Mieko Kawakami: Kaikki rakastavaiset yössä. Tammi, 2025. Suom. Markus Juslin. 259 s. (Alkuteos: すべて真夜中の恋人たち, Subete mayonaka no koibitotachi, 2011) Saatavana kirjana, e-kirjana ja äänikirjana. Arvostelukappale.

Miksiköhän yöllä on näin valtavan kaunista, mietin.
Varmasti siksi, että öisin maailma puolittuu, muistan Mitsutsuka-sanin joskus sanoneen, kun kävelen läpi yön. Lasken valoja. Valoja yössä. Liikennevalon punainen väräjää kuin märkänä, vaikkei ole edes satanut. Katulamppujen jonoja. Ohi kiitävien autojen valoja. Valaistuja ikkunoita. Puhelimia ihmisten kädessä, kun he ovat tulossa kotiin tai ovat juuri lähdössä liikkeelle. Miksiköhän yö on näin kaunis? Miksi yö sädehtii näin häikäisevästi? Miksi yössä on pelkkää valoa?

Näin alkaa Markus Juslinin suomennos Mieko Kawakamin romaanista Kaikki rakastavaiset yössä. Alun yhden sivun mittainen teksti ennen varsinaisen kertomuksen alkamista määrittää koko kirjan sävyn ja tunnelman, jonka kääntäjä on erinomaisesti onnistunut tavoittamaan läpi kirjan.

Tämä on ensimmäinen suomennettu Kawakamin kirja. Englanniksi niitä on käännetty kolme, joista uusin on tämä. Monesti palkitulla Kawakamilla on Maine. Hänet tunnetaan ”naisen kehoon sekä eettisiin, filosofisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin kuten sukupuoli- ja luokkaeroihin liittyvistä teemoistaan”. Tämän sekä aiemmin englanniksi lukemani romaanin Heaven pohjalta odotin jotain rajua. Sitä ei tullut. Petyinkö? No en, pikemminkin päinvastoin. Kun kirjailija on oikein hyvä, hän pystyy välittämään painavia asioita myös lyyrisin keinoin.

Kirjan päähenkilö on 34-vuotias sinkkunainen, Fuyuko Irie. Hän on ollut ulkopuolinen yhteiskunnassa niin kauan kuin hän muistaa. Hänen on vaikea puhua ihmisten kanssa, hän on vetäytyvä, virran mukana kulkeva, aina yksinäinen. Hän on syntynyt jouluaattona ja hänen harvoja ilojaan on mennä joka vuosi yksin kävelylle jouluyönä ja katsella valoja. Siellä tämä ”talven lapsi”, Fuyuko (冬子), kävelee yksin hyytävän kylmässä talviyössä.

Kun Fuyukolle ehdotetaan free lance -oikolukijan työtä, hän tarttuu tilaisuuteen. Näin hän pääsee eroon työyhteisöstä, jossa olo on käynyt koko ajan tukalammaksi. Samalla kuitenkin myös yksinäisyys kasvaa. Päivät toistuvat samanlaisina ja rutiininomaisina.

Näennäisestä tapahtumattomuudesta huolimatta kirja avaa näkymiä japanilaisen yhteiskunnan moniin alueisiin, mm. kirjalliseen skeneen ja kustannusmaailmaan. Fuyuko kokee yksinäisen oikoluvun itselleen sopivaksi työksi ja uppoutuu siihen täysin. Mutta tässäkin työssä on paineensa. ”Oikolukijalle ei ole suurempaa järkytystä ja surua kuin löytää virhe valmiista kirjasta.” Näin kuitenkin Fuyukolle kerran kävi ja se sai hänet niin kauhun valtaan, että hän lakkasi käymästä kirjakaupoissa ja ainakin selaamasta kirjoja, jotka olivat hänen oikolukemiaan.

