemmän romaanin kertojaa olematta kuitenkaan täysin sama hahmo. Kertomus on paitsi mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten Dazai kehitteli ja kierrätti samantyylisiä teemoja ja kerronnallisia aineksia hyvinkin erilaisissa yhteyksissä, myös itsessään ansiokas kaunokirjallinen tuote, joka esittelee Dazaista jälleen hieman erilaisen puolen: proosa on selkeää ja kirkasta eikä lainkaan rönsyilevää, tunnelma on pikemminkin melankolisen raukea kuin suoranaisesti synkkä ja mukana on myös ranskalaisnobelisti André Giden innoittamia metafiktiivisiä, ajalleen varsin kokeellisia kerronnallisia elementtejä. Jos Epäkelpo ihmiseksi -romaania kuulee usein verrattavan Dostojevskiin, niin tämän kertomuksen pysähtyneisyys ja melankolisen lempeä tunnelma tuo ehkä paremmin mieleen Anton Tšehovin novellit ja näytelmät.

KIITOS HAASTATTELUSTA SAKU-PETTERI URPO !