Kenji Miyazawa: Kenjūn puistometsä (Kenjū kōenrin 虔十公園林)
Suom. Pirjo-Riitta Kuusikko

Kenjūlla oli usein tapana kuljeskella omia aikojaan metsissä ja pelloilla kimono narulla vyötettynä ja naurahdellen. Kun hän näki vihreät pensaat sateessa, hänen silmänsä räpyttelivät ilosta ja kun hän huomasi haukan lentämässä korkealla, korkealla sinisellä taivaalla, hän hyppäsi ilmaan ja taputti käsiään. Hän halusi tiedottaa näkemästään kaikille.

Lapset nauroivat ja pilkkasivat häntä, niin että ennen pitkää hän alkoi salata nauruaan ja teeskennellä vakavaa. Mutta kun tuuli oikein puhalsi saaden pyökin lehdet loistamaan ja välkkymään, Kenjū tuli niin onnelliseksi, ettei voinut olla nauramatta. Silloin hän vain avasi suunsa apposen auki ja oli vetävinään syvään henkeä seisoessaan katse puunoksiin naulittuna.

Kun hän suu ammollaan henkäili tätä nauruaan, hän saattoi joskus raaputtaa suupieltään sormella ikään kuin se olisi kutissut. Ja aivan oikein, kaukaa näyttikin siltä kuin Kenjū olisi raaputtanut suupieltään tai vaikkapa haukotellut, mutta läheltä kuului tietenkin nauravan hengityksen ääni ja näkyi selvästi huulten nykiminen, joten lapset nauroivat ja pilkkasivat häntä aivan niin kuin ennenkin.

Jos äiti olisi käskenyt, Kenjū olisi pumpannut vaikka viisisataa sangollista vettä tai kitkenyt päivässä vaikka koko pellon rikkaruohot, mutta äidille ja isälle ei tullut mieleenkään esittää Kenjūlle mitään sellaista.

Aivan Kenjūn kodin takana oli suuri, lähes urheilukentän kokoinen viljelemätön niitty. Eräänä vuonna, kun vuoret yhä olivat valkoiset lumesta eikä uusi ruoho vielä versonut niityllä, perhe oli muokkaamassa riispeltoa. Yhtäkkiä Kenjū tuli juosten heidän luokseen.
– Äiti, osta minulle seitsemänsataa setripuun tainta.
Äiti lakkasi heiluttamasta kiiltävää kolmiteräistä kuokkaansa ja tuijotti Kenjūa.
– Vai seitsemänsataa setripuun tainta. Mihin sinä ne istuttaisit?
– No talon takana olevalle niitylle.
– Kenjū, sanoi silloin hänen vanhempi veljensä, eivät setrit kasva sellaisessa paikassa. Tule mieluummin muokkaamaan peltoa kanssamme.
Kenjū katseli maahan hämillisenä ja vaihtoi jalkaa levottomasti.

Silloin hieman kauempana kuokkiva isä ojentautui seisomaan ja sanoi hikeä pyyhkien:
– Ostetaan vaan ne hänelle. Ostetaan vaan. Kenjū ei ole koskaan pyytänyt meiltä mitään. Ostetaan pois.
Nyt äitikin jo nauroi huojentuneena.

Suunnattoman iloisena Kenjū lähti suoraa päätä juoksemaan kohti taloa. Hän haki vajasta raskaan kuokan, jolla alkoi huiskien kääntää nurmea ja kaivaa kuoppia setrin taimille. Perässä seurannut isoveli näki sen ja sanoi:
– Kenjū, kun istutetaan setrejä, pitää kaivaa syvältä. Odota huomisaamuun. Silloin ostan sinulle taimetkin.
Nolona Kenjū laski kuokan kädestään.

Seuraavana aamuna taivas oli selkeä, vuorten lumi hohti vitivalkoisena ja korkealta taivaan kaarelta kuului leivosen iloinen liverrys. Kenjū saattoi töin tuskin hillitä iloaan ja suu leveässä hymyssä hän alkoi kaivaa kuoppia setrin taimille. Tällä kertaa hän teki sen isonveljen neuvojen mukaan, aloittaen aivan pohjoisen puoleiselta reunalta. Ja hän sai ne kaivetuksi tosi suoriin riveihin ja tosi tasaisin välein. Sitten isoveli istutti setrit, yhden kuhunkin kuoppaan.

