Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin salaisuus paljastuu. Bazar, 2024. Suom. Markus Juslin. 208 s. (Alkuteos: この嘘がばれないうちに, Kono uso ga barenai uchi ni, 2017) Saatavana kirjana, e-kirjana ja äänikirjana. Arvostelukappale.

Kädessäsi (ruudullasi/korvissasi) on Kahvia ja aikamatkailua -sarjan toinen osa. Mielessäsi ehkä herää kysymys: pitääkö olla lukenut esimmäinen, jotta tästä toisesta saisi kaiken irti. Sanoisin, ettei se ole välttämätöntä, mutta toisaalta se kyllä voi lisätä lukemisen nautintoa ja selvyyttä, sillä tietty jatkuvuus teoksilla on. Jo henkilögalleria on melkoinen, ja osa henkilöistä on tuttuja ensimmäisestä osasta. Lukijaa tosin helpottaa kirjan alussa oleva henkilögalleria-kaavio. Mutta ei hätää, vaikket olisikaan lukenut ensimmäistä osaa, asiaa auttaa jo se, että luet siitä kirjoitetun blogiartikkelin Ennen kuin kahvi jäähtyy.

Tapahtumien näyttämönä on sama pikku kahvila nimeltä Funiculì Funiculà Tokiossa. Edellisen osan tapahtumista on kulunut seitsemän vuotta. Paikka hieman täsmentyy; ensimmäisessä osassa puhuttiin vain Tokion syrjäisestä kujasta, nyt saamme tietää, että kahvila on lyhyen kävelymatkan päässä Jinboochoon asemalta, ihan sydän-Tokiota siis. Ne jotka tuntevat Tokiota, tietävät, että kyseessä on kirjanrakastajien paratiisi, alue joka on täynnä kirjakauppoja ja -kahviloita, antikvariaatteja ja erilaisia kirjallisuuteen liittyviä toimijoita.

Kirja alkaa ytimekkäästi: ”Chiba Gootaroo oli valehdellut tyttärelleen kaksikymmentäkaksi vuotta.” Sitten seuraa sitaatti Dostojevskiltä: ”Ei mikään ole vaikeampaa kuin elää elämäänsä valehtelematta.” Valhe onkin keskeinen teema kirjassa, jonka japaninkielisen nimen sananmukainen käännös on Ennen kuin tämä valhe paljastuu. Suomennoksen nimessä on käytetty valheen sijasta sanaa salaisuus, mikä kyllä sopii mainiosti kuvaamaan tapahtumia. Kaikissa neljässä tarinasssa erilaiset valheet ja salaisuudet näyttelevät keskeistä osaa. Ja kirjailijan sanoin: vaikka valhe voi satuttaa, se voi joskus myös pelastaa.

Toki kirjassa myös on edelleen kysymys kahvin jäähtymisestä ja samoista säännöistä kuin ennenkin. Aikamatkalla saa viipyä vain sen ajan kun kahvi säilyy kuumana. Tässäkin kirjassa tapahtuu neljä aikamatkaa, kolme menneisyyteen ja yksi tulevaisuuteen. Säännöistä ankarin on, että nykyhetkessä ei mikään muutu, vaikka henkilö palaakin menneisyyteen korjatakseen virheensä. Silti löytyy ihmisiä, jotka haluavat tämän aikamatkan tehdä.

Millaisia ovat heidän motiivinsa? Kyse saattaa olla esimerkiksi syyllisyydestä, joka on niin voimakas, että se estää elämästä täyttä elämää. Silloin voi muodostua ylivoimainen tarve palata tuohon menneisyyden mokaan ja ainakin jollain tavalla saada lisätietoa tai ymmärrystä tapahtuneesta. Kirjailija onnistuukin välittämään kokemuksen siitä, että vaikka tämän hetken todellisuudessa eivät faktat muutukaan, niin aikamatkan seurauksena itsessä voi tapahtua MIELENMUUTOS, joka muuttaa elämän. Elämästä tulee merkityksellistä.

Tarinan nro 2 aikamatkalta palaavasta henkilöstä tuntui kuin koko kahvila olisi alkanut loistaa.

Hän oli siirtynyt luovuttaneen elämästä toivon elämään. Hänen tunteensa olivat muuttuneet täysin.
Maailma ei muutu. Mutta minä muutuin…

Kirjasta voi löytää hauskoja japanilaishenkisiä yksityiskohtia. Tällainen on esimerkiksi san/chan-päätteen käyttö henkilön nimessä. Ilman tätä (tai vastaavaa päätettä) ei voi puhutella muita kuin hyvin läheisiä henkilöitä, kuten oman perheen jäseniä. Se, että eräs tarinan henkilö jättää käyttämättä päätettä puhuessaan eräästä tietystä henkilöstä, vaikuttaa ratkaisevasti salaisuuden paljastumiseen…

Japanilaista henkeä kuvastavat myös vuodenaikakuvaukset ja niihin liitettävät asiat, esimerkiksi hyönteisten äänet. Siinä yhteydessä kirjailija myös kertoo onomatopoeettisista sanoista, jotka ovat niin olennainen osa japanin kielen ilmaisuvoimaa.

Ne loihtivat mieleen maiseman aistien kautta, kuten sarasara liplattava joki, byuu byuu ujeltava tuuli, shin shin hiiskumatta satava lumi tai kankan porottava aurinko.

Japanissa onomatopoeettiset sanat voivat kuvata paljoa muutakin kun ääntä, esimerkiksi jopa tunnetilaa, ja ne muodostavatkin joskus kääntäjälle lähes ylivoimaisia haasteita. Mikä esimerkiksi on kyynelten ääni?

Voidaan kysyä, antaako tämä kakkososa jotain uutta kahvilan tarinaan. Henkilögalleria kasvaa ja syvenee, kun uusien ja vanhojen henkilöiden tarinat nivoutuvat toisiinsa. Kirjaa voidaan kritisoida henkilöhimmelin sekavuudesta, mutta loppujen lopuksi koko aikamatka-rakennelma on vain puite mahtavalle tausta-ajatukselle. Voiko ihminen siis todellakin vapautua tarpeettomista syyllisyydentunteista ja vain päättää olla onnellinen?

Toki voidaan kritisoida myös itse onnellisuuden käsitettä. Voidaan sanoa, että se on tavoitteena mahdoton ja naiivi, mutta japanilaiset eivät sano näin. Voivatko japanilaiset siis todellakin opettaa meitä suomalaisia, maailman onnellisinta kansaa, tulemaan vielä onnellisemmiksi? Mistä onnellisuus koostuu muusta kuin rakkaudesta ja välittämisestä. Kirjan mukaan on voitava antaa itselleen lupa olla onnellinen, on uskallettava olla onnellinen. Nykymaailmassa sen voi todellakin sanoa vaativan uskallusta.

Jos on totta, että itsetutkistelun ja mielenmuutoksen (sekä kahvikupposen) avulla voi tapahtua ihmeitä, niin tämä kirja on käännetyksi tulemisensa ansainnut. Kiitos suomennoksesta Markus Juslin. Jäämme odottamaan seuraavaa osaa Ennen kuin muisto haalistuu.