Durian Sukegawa: Tokuen resepti. Sammakko, 2020. Suom. Raisa Porrasmaa. (Alkuteos: あん, An, 2013,2015.) 196 s. Arvostelukappale.

Kovakantinen pikku kirja on kuin karkki, joka tekee mieli syödä: koko ja muoto sopivat käteen ja kantta koristavat vaaleanpunaiset kirsikankukkapilvet. (Ulkoasu: Eva Monchecourt) Eikä ulkonäkö petä. Mielestäni Tokuen resepti on ihastuttava hyvän mielen kirja, vaikka siinä käsitelläänkin rankkoja aiheita.

Alkuteoksen nimi on An (あん), joka tarkoittaa japanilaisissa leivonnaisissa ja makeisissa yleisesti käytettyä makeata punaista azuki-paputahnaa. Englanninnoksen nimi on sama, Sweet Bean Paste. Yleensä kustantaja päättää kirjan nimestä, mutta suomentaja kertoi, että nimi Tokuen resepti on hänen ehdotuksensa. Se on mielestäni varsin onnistunut, sillä toinen päähenkilö, 76-vuotias Tokue, opettaa toiselle, Sentarōlle, paitsi ainutlaatuisen tavan valmistaa paputahnaa, myös paljon elämänviisautta. Tokuella on siis hallussaan jopa kaksi hyvää reseptiä: miten tehdä suussa sulavaa paputahnaa ja miten elää onnellisena olosuhteista huolimatta.

Kirsikkapuiden alla

Tarina alkaa herttaisesti. Tokiossa, Kirsikankukkakadulla, pienessä katukeittiössä, Sentarō paistaa ja myy dorayaki-leivonnaisia, pieniä kakkusia, joiden sisällä on an-tahnaa. On kevät, ja liikkeen edessä kasvava kirsikkapuu ”kuohui täydessä kukassa valkoisena kuin pieni pilvi.” Mutta onko kaikki hyvin? Mies vaikuttaa jotenkin haluttomalta. Kauppa ei käy eikä töiden jälkeenkään tunnu löytyvän muuta tekemistä kuin yksin juominen.

Jokin alkaa kuitenkin muuttua kun iäkäs nainen, Tokue, ilmestyy kuvioihin. Hän haluaa töihin Sentarōlle ja pystyykin todistamaan, että hän hallitsee satumaisen herkullisen paputahnan valmistamisen. Sen huomaavat asiakkaatkin, joita alkaa ilmestyä runsaasti. Tokuella on jotenkin epämuodostuneet kädet, mutta siitä huolimatta hän pystyy ottamaan paputahnan valmistamisen haltuun. Valmistamisprosessia kuvataan yksityiskohtaisesti, se on melkein kuin zen-harjoitus. Se on myös kunnianosoitus perinteiselle japanilaiselle käsityötaidolle: tekijä jättää jotain itsestään ja tunteistaan valmistamaansa esineeseen tai asiaan.

Tokuen suhtautuminen papuihin oli Sentarōlle täysin vierasta. Vanhus vei kasvonsa aivan liki papuja, aivan kuin olisi halunnut välittää tunteensa kullekin yksilölle.

– – –

Papuja tuli joka tapauksessa arvostaa. Tokue näytti unohtavan käsiensä vammat suorittaessaan huolellisesti työvaiheen toisensa perään.

Tokuen kädet kertovat kuitenkin suuresta tragediasta, joka vähitellen paljastuu. Sen aiheuttamien huhujen myötä kaikkoavat myös asiakkaat. Vähin erin lukijalle selviää, että myös Sentarō kantaa menneisyyden taakkaa. Näiden kahden elämän kolhiman ihmisen välillä alkaa orastaa ystävyys heidän vähitellen paljastessaan toisilleen elämänvaiheitaan.

Kolmanneksi näiden syrjässä olevien joukkoon liittyy vielä eräs puodin asiakas, yläkoulutyttö Wakana, jolla on kotiongelmia, ja niin meillä on koossa kolmen sukupolven kolmikko, joita yhdstää yksinäisyys ja ulkopuolisuus. Ikänsä puolesta he voisivat olla mummo, lapsi ja lapsenlapsi.

