Blogin kirjoittajana minun on pakko myöntää, että tartuin tähän järkäleeseen hieman sekavin tuntein, koska en pidä itseäni harukistina. Mutta on myös pakko myöntää, että lukeminen tempasi mukaansa, sai innostumaan ja rientämään eteenpäin. Suuri ansio tästä kuuluu kääntäjälle, Antti Valkamalle. Teksti juoksee todella sujavasti ja japanilaisuus tihkuu mukavasti esiin riveiltä ja rivien välistä tavalla, jonka vain Japanin kieltä ja kulttuuria tunteva suomentaja voi tuoda esiin. Siellä vilahtelevat sellaiset japanilaisuudet kuin talolle tehty”puhdistusriitti” (shintolaisuus), ”kuittasin sen leimallani” (hanko), käyntikorttien tärkeys, eteisen komerossa oleva hätäpakkaus maanjäristyksen varalta, naisyliopisto, vaatteiden vienti sairaalaan potilaalle jne.

Myös tokiolaiset paikannimet kalskahtelevat kivasti korviin: Aoyama, Shinjuku, Azabu jne. Tokio koostuu useista alueista, jotka ovat kuin omia itsenäisiä kaupunkejaan. Kullakin on oma funktionsa ja luonteensa, omat maamerkkinsä ja oma atmosfäärinsä, jonka Tokiota tunteva heti aistii mielessään, kun kuulee nimen. (Ja alkaa potea Tokio-ikävää…)

Japanilaiset osoitteet voivat olla todellinen päänsärky. Osoitejärjestelmän rakenne käy hyvin ilmi käännöksestä. Kirjassa luutnantti Mamiyan osoite Tokiossa on: Bunkyōn alue, Hongōn kaupunginosa, 2. kortteli, talon numero se ja se. Osoite etenee isommasta pienempään: alueesta pienempään osaan ja kortteliin, päätyen lopulta talon numeroon. Ennen navigaattoreiden yleistymistä paikkojen etsiminen tällaisilla osoitetiedoilla oli kuin betoniviidakossa suunnistamista kartan ja maamerkkien avulla.

Antti Valkama, Vieterilinnun suomentaminen on ollut valtava työ. Haluankin ihan ensiksi kysyä, millainen urakka se oikein oli, miten kauan se kesti ja miten energia riitti loppuun asti? Tuliko missään vaiheessa tunne, että eikö tämä jo voisi loppua?

Entä onko sinulla jotain kommentoitavaa edellä esittämiini näkökohtiin?

AV: Reilun vuoden verran kaikkiaan vietin sen kanssa aikaa, päivän tai kaksi viikossa. Pidin silloin varsinaisesta työstäni palkatonta vapaata. (Tämä onnistui kitkatta, koska työnantajani on myös Murakamin suomalainen kustantaja.) Joskus myös lomilla ja viikonloppuina, mutta en ole pitänyt päivistä kirjaa. Erityinen kiire ei tullut, eikä työ rasittanut liiaksi. Ennemmin se oli mukavaa vaihtelua vakiotyöhön sarjakuvan parissa.

Japanilaisuuden tihkuminen tekstistä on minusta väistämätön juttu, ja sen saisi pois vain tarkoituksellisella poistamisella tai erityisen huonolla kääntämisellä… Siitä en siis ota ansiota.   

---

Jokaisen uuden japani-suomennoksen myötä lukijat voivat lisätä japaninkielistä sanavarastoaan ja japanilaisen kulttuurin tuntemustaan. Juuri tässä suhteessa nykyiset, suoraan japanista tehdyt käännökset ovat vertaansa vailla, varsinkin kun kääntäjä itse tuntee kirjassa esiintyvät ruoat, esineet jne. Ei enää tule sellaisia kummallisuuksia, joilta aikaisemmin ei voitu välttyä. Kääntäjän ei kuitenkaan tule heitellä japaninkielisiä termejä tekstinsä sekaan kevytmielisesti. Jos voidaan olettaa, että japanilainen sana sinällään on suomalaiselle vieras, päinvastoin kuin esim. geisha tai samurai, tulee sen merkitys tuoda tekstissä esiin tavalla tai toisella rikkomatta tekstin kaunokirjallista kulkua.

