Isen tarinat. Art House, 2026. Suom. Juhani Bonsdorff. 207 s. (Alkuteos: 伊勢物語, Ise monogatari, 900-luku) Kovakantinen kirja. Saatavana myös e-kirjana. Arvostelukappale.

Japanin klassisen kirjallisuuden kolme huippua ovat: runokokoelma Kokin(waka)shū (900-luvun alussa), Ise monogatari (900-luvulla) ja Genji monogatari (vuoden 1000 paikkeilla).

Viime vuonna (2025) saimme suomeksi Kai Niemisen työn tuloksena koko Genjin tarinan, jota pidetään Japanin merkittävimpänä klassisena teoksena. Yli 20 vuoden uurastuksessa yhdistyivät luovuus ja periksiantamattomuus. Nyt, vuotta myöhemmin, olemme saaneet luettavaksemme Isen tarinat, jonka vaikutus myöhemmin ilmestyneeseen Genjin tarinaan oli suuri. Sen on klassisesta japanista suomentanut Juhani Bonsdorff.

Isen tarinoita voisi siinä mielessä pitää Genjn tarinan lämmittelyteoksena, että se on suppeampi ja kevyempi. Eikä tämä suinkaan tarkoita, että se olisi jotenkin vähäarvoisempi. Se kuuluu genreen utamonogatari (歌物語) eli runokertomus tai runotarina, joka nimensä mukaan koostuu sekä runoista että pienistä proosapätkistä. Tämä oli yksi niistä Heian-kauden japanin kielellä kirjoitetun kirjallisuuden muodoista, jotka alkoivat vallata alaa kiinaksi kirjoitetulta kirjallisuudelta. Ensisijaisia ovat runot, proosapätkien ollessa ikään kuin pieniä johdantoja tai tilanneselvityksiä runoihin. Tapahtumien miljöö on kuitenkin sama kuin Genjin tarinassa: keisarin hovi ja sen lähipiirit, vain n. 100 vuotta aiemmin. Sama on myös pääasiallinen aihepiiri, joka on miehen ja naisen välinen rakkaus. Muita aihepiirejä ovat esimerkiksi luonto, ystävyys ja vuodenajat. Monissa runoissa myös poliittiset tulkinnat ovat mahdollisia.

Teos koostuu 125 lyhyestä episodista, joissa esiintyy yksi tai useampi runo ja yksi tai useampi proosapätkä. Teoksen voi toki ”lukaista” nopeasti (tekstiä on alle 200 sivua verrattuna Genjin alle 2000 sivuun), mutta väitän, että nopealla lukemisella kokemus voi helposti jäädä pinnalliseksi. Jos todella haluaa aiheeseen perehtyä, on kirjan lopussa kaavio, joka tekee sen mahdolliseksi. Siellä nimittäin on tarinoissa risteilevien historiallisten henkilöiden sukupuu ynnä muuta taustatietoa. Mitä taas runoihin tulee, ne heräävät henkiin aivan uudella tavalla, jos malttaa lukea joka sivun alareunasta runoihin liittyvät viitteet. Onhan tunnettua, että tankaruno sisältää paljon enemmän kuin ne viisi riviä ja 31 tavua. Yleensä runo viittaa muihin runoihin, mikä Heian-kauden lukevalle (sivistyneelle) yleisölle oli itsestäänselvää, kun taas me todella tarvitsemme alaviitteitä. Lisäksi japanin kieli itsessään tarjoaa monenlaisia tankarunoissa käytettyjä tekniikoita (esim. kakekotoba, saranasana, jonka taas mahdollistaa japanin kielen homofonia). Niiden kääntäminen ei aina ole mahdollista ja niinpä tarvitaan selityksiä. (Lue enemmän tankan ilmaisukeinoista täältä ja täältä.)

Kirjan lopussa oleva suomentajan pidempi selitysosio toimii mainiona oppaana teoksen syvempään ymmärtämiseen. Siinä mm. kerrotaan teoksen syntyhistoriasta, joka on suurelta osin oletusten varassa. Teos on muotoutunut useassa vaiheessa pitkän ajan kuluessa ja alkuperäistä käsikirjoitusta ei ole säilynyt. Henkilö, joka ennen kaikkea yhdistetään Isen tarinoihin on Ariwara no Narihira (825–880). Hän oli keisari Heizein pojanpoika ja kuului Fujiwarojen syrjäyttämään sukuhaaraan. Hänen nimeään ei mainita koko teoksessa, mutta pidetään selvänä, että teoksen ensimmäinen vaihe koostuu nimenomaan hänen laatimistaan runoista. Myöhemmissä vaiheissa esiintyy muitakin kirjoittajia, mutta Narihira säilyy edelleen keskeisenä henkilöhahmona. Hänen persoonansa ympärille kehitettiin suorastaan ”karikatyyrimaisiin mittoihin kasvanut” Don Juan -myytti. Jokainen episodi alkaa sanoilla ”Kauan sitten…” ja jatkuu usein: ”…oli mies.” (Mukashi otoko arikeri.) Ja sitten seuraa kertomuspätkä ja runo, tai useampi, tämän miehen, siis Narihiran rakkausseikkailuista. Joissakin episodeissa Narihiraan viitataan sanalla ”ukko”, jopa ”kerjäläisukko”, mikä voidaan tulkita eräänlaiseksi itseironiaksi.

