Kai Nieminen: GENJIN TARINAN SUOMENTAMISESTA

En tiedä, kukaan ei tiedä, kauanko Murasaki Shikibulta kesti kirjoittaa Genjin tarina. Minulta sen suomentamiseen kului laskutavasta riippuen neljännesvuosisata tai enemmän. Aloin suomentaa Genjin tarinan tankarunoja joskus talvella 1978–79, sitten 1989 minua pyydettiin suomentamaan kolmen jo julkaistun niteen jatkoksi neljäs osa: sekä proosa että runot. Sillä tekosyyllä, ettei Genjin tarinasta tulisi myyntimenestystä, Otava sen ilmestyttyä halusi ”pitää pienen tauon”, ja ellei Minna Castrénia 2000-luvun alussa olisi nimitetty Otavan käännöskirjaosaston johtoon, tauko luultavasti jatkuisi yhä. Keväällä 2001 sovimme hänen kanssaan että suomennan Genjin tarinan loppuun asti. Siitä laskien on siis kulunut tuo neljännesvuosisata.

Halukkuuttani neljännen osan suomentamiseen kysyttiin, koska Otava oli kolmannen osan julkaistuaan päättänyt olla jatkamatta sopimustaan Martti Turusen kanssa. Otavan ohjelmassa kuitenkin jo oli neljännen osan julkaiseminen. Ikävä kyllä asiasta kerrottiin Turuselle vasta kun minulta oli jo tilattu jatkoa. Luulin, että Otava oli sopinut asiasta Turusen kanssa, Turunen luuli, että minä olin ryöstänyt projektin häneltä. Siitä aiheutui vuosikautinen välirikko, joka korjautui vasta viitisen vuotta sitten, kun asia selvisi.

Vanhan suomennoksen neljättä osaa kääntäessäni minun piti pysyä kolmen edellisen osan puitteissa: käytettävä tarinan henkilöistä ja heidän virkanimistään, palatsin rakennuksista ja tarinan tapahtumapaikoista ynnä muusta sellaisesta nimiä, joita Turunen oli käyttänyt. Tein selitysten puitteissa joitakin selvennyksiä ja tarkennuksia esimerkiksi vuodenaikoihin ja ajankohtiin, mutta enimmäkseen minun oli pitäydyttävä Turusen omaksumassa käytännössä, joka pohjautui sekä Japanissa että länsimaisissa käännöksissä olleeseen traditioon, että henkilöistä käytetään lukijoiden vuosisatoja sitten antamia nimiä tai nimityksiä, jotka viittaavat usein henkilöiden laatimiin tai heille laadittuihin runoihin tai kertomuksen tapahtumiin tai tapahtumapaikkoihin. Länsimaisen käännöksen lukijalle nämä nimitykset ovat sellaisenaan käsittämättömiä. Japanilainen lukija ymmärtää ne, kuten ymmärtää että Murasaki tarkoittaa kukkaa, joka suomeksi on rusojuuri, tai että Too no chuujoo tarkoittaa päällikköeverstiä. Selvensin tuolloin omaan suomennokseeni joitakin Turusen omaksumia nimiä ja termejä mutta en juurikaan muuttanut niitä.

Kun 2001 aloin suomentaa Genjin loppuosaa, tein päätöksen että unohdan siihen asti julkaistun suomennoksen, mukaan lukien oman neljännen osan suomennokseni. Suomennan virkaan viittaavat nimet ja nimitykset ymmärrettäviksi suomalaiselle lukijalle, tarpeen vaatiessa kerron selityksissä mistä on kyse. Etsin kasvien ja eläinten nimille suomalaiset vastineet, ja ellei sellaisia löydy, kerron selityksissä tietellisen nimen. Toivoin, että julkaistavaan kirjaan saataisiin kuvitusta, mutta se ei lopulta onnistunut, joten jouduin selittämään ja kuvaamaan vaikkapa pukuja, sisustusta ja arkkitehtuuria vajavaisesti pelkin sanoin.

