Yōko Ogawa: Muistipoliisi. Tammi, 2021. Suom. Markus Juslin. 362 s. (Alkuteos: 密やかな結晶, Hisoyaka na kesshō, 1994) Saatavana kirjana, e-kirjana ja äänikirjana. Arvostelukappale.

Kirjan minäkertoja on nuori nainen, kirjailija, joka kirjoittaa neljättä romaaniaan. Hän asuu yksin kotitalossaan, sillä hänen vanhempansa ovat kuolleet. Tapahtumapaikka on nimetön saari jossakin. Missä, kukaan ei tiedä, sillä niin sanotut kartat ovat kaikki kadonneet jo aikoja sitten. Saarella nimittäin katoaa esineitä ja asioita vähän väliä. Kummallisinta on, että kun jokin asia katoaa fyysisesti, se samalla katoaa ihmisten muistista. Saarella kärsitään eräänlaisesta kollektiivisesta muistinmenetyksestä. Kärsitään ei ehkä ole oikea sana, sillä ihmiset näyttävät sopeutuvan hämmästyttävän helposti uusiin katoamisiin.

Tällä kertaa se oli sitten linnut…Sehän sopii. Siitä ei varmaan koidu kenellekään niin suurta haittaa. Linnuthan vain lentelevät taivaalla mielensä mukaan.

Kun linnut katoavat, ihmisten mielistä katoaa kaikki, mikä liittyy lintuihin. Muistot ja tunteet katoavat, jopa sanan lintu merkitys katoaa. Näin tapahtuu jokaisen katoavan asian kohdalla. Sen lisäksi ihmiset alkavat kuin sisäisestä pakosta hävittää kaikkea jäljellä olevaa, mikä jotenkin liittyy juuri kadonneeseen asiaan. Sinne menevät niin ruusupensaat kuin valokuvatkin. Kun kirjat katoavat, palavat kirjaroviot. Apokalyptinen tunnelma on valmis. Ihmisten maailma köyhtyy, supistuu, heidän sydämensä ”riutuvat”. Kuitenkin he vain jatkavat elämäänsä. Katoaminen on normaalia.

On kuitenkin olemassa muutamia ihmisiä, joita tämä muistinmenetys ei koske. He muistavat edelleen, he ajattelevat, he tuntevat. Miksi näin on, ei tiedetä. Näin vain on. Nämä ihmiset ovat suuressa vaarassa. Heitä nimittäin jahtaa salainen poliisi, jonka tehtävänä on taata katoamisprosessin perinpohjainen läpivienti. Epäilyksenalaisten henkilöiden ovelle koputetaan yöllä ja heidät viedään pois, kukaan ei tiedä minne.

Päähenkilön äiti oli ollut ihminen, joka muisti ja joka yritti säilyttää katoavia esineitä. Hänen ei käynyt hyvin. Itse päähenkilö on enemmistön tapaan unohtaja, mutta hän saa huomata, että hänen kustannustoimittajansa kuuluu muistajiin. Hän ryhtyy toimiin luottoystävän, ”papan”, kanssa toimittajan kätkemiseksi. He kunnostavat miehelle talon kerrosten väliin pikkuruisen salaisen ”turvahuoneen”, jonne tämä muuttaa.

Hiljainen kristallisaatio

Muistipoliisia on kuvattu tieteisfiktioksi ja dystopiaksi. Kirjallisiksi vertauskohdiksi ovat tarjoutuneet esimerkiksi George Orwellin 1984 ja Ray Bradburyn Fahrenheit 451. Epäilemättä yksi helpoiten tarjoutuva tulkinta on juuri nähdä kirja totalitaarisen hallinnon vertauskuvana. Hakematta tulee mieleen historiasta Maon Kiina, Natsi-Saksa tai Stalinin vainot. Historiasta löytyy runsaasti esimerkkejä siitä, miten ihmisten ”muistiin” on pyritty vaikuttamaan hallinnon taholta. Onpa Japanin omassakin historiassa tästä esimerkkejä, kun tiettyjä sota-ajan tapahtumia on haluttu pyyhkiä pois historiankirjoista ja kansakunnan muistista.