Silloin saapui paikalle Heiji, joka omisti niityn pohjoispuolella olevan maan. Hänellä oli piippu suussaan ja hän oli pujottanut kätensä vyötäisille kimonon sisään ja kohottanut hartiansa viluisen näköisesti korviin. Heiji viljeli jonkin verran maata, mutta itse asiassa hän toimitteli myös yhtä ja toista muuta, mikä ei saattanut häntä ihmisten silmissä hyvään valoon.

– Hei Kenjū, hän huusi. Taidat olla pähkähullu, kun istutat setrejä tällaiseen paikkaan. Sitä paitsi ne varjostavat minun peltoani.
Kenjū punastui ja näytti aikovan sanoa jotain, mutta vaikeni ja vaihtoi jalkaa hermostuneesti.
Kenjūn isoveli nousi seisomaan hieman kauempana ja sanoi:
– Huomenta, Heiji-san.
Silloin Heiji lähti hiljalleen matkoihinsa itsekseen mutisten.

Heiji ei suinkaan ollut ainoa, joka pilkkasi Kenjūa setrien istuttamisesta nurmikentälle. Kaikki sanoivat: Eivät setrit sen paremmin kuin mikään muukaan kasva tuollaisessa paikassa, pinnan allahan on kovaa savea. Mutta minkäs hullulle teet.

Ja niin asia kyllä olikin. Viisi ensimmäistä vuotta setrien vihreät latvat kohosivat suoraan kohti taivasta, mutta sen jälkeen niiden päät vähitellen pyöristyivät ja, todellakin, seitsemäntenä ja kahdeksantena vuonna ne olivat yhä alle kahden metrin.

Eräänä aamuna Kenjūn seistessä metsikkönsä edessä tuli muuan maanviljelijä pilailemaan hänen kanssaan.
– Hei Kenjū, etkö aio oksia setripuitasi?
– Mitä se oksiminen on?
– Oksiminen tarkoittaa sitä että alaoksat hakataan pois kirveellä.
– Jaa, minä taidankin oksia ne.

Kenjū meni juosten hakemaan kirvestä. Ja ritinä vain kävi kun hän alkoi karsia alaoksia yhden toisensa jälkeen. Mutta koska setrit olivat vain alle kaksimetrisiä, hänen täytyi kumartua ja kulkea kyyryssä puiden alla. Kun ilta tuli, oli jokaisessa puussa jäljellä vain kolme neljä ylintä oksaa, kaikki muut oli tarkkaan karsittu pois. Puiden alla maa oli kauttaaltaan tummanvihreiden oksien peitossa ja pienestä metsiköstä oli tullut valoisa ja tyhjä. Se oli tullut yhtäkkiä niin tyhjäksi, että Kenjūn tuli jotenkin paha olla ja hän tunsi melkeinpä syyllisyyttä.

Pellolta palaava isoveli sattui paikalle. Nähdessään metsikön hän ei voinut olla nauramatta. Sitten hän sanoi hyväntahtoisesti Kenjūlle, joka seisoi paikoillaan hajamielisen näköisenä:
– Kerätään oksat. Saamme tästä paljon hyviä polttopuita. Metsästäkin tuli hienon näköinen.
Kenjū huojentui viimein ja yhdessä isonveljen kanssa hän kulki kumarassa setripuiden alla keräämässä kaikki maahan pudonneet oksat. Nyt puiden alla oleva nurmi oli niin kaunis, että olisi hyvin voinut kuvitella vuorenhaltijoiden istahtavan siihen pelaamaan go-peliä.

Seuraavana päivänä Kenjū oli aitassa erottelemassa madonsyömiä papuja. Kuinka ollakaan, hän kuuli metsikön suunnalta kovaäänistä meteliä. Joka puolelta kaikui komentohuutoja, torventoitotuksen matkimista, jalkojen töminää ja sitten yhtäkkiä sellainen naurunremakka, että se sai kaikki paikan linnut lentämään tiehensä. Ällistynyt Kenjū lähti paikalle katsomaan mistä oli kysymys.

Hämmästyksekseen hän näki, että sinne oli kerääntynyt ainakin viisikymmentä koulusta palaavaa lasta, jotka marssivat jonossa yhtä jalkaa setripuiden välissä. Ja kas, kulkivatpa he mihin suuntaan tahansa, setrijonojen välit olivat kuin puistokatuja. Vieläpä itse vihreisiin pukuihinsa verhoutuneet puutkin näyttivät kävelevän jonossa eikä lasten riemulla ollut rajoja. Kasvot tulipunaisina he kulkivat puujonojen välejä huikaten toisilleen kimeitä varotushuutoja kuin lepinkäiset. Tuota pikaa setrijonot olivat saaneet nimet, sellaisia kuin Tokion tie, Venäjän tie ja Läntinen tie. Myös Kenjū oli iloissaan. Omalla puolellaan piilossa puiden takana hän avasi suunsa ammolleen ja henkäili salaista nauruaan.