Aloittaessani jäljellä olevan tekstin parissa minun oli siis luotava uutta nimistöä ja terminologiaa. Eipä ihme, että alkuun – ehkä kymmenen ensimmäisen vuoden ajan – suomennostyö eteni sangen hitaasti, olin tyytyväinen jos sain päivässä valmiiksi 30 riviä raakakäännöstä, ja jos sain aikaan 60 riviä ennen kuin uuvuin pidin päivää erityisen onnistuneena. Joka päivä aloittaessani tarkistin ensin edellisen päivän aikaansaannoksen, jota usein piti parannella jotta jatko lähtisi sujumaan. Vasta vuoden 2005 lopulla syksyllä sain ladatuksi cd-rom-levyltä tietokoneeseeni sopivan digitaalisen Koojien-sanakirjan ja muutamaa vuotta myöhemmin klassisen japanin sanakirjan. Kesti vielä kauan ennen kuin pystyin käyttämään internetissä olevia lukuisia sanakirjoja ja googlaamaan japaninkielisiä lähdetekstejä, mikä oikeastaan alkuun hidasti työtä entisestään, kun piti varmistua siitä, mitkä lähteet olivat varteenotettavia ja mitkä saattoi jättää silleen.

Viimein 2016 elokuun lopussa sain Genjin loppuosan raakakäännöksen valmiiksi. Samaan aikaan vaimollani Elinalla todettiin parantumaton syöpä. Tulostin raakakäännökseni, hän ehti lukea sen ja korjata ja kommentoida sitä ennen kuin kuoli syyskuussa 2017. Sitä ennen aloin talven mittaan muokata 1980-luvulla ilmestyneiden osien 1–4 suomennosta. Keväällä minulta löytyi haiman kasvain, hyvänlaatuinen mutta leikkausta vaativa, lääkärit sanoivat. Kesäkuun lopulta omistauduin Elinan omaishoitamiseen ja valmistauduin omaan leikkaukseen, joka tehtiin elo–syyskuun vaihteessa. Genji jäi tauolle kunnes marraskuussa jaksoin taas jatkaa työtä. Turusen suomennoksen muokkaaminen osoittautui hankalammaksi kuin olin otaksunut: en 1980-luvulla ollut lukenut sitä rinnakkain alkutekstin kanssa. Olin luottanut siihen, että Otavan kustannustoimittaja korjaisi sen minkä osaisi ja pyytäisi Turusta korjaamaan ongelmalliselta tuntuvat kohdat. Ehdotinkin kustantajalle, että suomentaisin alkuosat, siis vanhan suomennoksen niteet 1–4, kokonaan alkukielestä, sanoin että se saattaisi olla jopa nopeampaa kuin vanhan korjaaminen, mutta se ei sopinut: Otava oli jo kertaalleen maksanut niiden suomentamisesta Turuselle eikä maksaisi toistamiseen minulle. Niinpä tyydyin suomentamaan huomattavan osan tekstistä Turusen nimissä, ikään kuin olisin tehnyt vain kustannustoimittajan työtä. Korjasin virheet ja uudistin tekstin esteettisesti siedettäväksi. En voinut taipua ajatukseen, että edes osittain minun nimissäni oleva teksti herättäisi lukijoissa kummastusta tai ivaa. Silti Turusen suomennoksen jäljiltä tekstiin jäi kömpelyyksiä, joita minulla ei ollut valta korjata.

Yhtä ankaralla kädellä editoin vanhoja tankasuomennoksiani, jotka suomensin kauttaaltaan uudelleen, ja omaa neljännen niteen proosasuomennostani, josta löysin paljon korjattavaa. Totesin myös, että Turusen suomennoksen kolme viimeistä lukua (26–28) olivat korjauskelvottomia. Ilmoitin Turuselle ja Otavalle, että suomennan ne uudelleen suoraan alkutekstistä, kummatkin vastasivat että se sopii heille. Otava tosin ilmoitti myöhemmin ettei maksa erillistä palkkiota uudelleensuomennoksesta.