Tokuen resepti on hyvin japanilainen romaani. Siksi jotkut länsimaalaiset lukijat saattavat vierastaa sen kuvaustapaa kokien sen liian sentimentaaliseksi tai melankoliseksi. Itkevätkö miehet nyt oikeasti niin kuin tässä kerrotaan? Kyllä vain, Japanissa miehetkin saavat itkeä. Onpa japanilaista kulttuuria joskus luonnehdittu sanoilla namida no bunka, kyynelten kulttuuri. Japanissa naiiviuden pelko ei ole niin suuri kuin meillä. Saattaa tuntua oudolta, että historiansa vuoksi sotaiseksi mielletyssä Japanissa on tällainenkin puoli. Mutta onhan niinkin, että kirsikankukka on myös samurain symboli, sen elämä on yhtä herkässä kuin samurain henki. Japani on paradoksaalinen, mutta niin on elämäkin.

Myös kirjassa kirsikankukat ovat keskeisessä roolissa. Dorayaki-puodin edessä kasvaa kirsikkapuu, jonka kautta kuvataan vuodenaikojen vaihtumista. Vuodenajat ovat keskeisessä roolissa japanilaisten elämässä ja niihin liittyy omat tunnusmerkkinsä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat keväästä kevääseen ja kirsikkapuu elää mukana. Kevään kukkapilviä seuraa terälehtien variseminen ja alkukesän sadekauden aikana ”vesipisaroiden kirjomat oksat kimaltelivat syvän vihreinä”. Loppukesästä kirsikkapuusta kantautuu kaskaiden laulu ja kesälomien loppuessa, puodissa käyvien tytttöjen taas pukeutuessa koulupukuihinsa, alkaa puusta putoilla hienoisen ruskan värjäämiä lehtiä. Mutta syksyn tunnelman täydentää vasta sirkan siritys kirsikkapuun alla. Syksyn edetessä kirsikkapuun lehtiä saa lakaista myymälän edestä yhtenään. Talven jälkeen alkavat helmikuussa puhaltaa kevättuulet ja ”hentoja silmuja versova kirsikkapuu huojui etelätuulessa”. Pian olisi uusien kukkien aika.

Pelottava lepra eli Hansenin tauti

Kun syy Tokuen käsien epämuodostuneisuuteen paljastuu, laajenee pienimuotoisesti alkanut romaani radikaalisti paljastaessaan synkän ja vähän tunnetun vaiheen Japanin historiassa. Tokuen tarinan kautta Sukegawa kertoo siitä, mitä tapahtui tuhansille japanilaisille, jotka joutuivat eristetyiksi laitoksiin lepran eli Hansenin taudin vuoksi käytännöllisesti katsoen koko elämäkseen. Tokue oli 14-vuotaana sairastunut tautiin sodanjälkeisinä kurjina ja köyhinä vuosina, joutunut erotetuksi perheestään ja elänyt koko elämänsä muurien takana. Tautiin liittyvän stigman vuoksi hän joutuu yhä kärsimään yhteiskunnan ennakkoluuloista, vaikka on parantunut jo 40 vuotta sitten. Kun lepranehkäisemislaki lopulta kumottiin ja taudin sairastaneet ja siitä toipuneet saivat luvan liikkua vapaasti ulkomaailmassa, oli Tokue yli 50-vuotias. Hänelle kävi niin kuin useimmille muillekin, että paluuta yhteiskuntaan ei enää ollut. Tautiin liitetty häpeä ja stigma olivat niin voimakkaita, että perheetkään eivät huolineet parantuneita takaisin. Niinpä nämä jatkoivat asumista laitoksissa. Vaikka Tokue on fiktiivinen henkilö, vastaavat hänen elämänvaiheensa historiallista todellisuutta.