Kerran hän kuitenkin teki poikkeuksen ja törmäsi kirjakaupassa nurkkaukseen, johon oli kerätty naisille suunnattuja elämäntaito-oppaita. Ne imaisivat hänet mukaansa ja pian pääsi vauhtiin tachiyomi (立ち読み), lukeminen seisaaltaan kirjakaupassa. Siinä menee kirja ja toinen ja kolmaskin, kannesta kanteen. Niissä naiset saavat elämänohjeita laidasta laitaan, myös itsenäiseen elämään, mutta pääteemaksi nousee se ”miten rakastettuna oleminen kaunistaa, joten kannatta ennen kaikkea olla paljon romansseja, sillä rakkaussuhteista saa pääomaa jota ei rahalla saa” jne. Fuyuko poistuu kaupasta puolipökerryksissä ja tuntee itsensä entistä yksinäisemmäksi kulkiessaan kadulla, jossa jokainen näyttää olevan yhdessä jonkun kanssa menossa jonnekin tai tapaamaan jotakuta.

Erilaisia naistyyppejä

Fuyukon perusharmaan olemuksen lisäksi kirjassa esiintyy muitakin naistyyppejä. Fuyukon ainoa ihmiskontakti on Hijiri, hänen yhteyshenkilönsä työnantajaan. Hijiri on Fuyukon täydellinen vastakohta, värikäs, rempseä ja vapaita seksisuhteita harrastava, itsenäisyyttään arvostava nainen. Mielenkiintoista kyllä, naisten välille kehittyy erikoinen ystävyys. Vaikka Hijiri ei saakaan Fuyukoa liikkeelle toivomallaan tavalla, tuntee hän kuitenkin halua pitää yhteyttä ja naiset käyvät keskusteluja, joskin ne usein ovat enemmän Hijirin yksinpuheluita. Niissä selviää jotain Hijirin (japanilaisesta?) arvomaailmasta: tärkeintä on vilpittömyys eikä työssäkään tulos ole niin tärkeä kuin vilpitön asenne ja yrittäminen.

Sitten on Noriko-san, Fuyukon ainoa kouluaikainen ystävä, jonka hän sattumien kautta tapaa. Noriko on ajautunut perinteiseen japanilaisen naisen rooliin: avioliitto ja pari lasta. Hänen kauttaan japanilaisesta avioliitosta tulee todella lohduton ja surullinen kuva.

Vielä esiintyy yksi nainen, Kyōko-san, hänkin työelämän puitteissa. Hänen kauttaan tulee esille teema siitä, miten naiset voivat myös olla toisiaan vastaan ja silloin erilaisuutta selkeästi moititaan. Naisten välinen epäsolidaarisuus kertoo omaa kieltään myös yhteiskunnasta.

Onko koko kirja siis lohduton? Painuuko Fuyuko yhä syvemmälle syrjäytymisessään? Sen verran on tehtävä juonipaljastusta, että ihan näin surullinen ei tilanne ole. Fuyuko aina ajatteli sopivansa hyvin oikolukijaksi koska hänellä oli niin köyhä tunne-elämä. Oikolukijalle näet on eduksi, että hän ei tempaudu mukaan kirjan sisältöön. Mutta Fuyuko saakin huomata tempautuneensa mukaan tunteisiin, hän rakastuu itseään huomattavasti vanhempaan, sattumalta tapaamaansa mieheen. Huomio ei ole hänelle suinkaan helppo eikä suhde muutenkaan tavanomainen. Fuyuko joutuu kamppailemaan itsestään löytyvien käsittämättömien tunteiden kanssa.

Valo

Fuyuko kokee, että mies tuo hänen elämäänsä Valon. He keskustelevat paljon valosta ihan konkreettisellakin tasolla, sillä mies kertoo olevansa fysiikan opettaja lukiossa. Kirjassa on lukemattomia valon kuvauksia. Kuunnellessaan Chopinin kehtolaulua, jonka hän oli saanut Mitsutsukita, rakastamaltaan mieheltä, Fuyuko tuntee itsekin muuttuvansa valoksi.

Uloshengitykseni oli valopölyn reunustamaa, se leijaili lumoavasti silmieni editse, ja kun kauhaisin sitä käsilläni ja hengitin sitä uudestaan syvään sisääni, käsivarteni ja kurkkuni ja kämmeneni alkoivat hohtaa sisäistä valoa ja minä tuijotin sitä niin pitkään kuin vain tahdoin ja silloin huomasin äkkiä makaavani ilmassa. Suljin silmäni, ojensin käteni ja huojuttelin kehoani miten huvitti, keinuttelin päätä ja tanssin kuin vatkatakseni valoa, ja sillä tavoin minä kävelin loppumattomasti ympäri huonetta.