Tässä teoksessa siinä on onnistuttu erinomaisesti. Muutamat sanat on katsottu niin tutuiksi, että niitä ei ole ollut tarvetta selitellä. Sana seppuku alkaa olla jo yhtä tuttu kuin harakiri eikä ravintolan tyypistä ole epäilystä, kun sanotaan, että se on soba-puoti. Ja toofu on suomeksi tofu, ei sille mitään mahda.

Ruokasanoja on japanilaisissa romaaneissa yleensä runsaasti. Tässä lukijan sanavarasto kasvaa mm. seuraavilla sanoilla: hijiki-levä, kamaboko-kalakakku ja chawanmushi-munakas. (En muuten ole tiennyt, että tästäkin japanilaisen keittiön klassikosta on tehty mikrossa valmistettava pikaversio!) Edellä mainitut sanat selviävät, kun niistä muodostetaan selitysosion kanssa yhdyssana, samoin washi-paperi ja furoshiki-liina. Kashiwamochi sen sijaan selittyy tekstistä: ”…kaipasin kuollakseni noita makealla paputahnalla täytettyjä, vihreään lehteen käärittyjä riisikakkuja”.

”Vuodenajasta riippumatta herra Honda istui tatamihuoneessa, jalat kotatsu-pöydän alla lattiasyvennyksessä. Talvisin pöydän ympärillä oli huopa ja lämmitys oli päällä, kesällä pöytä oli ilman huopaa ja lämmitystä.”

Kotatsu-pöytä on olennainen osa tatamihuoneen sisustusta/lämmitystä. Pöydän alla on lämmönlähde ja sinne voi työntää jalat lämpimään. Näin säilyy lämpö pitkään kuuman ofuro-kylvyn jälkeen eikä haittaa, vaikkei huoneessa ole juuri muuta lämmitystä.

Heti kirjan alussa Tōru menee engawa-verannalle. Myöhemmin hän istuu siellä enonsa kanssa. Eno tuumailee: ”Kyllä engawa vain on loistava juttu…Kerrostalossa tällaista ei tietenkään ole. Siksi tulee joskus ikävä tätä taloa. Verannassa on ihan oma, jäljittelemätön tuntunsa.”

Todellakin, engawa on perinteisen japanilaisen arkkitehtuurun ainutlaatuinen piirre. Se on kaiteeton avoveranta talon seinustalla, joka sisältä katsottuna on kuin lattiatilan laajennus ja ulkoa katsottuna kuin puutarhan jatke. Se on neutraali tila sisätilan ja ulkotilan välimaastossa; kun siinä istuskelee, voi siis olla ikään kuin yhtä aikaa sisällä ja ulkona. Sisä- ja ulkotilan, ts. ihmisen ja luonnon välinen raja ei ole jyrkkä.

Miten koet japaninkielisten sanojen roolin suomennostyössä? Onko niitä helppo käyttää/selittää luontevasti vai vaativatko ne paljonkin harkintaa?

AV: Oletan, että meillä nykykääntäjillä on tässä(kin) suhteessa helpompaa kuin menneiden aikojen kollegoilla. Lähes kaikkialla käsillä olevan internetin ansiosta lukija pystyy kätevästi hakemaan lisätietoa halutessaan. Paine lukijalle vieraiden sanojen pois jättämiseen tai kömpelön selityksen ymppäämiseen oli varmasti ennen vanhaan paljon suurempi. Nyt tosiaan esim. ”washi-paperi” toimii hyvin. Lukija joko tyytyy siihen, että kyseessä on jokin paperilaatu, taikka nopealla haulla selvittää washin salaisuudet.

Kun oletan sanan olevan valtaosalle lukijoista vieras, mietin, kannattaako se kääntää geneerisesti vai jättää tekstiin. Tuoko washi jotain lisää vai onko parempi puhua vain paperista tai hienosta paperista? Washista puhutaan myös japaninpaperina, mutta selittävää japani-liitettä en mielelläni käytä suomennoksessa, jos sitä ei ole alkutekstissä. En myöskään mielelläni jätä alkukieltä käännöstekstiin ilman syytä, sillä se luo helposti vaikutelman itsetarkoituksellisesta eksotisoimisesta. Tämän pohdinnan tuloksena tekstistä sitten löytyy esimerkiksi washi-paperi sekä engawa-veranta.