Lepra on toki maailmanlaajuisesti stigmatisoitu sairaus, Raamatusta lähtien, mutta Japanissa siitä muodostui erityisen voimakas tabu. Tautiin liitetään saastaisuuden leima, ja Japanin syntyperäinen uskonto, shintolaisuus, korostaa rituaalista puhtautta. Sairastuneiden eristäminen laitoksiin perustui vuoden 1953 lakiin, joka purettiin Japanissa vasta 1996, vaikka tauti oli jo voitettu kauan sitten ja muut maat olivat purkaneet eristysmääräykset. Viivytyksen on sanottu johtuneen valtataisteluista ja välinpitämättömyydestä ja 2000-luvun alussa Japanin valtio joutuikin maksamaan korvauksia entisille leprapotilaille. Wikipedian mukaan Japanissa oli vuonna 2009 edelleen 13 julkista ja 2 yksityistä parantolaa, joissa eli yhteensä 2600 entistä leprapotilasta. Heidän keski-ikänsä oli 80 vuotta.

Vaikka lepra eli Hansenin sairaus (nimi tulee norjalaisesta lääkäristä nimeltä Hansen, joka löysi leprabakteerin 1873) onkin jo pitkään ollut lääkehoidolla täysin parannettavissa, ei se kuitenkaan ole kokonaan kadonnut maailmasta. Juuri nyt, maailman taistellessa koronapandemiaa vastaan, on Tokuen resepti ajankohtaista luettavaa kertoessaan ihmisten ja yhteiskunnan reaktioista uhkaavassa tautitilanteessa.

Aiheen esilleotto ja käsittely ei suinkaan ollut kirjailijalle helppoa. Tämä käy ilmi teoksen kääntäjän Raisa Porrasmaan tekemästä haastattelusta. Porrasmaa tapasi kirjailijan Tokiossa 2019, jolloin tämä kertoi mm. että oli joutunut työstämään romaania pitkään ja että sen loppusuoralla ollessa kustantaja kieltäytyikin julkaisemasta sitä. Onneksi löytyi toinen kustantaja. Ja onneksi myös Raisa Porrasmaan erinomaiselle suomennokselle löytyi kustantaja. Sanomattakin on selvää, että käännös on tehty suoraan japanin kielestä.

Sukegawan ”sanoma” on levinnyt maailmalle paitsi kirjan käännöksinä myös elokuvana, jonka ohjasi 2015 kansainvälisestikin tunnettu Naomi Kawase. Hän on voittanut palkintoja ja hänen töitään on ollut esillä Cannes´ssa. Tokuen roolin vetää loistavasti vuonna 2018 syöpään menehtynyt veteraaninäyttelijä Kirin Kiki. Suomessa filmi nähtiin nimellä Kirsikkapuiden alla, mikä onkin varsin osuva nimi.

Ruokasanastoa

Palatkaamme kirjaan ja sen ”japanilaisuuteen”. Ruoka on tässä yhteydessä aihe, jota ei voi sivuuttaa. Japanilaisille se on loputon ihastelun, keskustelun, maistelun ja hifistelyn aihe! Aa, oishii! Voi miten herkullista! Näin sanoo japanilainen, kun hän vie huulilleen höyryävän keiton tai – puraisee dorayakia. Kasvojen ilmekin kertoo kokonaisvaltaisesta nautinnosta. Ruokailu on Japanissa kaikkien aistien, eikä vähiten näköaistin, juhlaa.

Kirjaa lukiessa ei voi olla kiinnittämättä huomiota lukuisiin ruokaan ja ruoanvalmistukseen liittyviin japaninkielisiin sanoihin. Se, että kirjan sivuilla vilisee ruoka-alan erikoissanastoa, ei ole sattumaa. Edellä mainitusta haastattelusta käy ilmi, että kirjailijalla on monen muun asian ohella myös kondiittorin koulutus. Tällaiset sanat ovat aina kääntäjälle haaste. Jos ne kaikki yrittäisi kääntää suomeksi (mikä joidenkin sanojen kohdalla on aivan mahdotonta), jäisi tekstistä puuttumaan jotain olennaista. Jos ne taas jättää tekstiin sellaisenaan, se turhauttaa lukijaa varmasti. Alaviittet ja runsaat selitykset eivät kuulu kaunokirjallisuuteen. Mikä siis neuvoksi?