Intertekstuaalisuus

Jo edellä mainisin, miten tankaruno laajenee intertekstuaalisten viittausten kautta. Heian-kaudella (794–1185) ilmestyi kahdeksan keisarillista wakaruno-kokoelmaa. Niistä viiteen löytyy viittauksia Isen tarinoissa. Kokoelmista varhaisin (ja ehkä tärkein) on Kokin(waka)shū, vanhojen ja uusien wakarunojen kokoelma, joka ilmestyi 900-luvun alussa. Isen tarinat on yksi Kokinshuūn lähteistä ja se näkyy myös suomennoksen alaviitteissä. Jos siellä on viittaus KKS ja numero, se tarkoittaa että kyseinen runo (tai sen variantti) esiintyy myös Kokin(waka)shū-kokoelmassa. Vastaavasti muut lyhenteet viittaavat muihin kokoelmiin. Tiukasti ottaen viimeinen kokoelma, Shinkokin(waka)shū (1205) menee jo Kamakura-kauden puolelle, mutta lasketaan yleensä tyylinsä ja sisältönsä puolesta kuuluvaksi Heian-kauden kirjallisuuteen.

Isen tarinat sisältää viittauksia myös vielä vanhempaan kokoelmaan Man´yōshūhun 700-luvun loppupuolelta, jota voidaan pitää ensimmäisenä puhtaasti japanilaisena runokokoelmana. Se on kuitenkin kirjoitettu käyttämällä kiinalaisia kanjimerkkejä niin monimutkaisella tavalla, että ne avautuvat vain harvoille. Myöhemmissä kokoelmissa yksinkertaisempi tavumerkkien (hiragana) käyttö teki runoista helpommin lähestyttäviä. On kiehtovaa ajatella, että Heian-kauden sivistynyt lukijakunta surffaili vaivattomasti ajan intertekstuaalisessa viidakossa ilman internetiä ja AI:ta.

Isen tarinoiden vastaanotto ja tulkinta ovat läpikäyneet monenlaisia vaiheita Japanin historian aikana ja teoksen vaikutus koko Japanin kirjallisuuteen on ollut merkittävä. Ensimmäiseksi tulee mieleen Genjin tarina, joka alkoi ilmestyä satakunta vuotta Isen tarinoiden jälkeen. Genjissä viitatataan Isen tarinohin monessa kohdin ja jotkut sen episodeista ovat olleet suorastaan Genjin tarinan kohtausten esikuvia. Teosten hengessä on kuitenkin melko suuri ero, mikä tietenkin johtuu jo formaatistakin. Onhan edellinen lyhyistä tuokiokuvista koostuva fragmentaarinen kokoelma, kun taas jälkimmäinen on laaja, syvällisiäkin teemoja ja kehityslinjoja kuvaava romaani. Isen monitulkintaiset runot sallivat usein myös sangen rohkeita tai suorasukaisesti seksuaalisia tulkintoja sekä kaksimielistä, jopa räävitöntä huumoria, kun taas Genji pysyttelee monitulkintaisuuden puitteissakin enemmän kaunosieluisuudessa, ainakin useimmiten. Johtuneeko ero kirjoittajien sukupuolesta? Unohtaa ei sovi myöskään Isen tarinoiden innoittavaa vaikutusta nō-teatteriin 1400-luvulla. Tästäkin voi lukea enemmän teoksen lopussa olevasta suomentajan selitysosiosta.

Suomennoksesta

Teoksen on siis klassisesta japanista suomentanut Juhani Bonsdorff. Jos ei nykyjapanista suomentaminen ole helpoimmasta päästä, niin klassisen japanin tapauksessa vaikeudet ovat moninkertaiset. Silloin kirjoitettiin suppealle piirille asioista ja henkilöistä, jotka olivat kaikille tuttuja ilman selityksiä. Ei niin paljon haitannut, vaikka nimiä tai pronomineja ei mainittukaan lauseissa, kaikki tiesivät kuitenkin mistä ja kenestä oli kysymys. Subjekti ja/tai objekti jätettiin usein mainitsematta, ne pääteltiin esimerkiksi verbimuodosta, joka saattoi ilmasta kunnioitusta tai sen puutetta. Näitä samoja piirteitä on myös nykyjapanissa, mutta ne korostuvat erityisesti klassisessa kielessä.