Suomennoksen (Muistipoliisi) ja englanninnoksen (The Memory Police) nimet korostavat salaisen poliisin roolia kirjassa ja näin tukevat edellä kuvattua poliittista tulkintaa. Onko siis salainen poliisi se pahis? Alkukielinen nimi Hisoyaka na kesshō (Hiljainen/salainen kristallisaatio) sen sijaan korostaa jotakin muuta, jotakin näkymätöntä prosessia ja ihmisten osallistumista siihen. Unohtuneet asiat ”kristallisoituvat”, tulevat osaksi maailmaa. Tahtooko kirjailija sanoa, että suurin vaara ihmiskuntaa uhkaa siinä, että ihmiset ovat aivopestävissä ja että itsenäinen ajattelu katoaa. Että vaara ei tulekaan ulkoa vaan sisältä.

Tavanomaisesta dystopiasta poiketen Muistipoliisin tapahtumat ovat epämääräisiä ja monet kysymykset jäävät vaille vastausta. Tarinankuljetus ei aina ole loogista. Salainen poliisi ei aiheuta katoamisia, se vain valvoo niiden toteutusta. Mikä ne aiheuttaa? Entä kenelle poliisi raportoi? Edustaako poliisi puhtaasti vain vallankäyttöä, jonka tilanne on tehnyt mahdolliseksi? Lukiessa syntyykin vaikutelma, että kirjailija on ennen kaikkea halunnut tutkia ja kuvata sitä, millainen vaikutus muutoksilla ja menetyksillä on ihmismieleen, miten mieli reagoi näissä äärimmäisissä tilanteissa. Toiminnan sijasta teoksessa on usein meditatiivinen tunnelma.

Kirjallisuuden merkitys

Katoamiset jatkuvat. Kirjat ja kirjallisuus katoavat. Kirjasto sytytetään tuleen ja kaikkialla näkyy kirjarovioita. Jos esineet ovat ihmisille tärkeitä muistojen ylläpitäjiä, niin eikö kirjallisuus ole aivan olennainen side aiemmin olleeseen? Mitä nyt tapahtuu? Entä jos ihmiset katoavat? Salahuoneessa elävä toimittaja yrittää ylläpitää kirjailijan ja papan muistia pelastamiensa esineiden avulla, mutta se on vaikeata. Hän yrittää myös saada kirjailijaa jatkamaan käsikirjoituksensa kirjoittamista, mutta sekin tuntuu ylivoimaiselta. Koko yön puristuksen seurauksena syntyy aluksi vain yksi lause. Sitten kirjailija kuitenkin onnistuu jatkamaan työtään. Hän kokee, että jos hän ei jatka kirjoittamista, hänen sydämensä (=mielensä) luhistuu. Kirjailijan kamppailun kuvausta voisi hyvin pitää myös kuvauksena luomisvoiman menettämisestä esimerkiksi sairauden tai korkean iän seurauksena.

Tekeillä oleva käsikirjoitus muodostaa tarinan tarinan sisälle. Se on kuin peili päätarinalle, kertoo samoista asioista, mutta yksilötasolla ja jos mahdollista vielä rankemmassa muodossa. Käsikirjoituksen minäkertoja-nainen kadottaa sanat, äänensä, puheensa. Ja lopulta tietenkin itsensäkin. Se on järkyttävä kuvaus ihmisen hajoamisesta.