Osan sanoista voi toki jättää tekstiin sellaisenaan. Kääntäjä joutuu tekemään vaikean arvion siitä mitä sanoja hän ajattelee suomalaisen lukijan tietävän. Ilman selityksiä esiintyvät kirjassa ainakin seuraavat sanat: tempura, mirin, tatami, futon, yakuza, shōgi, gō, okonomiyaki, yakitori ja miso. Tuttuja sanoja Japanin tuntijoille, mutta muut ehkä joutuvat turvautumaan wikipediaan joidenkin sanojen osalta.

Toinen vaihtehto on luoda yhdyssana japanilaisesta sanasta ja suomenkielisestä selityssanasta seuraavaan tapaan: tsubuan-paputahna, imagawayaki-leivonnainen, tamagoyaki-munakas, kusamochi-makeiset, udon-nuudelit, kombu-levä, yōkan-papumakeiset, dango-riispallot jne.

Kolmas ja ehkä haastavin tapa on ujuttaa selitys tekstiin ilman että se tuntuu selitykseltä. Tätä kääntäjä on käyttänyt taitavasti useissa tapauksissa. Sanan merkitys selviää lukijalle huomaamatta yhteydestä. Pari esimerkkiä.

Bentō (eväsrasia, joita myydään etenkin asemilla). Entisen kotiseudun herkuista keskusteleminen on yleinen puheenaihe Japanissa. Tokuen kysyessä Sentarōn kotiseudun herkuista, tämä vastaa: ”Tuskin muita kuin Daruma-bentō. Se on siis asemalla myytävä eväsrasia… Aseman eväsrasiat ovat hyviä, matkan lomassa…Mistä bentoista te pidätte?”

Zensai (papukeitto, joka tarjotaan riisikakkujen tai -pallojen kera). ”Se on konditoriaosastomme zensaita…Kulhossa hohti Tokuen mainiosta paputahnasta valmistettu keitos.”

Elämän tarkoitus on eläminen

Olematta yhteiskunnallinen romaani, Tokuen resepti kertoo japanilaisen yhteiskunnan marginaalissa elävistä ihmisistä. Ja se on korutonta kertomaa. Lääke sairauteen tulee kuitenkin yksilön omasta toiminnasta, ei yhteiskunnalta. Tokuen pelastus ahdingossa oli, että hän alkoi valmistaa makeita leivonnaisia yhdessä muiden kanssa ja paneutui siihen koko sydämellään.

Päästäksemme aidan yli meidän oli elettävä sellaisella mielellä, kuin olisimme jo ylittäneet sen.

Tokuen (Sukegawan?) elämänkokemukset olivat vakuuttaneet hänet siitä, että kärsivällisyys ja periksiantamattomuus palkitaan ja että kukaan ei ole syntynyt turhaan. Myös ”hyödytön” ihminen (kuten leprapotilas) on merkityksellinen, koska elämän merkitys on – eläminen.

Kirja kertoo myös ystävyyden kantavasta voimasta. Henkilöiden kohtaloista voi päätellä, että ystävyys kantaa silloinkin kun perhe pettää.

Onko tämä kirja siis ällöpositiivinen onnellisuus-opas, joita nykyään on joka oksalla? Vastaus on: ei ole. Se on yksinkertaisesti viisas pikku kirja, jonka monen soisi lukevan. Tokuen resepti on, että jokaisen on löydettävä oma paputahnansa.

Kirjailija Durian Sukegawa 助川ドリアン (s. 1962)

Durian Sukegawa on kirjoittanut yli 40 kirjaa, mutta hän on tehnyt paljon muutakin. Alunperin hän opiskeli itämaista filosofiaa Wasedan yliopistossa, mutta lähti sitten luomaan radiouraa. Tämä vei hänet mm. Eurooppaan raportoimaan Berliinin muurin sortumisen jälkeisestä tilanteesta sekä Kambodẑaan punakhmerien hirmuhallinnon kukistumisesta. Hän on myös toiminut muusikkona ja klovnina. Eikä kondiittorinkaan työ ole vierasta. Hänen kirjallinen työnsä pohjaa siis monipuoliseen elämänkokemukseen, minkä voi Tokuen reseptinkin sivuilta aistia.