Kiinalaisvaikutuksen aika Japanissa huipentui Nara-kauteen (710–794). Naiskeisari Genmei perusti kiinalaisen mallin mukaisen pääkaupungin Heijō-kyōhon (nykyinen Nara) vuonna 710. Se oli Japanin ensimmäinen vakinainen pääkaupunki vuoteen 784 asti. Kiinasta oli jo aiemmin omaksuttu mm. kirjoitustaito, buddhalaisuus ja kungfutselaisuus. Buddhalaisuus vahvistui Nara-kaudella ja sen piirissä kehittyi kuusi klassista koulukuntaa, joista yksikään ei kuitenkaan ole säilyttänyt merkitystään nykypäivään. Keisari Shōmu (724–749) oli erityisen omistautunut buddhalaisuudelle ja pani alulle massiivisen rakennusprojektin, Tōdaiji-temppelin, joka tänäkin päivänä on Naran huomattavimpia nähtävyyksiä. Sen päähalli on edelleen maailman suurin puurakennus, vaikka se onkin vain 2/3 alkuperäisestä. Buddhalaisuus antoi myös huomattavan panoksen Japanin taide-elämään temppeliarkkitehtuurin, kuvanveiston ja maalaustaiteen muodossa.

Myös koko hallintokoneisto samoin kuin maanomistus ja paikallishallinto oli järjestetty Kiinan kukoistavan ja ekspansiivisen Tang-dynastian (618–907) mallin mukaisesti. Kiinan historia ulottuu tuhansien vuosien taakse ja sen yhdistyminen valtioksi tapahtui Qin-dynastian aikana (221–206 eaa). Niinpä tällä Japanin suurella naapurilla oli jo pitkälle kehittyneet yhteiskunnalliset ja valtiolliset rakenteet Japanin vasta ottaessa ensi askeleitaan. Tässä nähtiin Japanissa vastaavan kehityksen mahdollisuudet, ja niinpä ryhdyttiin aktiivisesti omaksumaan kiinalaista kulttuuria. Alettiin kutsua kiinalaisia ja korealaisia asiantuntijoita Japaniin, mikä mahdollisti perehtymisen uusiin tietoihin ja taitoihin. Kulttuurisen siirtymisen seurauksena mm. 500-luvulla noin kolmasosa aristokratiasta oli vierasperäistä. Lainaaminen oli kuitenkin pitkälle selektiivistä. Valittiin mitä omaksuttiin ja se sopeutettiin omaan kulttuuriin. Näin alkoi hedelmällinen kiinalaisuuden ja japanilaisuuden vuorovaikutus, jonka tulosta Japanin tämän päivän kulttuurikin pitkälti on.

Kuten tunnettua, buddhalaisuus sai alkunsa Intiassa 500-luvulla eaa. Sen perustajana pidetään historiallista Buddha Shakyamunia, aristokraattia, joka luopui asemastaan ja lähti etsimään totuutta. Mielenharjoituksen (meditaation) avulla hän saavutti vapautumisen (valaistumisen) ja opetti menetelmää seuraajilleen 45 vuoden ajan. Myöhemmin hänen opetuksensa koottiin kirjalliseen muotoon.

Sittemmin buddhalaisuus katosi Intiasta lähes kokonaan, muttei suinkaan maailmasta. Siitä tuli jopa hallitseva uskonto monissa maissa. Kaakkois-Aasiassa (Thaimaa, Sri Lanka, Burma, Kambodza ja Laos) on vallitsevana ns. pieni kulkuneuvo (Theravada), joka korostaa luostarilaitoksen merkitystä ja yksilöllistä valaistumista. Japaniin buddhalaisuus saapui 500-luvulta lähtien – yllätys, yllätys – Kiinasta Korean kautta. Nyt oli kysymys Mahayana-buddhalaisuudesta (ns. suuri kulkuneuvo), jossa tyhjyyden kokemuksellinen ymmärtäminen on keskeistä. Eikä pelkästään se, vaan muodon ja tyhjyyden erottamattomuuden ymmärtäminen. Prajnaparamitan (Hannya shingyō, 般若心経, Sydänsuutra) sanoin: ”Muoto on tyhjyyttä. Tyhjyys on muotoa” (Shiki soku ze kū, kū soku ze shiki, 色即是空、空即是色). Lisäksi tähän suuntaukseen kuuluu myös olennaisena toiminta toisten hyväksi, ei pelkästään oman valaistumisen tavoittelu.

Japanissa buddhalaisuus alkoi elää omaa elämäänsä ja kehittää omia muotojaan tulevina vuosisatoina. Siitä tuli japanilaisessa elämässä, kulttuurissa ja kirjallisuudessa vaikuttava keskeinen voima, jota ilman Japania on vaikea ymmärtää.

Yksi syy buddhalaisuuden leviämiseen Japanissa oli, että se ei aiheuttanut vastakkain asettelua Japanin alkuperäisen luonnonuskon kanssa. Vasta nyt tätä alkuperäistä uskoa alettiin kutsua nimellä shintō (神道), ”kamin tie” erotukseksi buddhalaisuudesta, joka oli butsudō (仏道), ”buddhan tie”. Nämä kaksi uskontoa alkoivat elää rinnakkaiseloa osin toisiinsa sulautuneina ja tänä päivänä useimmat japanilaiset mieltävät itsensä sekä shintolaisiksi että buddhalaisiksi. Molemmat uskonnot ovat läsnä arjessa. Tyypillisesti japanilaiset solmivat avioliiton shintolaisittain ja kuolevat buddhalaisittain.

Tätä synkretismiä symboloi jo Nara-kaudella rakennettu Daibutsu eli Suuri Buddha. Kansalle opetettiin, että tämä 15 metriä korkea pronssipatsas ei suinkaan pelkästään esittänyt uuden uskonnon mahtihahmoa, vaan että hän oli myös perinteisen japanilaisen auringonjumalattaren, Amaterasun, ilmentymä.

Shintolaisuuden mukaan kaikki olevainen on henkistynyttä. Keskeisellä sijalla ovat puhdistaumisriitit ihmisen alkuperäisen puhtauden esille tuomiseksi. Se edustaa hyvin elämänmyönteistä ja yksinkertaista ajattelutapaa verrattuna buddhalaisuuden älylliseen filosofiaan ja monimutkaiseen kosmologiaan. Kumpaakin ajattelutapaa kuitenkin yhdistää usko ihmisen alkuperäiseen hyvyyteen.

Nara-kauden kirjallisuus

Nara-kauden kirjallisuudesta on aiemmin blogissa esitelty Kojiki (古事記, 712) ja Nihonshoki (日本書紀, 720) (lue tästä), jotka ovat Japanin myyttistä ja historiallista menneisyyttä esitteleviä kronikoita. Lisäksi voidaan mainita fudokit (風土記), kronikat joiden aiheena olivat maakuntien olot.

Entä runous? Sillä saralla tapahtui jotakin todella mielenkiintoista ja kauaskantoista. Huolimatta kiinan kielen suuresta roolista ja asemasta, syntyi Japanissa tänä aikana kiinalaisen runouden (kanshi 漢詩) rinnalle myös puhtaasti japanilainen runomuoto, waka (和歌). Ja vaikka vanhin säilynyt runoantologia Nara-kaudelta onkin kiinankielinen Kaifûsō (懐風藻), on kuitenkin waka-runokokoelma Man´yōshū (万葉集) se, josta aikakauden kirjallisuus muistetaan. Siitä ja sen suomennoksista seuraavissa postauksissa.