Siitä lähtien lapset kerääntyivät metsikköön joka ikinen päivä. Ainoastaan sadepäivinä he eivät tulleet. Silloin Kenjū seisoi ypöyksin metsikön edessä, läpimärkänä, keskellä valkoiselta pehmeältä taivaalta ropisevaa sadetta.
– Metsää vartioimassa taas, vai mitä Kenjū-san, sanoivat olkisadetakeissaan ohikulkevat ihmiset nauraen.

Setreihin tuli kauniin ruskeita käpyjä ja uljaiden vihreiden oksien päistä tipahtelivat ropsahdellen kuulaat, kylmät sadepisarat. Ja Kenjū seisoi seisomistaan henkäillen suu apposen ammollaan ja vartalo sateessa höyryten.

Mutta eräänä sumuisena aamuna Kenjū törmäsi pahaa aavistamatta Heijiin kaislavarastossa. Heiji katsoi ensin tarkkaan ympärilleen ja karjaisi sitten kauhean näköisenä kuin susi:
– Kenjū, hakkaa pois nuo setrisi!
– Minkä tähden?
– Ne varjostavat minun peltoani.
Kenjū loi vaieten katseensa maahan. Setrien varjot ulottuivat korkeintaan viisitoista senttimetriä Heijin pellon puolelle. Kaiken lisäksi setrit osaltaan suojasivat peltoa voimakkailta etelätuulilta.
– Hakkaa ne! Hakkaa ne! Etkö aio hakata niitä?
– En hakkaa, sanoi Kenjū nostaen katseensa hieman pelokkaan näköisenä. Hänen huulensa värähtelivät kuin hän olisi ollut juuri itkuun purskahtamaisillaan. Itse asiassa tämä oli Kenjūn koko elämässä ainoa kerta jolloin hän sanoi toiselle ihmiselle vastaan.

Mutta Heiji, joka tunsi joutuneensa hyväluontoisena pidetyn Kenjūn nolaamaksi, suuttui yhtäkkiä silmittömästi ja sivalsi yllättäen Kenjūa poskelle hartiavoimin. Läiskis, läiskis, hän löi yhä uudestaan. Kenjū otti lyönnit vastaan vaieten, poskiaan käsillä suojaten, mutta lopulta kaikki hänen ympärillään musteni ja hän alkoi hoiperrella. Silloin ilmeisesti Heijikin alkoi tuntea olonsa hieman epämukavaksi ja hänelle tuli kiire poistua. Käsivarret ristissä rinnalla hän häipyi raskain askelin sumuun.

Kävi niin, että sinä syksynä Kenjū sai lavantaudin ja kuoli. Vain kymmenen päivää aikaisemmin oli Heiji kuollut samaan tautiin. Tällaisista seikoista lainkaan välittämättä lapset kerääntyivät joka päivä metsikköön niin kuin ennenkin.

Mutta tarina ei pääty tähän. Seuraavana vuonna kylään tuli rautatie ja vain kolmensadan metrin päähän Kenjūn kotitalosta itään rakennettiin asema. Sinne tänne syntyi suuria posliinitehtaita ja silkkikehräämöjä. Seudun niityt ja riisipellot hävisivät nopeasti ja tilalle tuli taloja. Aivan huomaamatta kylä muuttui kokonaan kaupungiksi. Kaiken keskelle jäi entiselleen vain Kenjūn metsikkö, ties mistä syystä. Setrit olivat edelleenkin vain kolmimetrisiä ja lapset kerääntyivät sinne joka päivä. Koska uusi koulutalo sijaitsi aivan metsikön läheisyydessä, lapset alkoivat ajan mittaan kuin itsestään pitää metsikköä ja sen eteläpuolella olevaa nurmikenttää oman leikkikenttänsä jatkeena. Myös Kenjūn isän tukka oli jo aivan valkoinen. Ja niin sen pitikin olla, sillä eikö vain Kenjūn kuolemastakin ollut kulunut jo lähes parikymmentä vuotta.