Ajaton ja paikaton, mutta ajankohtainen

Alkuteoksen kirjoittamisesta on jo kulunut 27 vuotta, mutta se on tänä päivänä täysin ajankohtainen. Kirjailija on ollut näkijä. Ei tarvitse ajatella kuin lajien katoamista tai ilmastonmuutosta ja niiden vaikutusta ihmisiin ja yhteiskuntiin. Tai populistisia johtajia ja heidän kannattajiaan. Tai yksityisyydensuojan haurautta nettimaailmassa. Jopa Covid 19 lisää ajankohtaisuuden tuntua. Onhan sekin aiheuttanut ”katoamisia”, kahviloista katosivat pöydät, kauppakeskuksista penkit, kaduilta ihmiset. Virus on näkymätön vihollinen, joka on ”kristallisoitunut” keskuuteemme ja vaikuttaa käytökseemme.

Teoksessa vallitsee ajaton tunnelma. Toki se heijastaa myös syntyaikaansa, jolloin digitalisaatio ei vielä ollut niin hallitseva kuin nykyään. Esineiden merkitys on jollain tasolla muuttunut, kun esimerkiksi valokuvia voidaan tallentaa pilveen ja esineitä tuottaa 3D-tulostuksella. Tai ne voidaan hetkessä deletoida.

Teos on myös ”paikaton” siinä mielessä, että mikään ei erityisemmin viittaa Japaniin tapahtumapaikkana. Ei ole paikannmiä, ei henkilönimiä, ei japanilaisia ruokia tai termejä niin kuin niin monissa japanilaisissa romaaneissa. No, onhan siellä tosin maanjäristys ja tsunami, mutta eivät nekään ole Japanin yksityisomaisuutta. Japanilaista teoksessa on varsinaisesti vain kerronnan laatu, yksityiskohtaisuudessaan, rauhallisuudessaan ja ihmiskeskeisyydessään. Nämä piirteet tekevät lukukokemuksesta miellyttävän – raskaasta aiheesta huolimatta.

Myös yksilötasolla teos koskettaa. Se mitä siinä tapahtuu kaikille ihmisille, tapahtuu jokaiselle Alzheimerin tautiin sairastuvalle yhtä konkreettisesti. Samoin käsikirjoituksen naisen kuvaus on suoraan afasian kuvausta. Ja viime kädessä luopuminen ja menettäminen on jokaisen ihmisen osa, jos ei ennen niin kuolemassa. Mielestäni teos voitaisiinkin tiivistää seuraavaan lauseeseen: Päällisin puolin totalitaarista sortohallintoa kuvaava dystopia laajenee ihmisenä olemisen allegoriaksi eksistentiaalisella tasolla.

Onko toivoa?

Dystopia on lajina hieman pelottava. Se ei useinkaan anna toivoa. Yksi tapa saada toivoa dystopiasta on lukea sitä varoituksena. Nähdä, että kaikki ei vielä ole menetetty, että nyt voi vielä tehdä jotain. Vielä meillä on vuodenajat eikä niin kuin tässä kirjassa, jossa lumisade vain jatkui eikä kevät ollut tullakseen.

Kirjailija Yōko Ogawa itse ei ole toivoton ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen. Hän näkee ihmisessä olevan hyvän, mutta kirjailijana hän kokee tehtäväkseen nähdä sekä hyvän että pahan ja vain dokumentoida, ei moralisoida. Yksi toivoa antava asia on juuri kirjallisuus. Ogawaan teki suuren vaikutuksen Anne Frankin tarina ja hän onkin kertonut, että se on inspiroinut häntä Muistipoliisia kirjoittaessa. Epäinhimillisistä olosuhteista huolimatta Anne Frank onnistui säilyttämään inhimillisyytensä – kirjoittamisen avulla.

Toisin sanoen kirjallisuutta voi luoda tyhjästä. Kirjoittaa asioista, jotka eivät ole silmien edessä, aivan kuin ne olisivat siinä. Laittaa asiat, joita ei ole olemassa, olemaan pelkillä sanoilla. Siksi…ei tarvitse luovuttaa, vaikka muistot katoavatkin.

Kirjoittamisen lisäksi on tärkeätä myös kääntäminen! Seuraavassa päivityksessä Muistipoliisin suomentajan Markus Juslinin haastattelu.