Kirja on täynnä runollisia metaforia. Suhteen syventyessä ”vähän kerrallaan me vaihtelimme hitusia, jotka rakensivat meitä toinen toisillemme, ja minusta tuntui, että upotin varpaitani pehmeästi hänen muistoihinsa”.

Niin kuin japanilainen kirjallisuus aikoinaan alkoi runoista, niin alkoi runoista myös Kawakamin kirjallinen ura. Se näkyy hänen proosassaan, joka on läpeensä runollista. Kawakami on kertonut, että hänelle ovat lapsuudesta asti olleet tärkeitä ohikiitävät kauneuden hetket ja niitä hän haluaa lukijoiden saavan kirjoistaan. Tässä hän oikeastaan tekee kunniaa japanilaisen kirjallisuuden perinteille aina Genjin tarinasta lähtien nobelisti Kawabatan kautta nykypäivään.

Paitsi runollista hänen kirjallinen tyylinsä on vähäeleistä ja pelkistettyä, vailla sentimentaalisuutta. Keskustelut rakastavaisten välillä tuovat lakonisuudessaan mieleen Kaurismäen henkilöiden keskustelut. Silti tekstistä välittyvät suuret tunteet.

Lopussa Fuyukokin uskaltaa puolustaa tunteitaan Hijirille, joka moittii häntä. ”Tunteet eivät ole noin yksinkertaisia, ja ihmissuhteitakin…niitä on kai monenlaisia” (…) ”Se mikä on tärkeää, on kai kaikille erilaista…”

Lukija saattaa pohtia miksi Fuyuko on sellainen kuin hän on. Mitä kirjailija haluaa sanoa japanilaisesta naisesta luomalla Fuyukon tapaisen tyypin? Fuyukon taustoja avataan jonkin verran muistojen kautta ja niillä on eittämättä osuutensa hänen elämänsä muotoutumiseen. Mutta kirja on paljon enemmän kuin yksilötarina.

Mistä siis teoksessa loppujen lopuksi on kysymys? Mielestäni identiteetin etsinnästä ja ihmisen perimmäisen yksinäisyyden hyväksymisestä. Siitä että valo tulee sisältä, ei ulkoa. Valo, joka symboloi ihmisen perimmäistä vapautta määrittää itse itsensä.

Kirjan loppu on monitulkintainen enkä minäkään tässä esitä omaa tulkintaani. Kaikki eivät ehkä pidä kirjan hidastempoisuudesta, mutta minä pidin juuri siitä. Sekä siitä, että niukoin ulkonaisin keinoin ja yksinkertaisella kielellä voidaan tutkia suuria ja syvällisiä teemoja. Kirjassa japanilainen yhteiskunta läpivalaistuu yksittäisten henkilöiden kautta.

Kirjailija Mieko Kawakami 川上未映子 (s. 1976)

Mieko Kawakami syntyi Osakassa, mutta asuu nykyään Tokiossa. Ennen kirjailijaksi ryhtymistään hän oli mm. laulaja. Itse hän leikillisesti kutsuu itseään eräässä haastattelussa ”epäonnistuneeksi laulajaksi”. Hän ehti myös olla erittäin suosittu bloggaaja.

Kawakamin varsinainen kirjallinen ura alkoi runoilijana 2006. Vuonna 2010 häneltä julkaistiin ensimmäinen täyspitkä romaani Heaven, joka käännettiin seuraavana vuonna englanniksi. Toinen tunnettu teos on Natsu monogatari 2019, englanniksi Breasts and Eggs 2020. Kolmas englanninnos onkin sitten All the Lovers in the Night, vuodelta 2022.

Kawakami on Japanin tunnetuimpia ja arvostetuimpia nykykirjailijoita Hän on saanut runsaasti palkintoja teoksistaan, joita on käännetty n. 40 kielelle.