Miten tällaista kieltä sitten tulisi kääntää? Jos sitä kääntää sanatarkasti, se on paikoitellen lähes käsittämätöntä sähkösanomakieltä. Jos taas kaikki selitetään auki, menetetäänkö silloin jokin alkuteokselle olennainen tyyli? Japanin kielelle ja kulttuurille on ominaista tietty epämääräisyys, ei-tietäminen. Katoaako se, jos tekstiä liika sujuvoitetaan? Entä pitäisikö tavoitteeksi asettaa, että nykysuomalainen saisi tekstistä samanlaisen lukukokemuksen kuin muinainen lukija. Ja mistä me tiedämme millainen on ollut alkuperäinen lukukokemus? Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia.

Kääntäjä joutuu aina pohtimaan valintoja kotouttamisen ja vierauttamisen välillä. Vanhoja tekstejä käännettäessä valinta vaikeutuu. Esimerkiksi Shakespeare-suomentaja Niko Suominen kertoo Parnassossa pyrkivänsä luontevaan nykykieleen ja välttävänsä vanhahtavia kielipiirteitä.

Kääntäjienkään keskuudessa ei näistä kysymyksistä vallitse yksimielisyyttä. Ymmärtääkseni yleinen periaate on, että alkukielen rakenteet eivät saisi näkyä läpi kohdekielessä, jos on kyse vain kielelle tyypillisistä rakenteista, ei erityisestä tyylikeinosta. Käännöksen pitäisi olla hyvää ja ymmärrettävä suomea. Tähän asti ilmestyneissä klassisen japanin suomennoksissa (Kai Nieminen, Miika Pölkki) on nähdäkseni alkuperäinen kieli muokattu melko luontevaksi suomeksi. Bonsdorffin Isen tarinat on ensimmäinen suomennos, joka selkeästi on pyrkinyt säilyttämään klassisen japanin tyylipiirteitä.

Runoja edeltävät proosapätkät ovat usein muistiinpanonomaisia, kryptisiä. Pari esimerkkiä.

”Kauan sitten, saatuaan kutsun kruununperillisen äidin järjestämään kirsikankukkajuhlaan:”
(seuraa runo)
Johdantolauseesta puuttuu sekä subjekti että predikaatti.

”Kauan sitten oli mies. Vastauksena erään lähettämiin koristeltuihin riisikakkuihin:”
(seuraa runo)

Tämäntapaiset lauseet luovat tiettyä tyyliteltyä tunnelmaa. Ne tavallaan lähestyvät runon ilmaisutapaa. Se puoltaa niiden jättämistä sellaisiksi. Ehkä niitä ei ole syytä kirjoittaakaan nykysuomen vaatimalla tavalla, jolloin ne olisivat ymmärrettäviä mutta arkipäiväisempiä. Toisaalta, ehkä ne olivat arkipäiväisiä aikalaislukijoille; eksoottisuuden tavoittelukaan ei voi olla käännöksen päämäärä. Lisäksi, Isen tarinoiden kaltaisessa fragmentaarisessa tekstissä klassisen japanin elliptiset rakenteet voivat luoda tiettyä tenhoa, mutta jos pidempi romaani olisi kokonaan käännetty siihen tyyliin, kuka jaksaisi lukea!

Japanin ja suomen rakenteissa on paljon yhteistä, mitä taas ei ole esim. indoeurooppalaisissa kielissä. Postpositioiden käyttö japanissa muistuttaa suomen sijamuotoja ja relatiivilause korvautuu japanissa aina lauseenvastikkeella, mikä on mahdollista myös suomessa. (Vrt. Lukemani kirja/kirja jonka luin.) Kääntäjälle voi syntyä houkutus kopioida japanin rakennetta suomeen sellaisenaan, mutta se ei liene hyvän kääntämisen mukaista. Sitä paitsi japani vie nämä lauseenvastikepaketit joskus niin pitkälle, että lauseiden purkaminen ja pilkkominen osiin on käännettäessä usein välttämätöntä ymmärrettävyyden vuoksi.

Mitä sanoisi suomen opettaja seuraavanlaisesta lauserakenteesta:
”Kauan sitten Ninna-kauden keisarin vierailulla Serikawa-joelle kävi niin, että vaikka eräs pitikin itseään tehtävään sopimattomana, koska oli jo aiemmin vastannut samasta toimesta, nimitettiin hänet kuitenkin metsästyksessä käytetyn kanahaukan ohjaajaksi.” Tämän lauseen takaa kuultava lauserakenne voisi hyvin olla peräisin vaikka nykyjapanista.

Millä tavoin klassista japania siis tulisi kääntää? Ovatko erilaiset käännöstrategiat vain mielipide- ja makukysymyksiä vai onko nähtävissä joitakin kehityslinjoja, joiden noudattaminen olisi yleisesti suositeltavaa? Entä jos kaikki kääntäminen on ”yleisesti suositeltavaa”, mikä sija silloin jää kokeilevalle kääntämiselle?

Oma lukunsa ovat runot, jotka ovat Isen tarinoiden sydän ja sielu, niiden raison d´être. Niistä onkin niin paljon sanottavaa, ettei se enää mahtunut tähän artikkeliin. Toinen artikkeli siis seuraa välittömästi. Pysykää kanavalla!