Alkuun oli tarkoitus että suomennoksen rinnalla julkaistaisiin erillinen selitys- ja kommentaarinide, joka samalla voisi toimia eräänlaisena oppi- tai kurssikirjana klassisen japanin opiskelijoille, mutta sittemmin tajusin ettei heitä taida olla. Viimeksi kuluneiden vuosikymmenien mittaan olen käsittänyt ettei ainakaan Helsingin yliopistossa ole klassisen japanin opetusta. Jokunen harva opiskelija on toisinaan ottanut yhteyttä, hekin ovat yli kolmekymppisiä ja etupäässä nykykielen opiskelijoita. Mitenpä muuten, kun ei muuhun opetusta ole. Ilmeisesti kukaan ei enää ajattele niin kuin minä 50 vuotta sitten, kun yliopistossa ei edes ollut varsinaista japanin opetusta: menin kirjakauppaan töihin ja otin yksityistunteja kunnes osasin lukea sekä alkutekstejä että klassisen japanin oppikirjoja. Olisin varmaan ottanut tunteja kauemminkin, mutta opettajani palasi Japaniin muutaman vuoden kuluttua. Minulle varmaan jäi alitajuntaan jonkinlainen halu näyttää että opin ilman yliopistoakin. Niinpä olen laatinut suomennosteni selityksistä maallikkolukijasta ehkä turhankin syvään meneviä, mutta ajattelin, että toisetkin saisivat vaivannäöstäni nauttia. Toisaalta olen niitä laatiessani nauttinut suuresti.

Kun suomennoksen raakaversion valmistuttua odottelin kustannustoimittajan kommentteja, sain Genjiin hieman etäisyyttä ja mieleeni nousi huomioita, joita en suomennostyöhön paneutuessani ollut ehtinyt tai osannut miettiä. Luin kirjallisuushistorioitsijoiden ja estetiikan tutkijoiden teoksia ja artikkeleita, jotka tarjosivat ajattelemisen aihetta, mutta silti tuntuivat minusta ikään kuin ulkopuolisten ajatuksilta, itse tunsin kuuluvani sisäpiiriin, olin muuttunut osaksi nimimerkkiä Murasaki Shikibu.

Julkaisin toki välillä muitakin suomennoksia ja omia runojani. Se oli välttämätöntä toimeentulon kannalta, jotta saatoin apurahoja anoessani osoittaa olevani työvireinen ja aktiivinen. Sen jälkeen kun minulle vuonna 2012 myönnettiin valtion ylimääräinen taiteilijaeläke, minun ei enää tarvinnut hakea apurahoja vaan saatoin omistautua täysipainoisesti Genjin tarinan suomentamiselle. Muu julkaisutoiminta jäi vähemmälle, vaikka jossakin määrin suomensin ja kirjoitin omaa tekstiä kaiken aikaa.

En ole vielä toipunut tai etääntynyt käännösprosessista niin paljon, että osaisin analysoida tarinaa objektiivisesti, se tuntuu vielä liiaksi omalta teokselta. Minua kuitenkin kiehtoo se, että alkujaksojen vauhdikas ja hieman kepeäkin kertomus loppupuolella syvenee tarkastelemaan ihmisen tunteita psykologiselta, ehkä filosofiseltakin kannalta. Muita pohtimisen arvoisia asioita ovat japanilaiset ja länsimaiset tutkijat kiitettävän perusteellisesti pohtineetkin: avioliittojen sosiologiaa, moniavioisuutta, seksuaalista käyttäytymistä yleensäkin; naisten oikeuksia ja niiden puuttumista, omaisuuden periytymistä, taloudellisia ja poliittisia voimasuhteita ynnä muita historiallisia aiheita on peilattu Genjin tarinaan, siis Heian-kauden japanilaiseen kulttuuriin, lukuisissa kirjoissa, artikkeleissa ja tutkimuksissa. Luen niitä kiinnostuneena ja mielelläni, mutta en koe tehtäväkseni kirjoittaa niiden perusteella tutkielmaa Genjistä. Oman käsitykseni ja tulkintaani Genjin tarinasta olen esittänyt suomennoksessani ja sen selityksissä. Ehkäpä joku suomalainenkin kirjallisuustieteen tai kulttuurihistorian tutkija voi löytää Genjistä tutkimusaiheen. En tosin ole kovin toiveikas nykyisenä akateemisten resurssien supistamistrendin aikana.

Kai Nieminen