Toisaalta tuo pohdinta ei ole erityisen vaikeaa. Useimmissa tapauksissa ratkaisu löytyy melko nopeasti.

Kieli on niin kirjailijan kuin kääntäjänkin työväline ajatusten ilmaisemiseen. Minkälaista on Murakami kieli, onko siinä joitain ominaispiirteitä? Entä jos vertaat tämän teoksen kieltä aiemmin suomentamiisi Murakamin teoksiin (Tanssi tanssi tanssi ja Pimeän jälkeen), näetkö niissä eroja/yhtäläisyyksiä? Onko Murakamin kielessä jokin piirre, joka olisi erityisen haastava?

AV: En ole lukenut japaninkielistä proosaa niin paljoa, että osaisin varmasti tunnistaa Murakamin ominaispiirteet. Toisaalta hän kyllä käyttää paljon omaperäisiltä vaikuttavia kielikuvia. Ja huumori on usein vähäeleistä, eikä sitä alleviivata. Kolmesta kääntämästäni ehkä Pimeän jälkeen tuntuu myös kieleltään hiukan erilaiselta. Mutta se johtunee itse tarinastakin. Kahdessa muussa on paljon arkista elämää ja kolmekymppisen miehen ajatuksia ties mistä. Sen sijaan Pimeän jälkeen on ulkopuolisen kertojan näkökulmasta kerrottu, ei päähenkilön tarina. Se on myös tiiviimpi ja tarkastelee kohtauksia eri ihmisten elämästä. Ehkä siksi kielikin tuntuu erilaiselta.

En keksi Murakamin tyylissä erityisen haastavia juttuja, kun vertaan sitä joihinkin suomentamiini sarjakuviin. Jälkimmäisistä löytyy usein enemmän tulkinnanvaraisia kohtia. No, Murakamin kielikuvat kyllä vaativat joskus työtä, jotta suomennoksesta välittyisi riittävän samanlainen tunnelma.

Alkuteos ilmestyi Japanissa 1994–1995 kolmiosaisena kirjana. Amerkkalainen käännös ja sen brittiläinen versio ilmestyivät 1997, kääntäjänä Jay Rubin. Näiden kahden välillä on pieniä eroja, mutta suurempia eroja löytyy alkuteoksen ja englanninnoksen välllä; kääntäjä nimittäin jätti pois 61 sivua kustantajan pyynnöstä. Myös joidenkin kappaleiden järjestystä muutettiin. Pieniä eroja on myös alkuperäisessä japanilaisessa kova- ja pehmeäkantisessa versiossa.

Mistä versiosta suomennos on tehty? Se ei oletettavasti sisällä poistoja eikä muutoksia?

AV: Suomennos on tehty kovakantisesta versiosta. Ensimmäinen kolmesta kirjasta näkyy olevan 22. painos, Shinchōsha-kustantamon 20.5.2012 julkaisema. En tosin itse tiedä eri japaninkielisten versioiden eroista mitään… Silmäilin työskennellessäni Rubinin käännöstä, sillä se säästi vaivaa esimerkiksi paikkojen, musiikkikappaleiden sun muiden nimien kanssa. Huomasin tosiaan poistoja. Niitä en harrasta, koska ei ole mitään syytä siihen. Eikä kustantaja edes vihjannut moisesta. Minun käsittääkseni nykyinen suomalainen käännöskulttuuri arvostaa nimenomaan uskollisuutta alkutekstille, ja se sopii hyvin minullekin. Totta puhuen niin on myös helpompaa. En mielelläni ryhtyisi miettimään, kuinka toisen tekstiä pitää hioa ja parannella (tai ”parannella”).  

Haluatko raottaa tulevaisuuden verhoa Murakami-käännösten suhteen?

AV: Lisää on tulossa ensi vuonna. Nimiä en mainitse, mutta tavallista tuoreempaa tavaraa…

Kiitos kirjasta, Antti Valkama! お疲れさまでした。