Eräänä päivänä kaupunkiin tuli mies, joka oli kauan sitten lähtenyt sieltä nuorena tiedemiehenä ja toiminut professorina eräässä yliopistossa Amerikassa. Nyt hän palasi kotiseudulleen viidentoista vuoden jälkeen. Missään ei näkynyt jälkeäkään entisistä pelloista ja metsistä. Myös kaupungin ihmiset olivat enimmäkseen uusia, muualta muuttaneita.

Kerran professori puhui koulun pyynnöstä alakoulun juhlasalissa Amerikasta. Puheen päätyttyä hän lähti rehtorin ja opettajien kanssa koulun leikkikentälle ja he kävelivät Kenjūn metsikön suuntaan. Yhtäkkiä nuori professori seisahtui, korjasi hämmästyneenä silmälasiensa asentoa yhä uudestaan ja sanoi lopulta kuin puoliksi itsekseen:
– Ai mutta tämä paikkahan on aivan entisellään. Jopa puutkin ovat täsmälleen samannäköisiä kuin ennen. Pikemminkin ne näyttävät pienentyneen. Ja lapsetkin ovat siellä leikkimässä. Totta tosiaan, voin melkein nähdä heidän joukossaan itseni ja vanhat ystäväni.

Yhtäkkiä professori hymyili ja ikään kuin havahtuen sanoi rehtorille:
– Kuuluuko tämä nyt koulun alueeseen?
– Ei. Maa kuuluu tuolle talolle tuolla, mutta omistajat antavat lasten vapaasti pitää sitä kokoontumispaikkanaan. Niin siitä on tullut ikään kuin koulun leikkikentän jatke, vaikkei se sitä todellisuudessa olekaan.
– Ovatpa he erikoisia ihmisiä. Mistä se mahtaa johtua?
– Kerrotaan, että kun kaupunkia rakennettiin, kaikki kehottivat innokkaasti heitä myymään maan. Mutta vanhus vastasi, että vaikka hän joutuisi kuinka suureen pulaan tahansa, hän ei myisi maata mistään hinnasta, sillä se oli ainoa jäljellä oleva muisto Kenjūsta.
– Niin, aivan, aivan. Nyt muistankin. Mehän aina pidimme tuota Kenjūa vähän löyhäpäisenä. Hänellä oli tapana nauraa erikoisella tavalla puhallellen. Joka päivä hän seisoi juuri tällä paikalla ja katseli meidän leikkejämme. Sanottiin, että hän oli istuttanut kaikki nämä setrit. Niinpä todellakin, ei aina tiedä kuka on viisas ja kuka hullu. Arvaamattomat ovat kohtalon tiet. Tässähän on lapsille kaunis puiston paikka. Mitenkä olisi, jos annettaisiin sille nimeksi ”Kenjūn puistometsä” ja säilytettäisiin se aina tällaisena.
– Tuo on todella suurenmoinen ajatus. Jos niin tehtäisiin, lapset olisivat hyvin onnellisia.

Ja kaikki tapahtui juuri niin. Keskelle ruohokenttää, lasten metsikön eteen, pystytettiin vihreästä oliviinikivestä valmistettu muistomerkki, johon oli kaiverrettu sanat ”Kenjūn pustometsä”. Paljon kirjeitä ja rahaa kertyi koululle entisiltä oppilailta, jotka nyt olivat menestyneitä asianajajia, upseereita tai maanviljelijöitä merten takana. Kenjūn perhe itki ilosta.

Totisesti, kuka pystyy laskemaan kuinka monelle tuhannelle ihmiselle tämän puistometsän setrien tumma hieno vihreys, raikas tuoksu, kesän viileä varjo ja kuunvalon värinen nurmi opettivat mitä todellinen onni on. Ja metsikkö oli samanlainen kuin Kenjūn aikana. Sateella se ropsautteli nurmelle kuulaita kylmiä pisaroitaan ja auringonpaisteella se hengitti uutta puhtaan raikasta ilmaa ympärilleen.

---

(Kääntäjän huomauksia: Kenjūn istuttama puulaji on sugi, 杉 (Cryptomeria japonica), joka sanakirjoissa käännetään japaninsetriksi. Kaunokirjallisuudessa se tavataan nykyään kääntää sugipuuksi, mutta olen jättänyt suomennokseen vanhan muodon setri, joka siinä alunperinkin oli.
Aikaisemmasta suomennoksestani poiketen olen kirjoittanut Kenjūn nimen makronilla ääntämisen ilmaisemiseksi. En ole oppinut pitämään pitkän vokaalin ilmaisematta jättämisestä nimissä, mikä maailmalla on yleistä. Toki myös Kenjuu olisi ok, mutta valitsin nyt tämän.)

–