Mishimalta on aiemmin suomennettu neljä romaania, yksi romaanikatkelma, yksi novelli ja viisi näytelmää, joista yksi kahdesti. Käännökset sijoittuvat 1960–1990-luvuille. Alkupuolen käännökset olivat luonnollisesti välikielten kautta tehtyjä, mutta1980-luvulta lähtien japanista Kai Niemisen suomennoksina.

Suomennetut romaanit ovat: Aaltojen pauhu, suom. Irmeli Nykänen 1960 (jap. 1954), Kultainen temppeli, suom. Sirppa Kauppinen 1961 (jap. 1956), Juhlan jälkeen, suom. Helvi Vasara 1966 (jap. 1960) ja Kunnia on katkera juoma, suom. Eeva-Liisa Manner 1971 (jap. 1968). Mishima siis kirjoitti nämä teokset 1954–1968 ja niistä voi hyvin seurata hänen ajattelunsa kehittymistä ja teemojensa syventymistä.

Tarkemmat tiedot kaikista tässä artikkelissa mainituista suomennoksista löytyvät blogin bibiografiasta.

Mishiman läpimurtoteos oli Kamen no kokuhaku, Erään naamion tunnustuksia vuonna 1949. Kai Nieminen on suomentanut katkelman tästä teoksesta ja se on ilmestynyt Veikko Polameren toimittamassa kokoelmassa Shōsetsu, japanilaisia kertojia vuonna 1983. Tällä ilmestyessään ristiriitaisenkin vastaanoton saaneella teoksella, joka kertoo homoseksuaalisuutensa salaavasta pojasta, on paljon yhteistä Mishiman oman elämän kanssa. Se on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa ja sen on sanottu luovan pohjaa Mishiman myöhäisemmille romaaneille. Se on tutkimusmatka päähenkilön psyykeen, homoseksuaalisuuteen ja myös ihmismielen pimeyteen. Teos on moderni klassikko.

Aaltojen pauhu on lempeämpää Mishimaa, se on lähes lyyrinen rakkaustarina. Rakkauden lisäksi teemoja ovat perinteinen japanilainen elämäntapa ja luonto. Tapahtumapaikka on pieni kalastajakylä, jossa kahden nuoren rakastuminen syttyy liekkeihin meren aaltojen pauhu taustanaan. Luonto ja etenkin meri ovat voimakkaasti läsnä ihmisten elämässä ja päinvastoin kuin monessa muussa Mishiman teoksessa loppukin on onnellinen (ja hieman uskomaton) kuin sadussa.

Vuonna 1952 Mishima matkusti laajasti ja kävi myös unelmiensa Kreikassa. Hän saikin Aaltojen pauhu -romaaniin inspiraation kreikkalaisesta Dafnisin ja Khloen legendasta. Mielestäni tämä selittää paljon teoksen lumoavaa tunnelmaa.

Kultainen temppeli onkin sitten jo Mishmaa, jonka tunnistamme. Itse asiassa se on teos, joka vahvisti hänen asemansa kypsänä kirjailijana. Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan loppuaikoihin, mutta perustuvat tositapahtumaan vuodelta 1950, jolloin mieleltään häiriintynyt buddhalainen munkkikokelas poltti maan tasalle yhden Kioton kuuluisimmista temppeleistä, Kultaisen temppelin (Kinkaku-ji, 金閣寺), joka oli säästynyt sodan tuhoilta. Mishima otti tämän tapauksen romaaninsa pohjaksi ja sijoitti siihen omat ideansa kauneudesta, kuolemasta jne. Kultainen temppeli on kuin yksi kertomuksen henkilöistä, joka elää omaa elämäänsä ja johon päähenkilöllä on monimutkainen suhde. Kauneuden ongelma nousee teoksen keskeiseksi teemaksi ja yhdistyneenä buddhalaiseen ajatukseen tyhjyydestä tapahtumat kulkevat kohti vääjäämätöntä lopputulosta.

Juhlan jälkeen sijoittuu 1950-luvun Tokioon. Keskiössä on kypsän, varakkaan, itsenäisen naisen ja iäkkään aristokraattisen poliitikko-miehen rakkaustarina, jonka kehitystä kuvataan rinnakkain poliittisten tapahtumien sykkeessä. Poliittisen maailman ja rahamaailman monimutkaiset ja korruptoituneetkin suhteet kuvataan mishimamaisella kyynisyydellä. Ihmisten halpamaisuus tulee esille, mutta henkilöt eivät ole mustavalkoisia, vaan heissä on ulottuvuuksia. Rakastavaisten temperamentit iskevät voimakkaasti yhteen, mutta muuten teos on jollain tapaa rauhallinen. Siitä puuttuvat Mishimalle ominaiset äärimmäisyydet. Kieli vaikuttaa paikoin vanhahtavalta, mutta sopii teoksen henkeen.

Kunnia on katkera juoma sijoittuu merellisiin maisemiin ja on taas rankempaa Mishimaa. Mishiman elämänfilosofia ”inhimillisyyden turhuudesta ja elämän mitättömyydestä” saa karmivan ilmaisunsa 13-vuotiaiden poikien uskoessa olevansa yli-inhimillisiä neroja, joille kaikki on mahdollista. Teos ravistelee lukijaa ja herättää kysymyksen, onko julmuus oikeutetumpaa, jos sen motiivina on jokin yleväksi koettu ideologia. Kirjan nuorten ajattelussa kypsyys on perversiota ja inhimillisyys halveksittavaa, rikollinen toiminta ja julmuus todisteita ihmisen vapaudesta. Mishima tunkeutuu ihmismielen mustimpiin syvyyksiin, mutta tekee sen sellaisella kirkkaudella, että lukija häikäistyy eikä voi laskea kirjaa kädestään. Eeva-Liisa Mannerin kieli ansaitsee oman kiitoksensa.

Novellit

Mishima kirjoitti parisataa novellia, joita ilmestyi sekä kokoelmissa että erillisinä. Niitä on käännetty myös englanniksi, mutta suomeksi löytyy yksi ainoa. Se on novelli nimeltä Marttyyri (Junkyō), joka on Kai Niemisen suomentamana ilmestynyt antologiassa Miesten kesken vuonna 1993. Tämä nuoren Mishiman kirjoittama novelli kertoo rajulla tavalla kahden koulupojan sadomasokistisesta suhteesta.

Viime vuosina suomalaisia on hemmoteltu Osamu Dazain novellisuomennoksilla (Pekka Masonen, Mala Fide). Toivotaan, että sama trendi toteutuu myös Mishiman kohdalla; eläväthän molemmat kirjailijat nyt renessanssia ja molemmat ovat jääneet novellien suomennosten osalta katveeseen.

Näytelmät

Mishima kirjoitti viitisenkymmentä näytelmää, joista osa pohjautuu nō- ja kabukinäytelmiin. Vuosien 1950–1962 aikana hän kirjoitti yhdeksän modernia nō-näytelmää (kindai nōgaku, 近代能楽), joiden nimet ja puitteet tulivat periteisistä nō-näytelmistä, mutta joiden henkilöt ja tapahtumat oli siirretty nykyaikaan. Alunperin nō on 1300-luvulta lähtien muotoutunut, hyvin formaalinen teatterimuoto, joka koostuu musiikista, resitaatiosta ja tanssista. Kieli ei ole nykyihmiselle ymmärrettävää ja näytelmän sisältö on vahvasti symbolinen tapahtumien häilyessä henkimaailman ja arkimaailman välillä. Ulkoinen liike on hidasta ja vähäistä ja näyttelijät käyttävät naamioita. On todella mielenkiintiosta, että tämä teatterimuoto inspiroi 1900-luvun kirjailijan luomaan eläviä näytelmiä tältä pohjalta ja että ne saavuttivat myös kansainvälistä menestystä.

Neljä näistä näytelmistä on suomennettu:

• Hanjo (suom. Hanjo, Parnasso 1964)
• Sotoba Komachi (suom. Sadannes yö, Työväen Näyttämöiden Liitto, 1965)
• Kantan (suom. Kantan, kuunnelma Yleisradiossa 1974)
• Aoi no Ue (suom. Rouva Aoi, Teatteri Jurkka, 1991)

Mishiman muista näytelmistä on suomennettu yksi, nimittäin Markiisitar de Sade, jonka hän kirjoitti vuonna 1966 ja jonka Kai Nieminen suomensi uudelleen vuonna 1987. (Aikaisempi Esko Elstelän suomennos oli vuodelta 1969.) Ei liene yllättävää, että juuri ranskalaisen markiisi de Saden elämä ja tuotanto inspiroivat Mishimaa. Hänen kirjoittamassaan näytelmässä ei kuitenkaan markiisi itse näyttäydy lainkaan, vaan hän on läsnä ainoastaan kuuden naisen keskustelujen aiheena. Näytelmän ensipainoksen jälkisanoissa Mishima kertoo, että häntä askarrutti se miksi vaimo jätti mehensä juuri silloin kun tämä vihdoin vanhana miehenä vapautui vankilasta. Hän otti tämän arvoituksen näytelmänsä lähtökohdaksi. ”Koska uskoin, että tähän arvoitukseen kätkeytyy se, mikä ihmisluonnossa on kaikkein käsittämättömintä ja samalla todellisinta, päätin tarkastella de Sadea yksinomaan siitä näkökulmasta.” (Suomen kansallisteatterin käsiohjelma, 1993. Suom. Kai Nieminen)